Reipas ja tunnollinen lammas

Pitkis: Ole itsellesi armollinen. Ja koita antaa äidillesi anteeksi kaikki odotukset, mitä hän suhun on asettanut. En minäkään täyttänyt vanhempieni odotuksia. Olin jopa niin surkea tytär, että heittivät mut 18-vuotiaana rahattomana syksyiseen yöhön. Oli muuten tähän astisen elämäni karmein kokemus, vaikka paljon muutakin shaissea on elämässäni tapahtunut. Kesti aikansa antaa vanhemmilleni anteeksi ja hyväksyä se, että en ole heidän silmissään täydellinen tytär EIKÄ MUN TARVITSE OLLAKAAN!!!! Onko sulla huono itsetunto sen vuoksi, että et ole vastannut vanhempiesi odotuksia? Jos on, niin mä sanon sulle, että sulla on SUN elämä ja vanhemmillasi on omansa. Tiedän kyllä, millaista on tuntea alemmuutta ja syyllisyyttäkin siitä, ettei ollut sitä, mitä odotettiin. Mutta siitä tunteesta voi päästä eroon. Helppoa se ei ole, mutta on mahdollista. Ymmärrän hyvin sen, että sun on vaikea "laittaa kapuloita rattaisiin" vanhempiesi suhteen, jos sulla ei ole sisaruksia tai juuri ystäviäkään. Silloin on ihan luonnollista pelätä jäävänsä kokonaan yksin. 

Voi kun istuisit nyt mun vieressä sohvalla ja voitaisiin jutella! Mulla olisi niin paljon sanottavaa sulle. Lähes kaikki, mitä olet kirjoittanut, on kolahtanut tavalla tai toisella johonkin mun oman elämäni vaiheista. Äläkä suotta pahoittele pitkää viestiäsi. Mä koitan miettiä, miten voisin asettaa sanojani oikein. Koska musta tuntuu, että ihan oikeasti taidan tietää, miltä susta tuntuu. 

74: "Minä olen juuri tuo työpaikan Marjatta (50 plus) joka lähtisi todella mielellään ystäväksi harrastuksiin, kahville , leffaan. Mutta näin se on, etten minäkään kehtaa pyytää ketään kolleegani vapaa-ajan rientoihin, koska arvelen että hämmästyisivät tms. "

Haittaako se, jos hämmästyisivät? Tai kieltäytyisivät? Ystävän, jonka kanssa yhteydenpito katkesi pariksikymmeneksi vuodeksi, kohtasin aikoinaan kadulla. Olin vanhempainvapaalla esikoisen kanssa ja päivät oli niin yksinäisiä pienen lapsen kanssa, että yks aamupäivä vaan päätin, että pysäytän seuraavan vaunujen tai rattaiden kanssa vastaantulevan naisen ja kutsun meille kahville. Arvaa hämmästyikö se nainen? Totta mooses hämmästyi. Hänellä oli ekaluokkalainen tulossa pian koulusta kotiin, joten hänelle ei käynyt kahvittelu mun luonani, mutta ehdotti kahvittelua hänen luonaan. Ei mun elämäni olisi muuttunut huonommaksikaan, jos hän olisi sanonut ei. Mutta niin meistä ajan myötä  tuli ystäviä, hänestä mun nuoremman lapseni kummi ja musta hänen kahden lapsensa kummi. Ja kuten kerroin, elämä ajoi meidät erilleen pariksi kymmeneksi vuodeksi ja nyt ollaan taas usein tekemisissä. 

Mä voisin oikein hyvin lähteä jonkun sun kaltaisen ihmisen kanssa kahville. Voisi olla oikeasti aika hauskaakin. Mutta koska mulla on kaksi liikuntakykyyn vaikuttavaa hitaasti etenevää sairautta, mun pitää aina tutustua toiseen ensin tosi hyvin, että siitä voisi seurata jotain sellaista jatkoa, mikä antaisi pohjaa ystävyydelle. Mä voin ystävystyä sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää ja hyväksyy sen, että jos mulla on tosi kivulias päivä, niin vaikka mä miten haluaisin, en silti kykene tekemään jotain sellaista, mistä on yhdessä aiemmin sovittu. Saatan siis joutua perumaan aiemmin sovittuja juttuja ja ymmärrän kyllä, että useimmille ihmisille sellainen ei nyt vaan yksinkertaisesti käy. Eikä tietenkään tarvitsekaan käydä. 

Nro 81: "Kyllä kaverin kanssa pitää kuitenkin aika paljon kohdata ajatukset ja menohalut, eli sen puoleen ymmärrän, ettei esimerkkisi kaksi ihmistä halua olla ystäviä vain sen vuoksi, ettei ole muitakaan. "

No just tämä!!! Ketjussa olen jo kertonut ystävästäni, jonka kanssa yhteydenpito katkesi pariksi kymmeneksi vuodeksi. Hänen kanssaan aikoinaan biletettiin tosi paljon, mutta kun sairastuuin nivelreumaan, niin ei enää biletetty. Tavattiin muuten, mutta hän jatkoi biletystään ja löysi uuden miehen ja hankki vielä sen iltatähden. Nyt ollaan taas paljonkin tekemisissä ja hän edelleen bilettää, vaikka onkin jo vanhuuseläkkeellä. Yrittää houkutella muakin mukaansa näihin K50 discoihin. Sinänsä ihan kiva ajatus, mutta oikeasti mä en nyt vaan jaksa istua tuntikausia jossain metelissä pöydän ääressä ja odottaen, jos hän hetkeksi aikaa ehtii tanssilattialta juttelemaan mun kanssa. Joskus - tosin aika harvoin - mulle tulee mieleen, että oispa kiva, jos voisin vielä tanssia. Mutta siitä on jo 30 vuotta, kun sairastuin reumaan. Olen jo hyväksynyt sen, että en voi. Alkuun se oli kieltämättä aika raskasta ja säilytinkin tanssikenkiäni vaatekaapissa yli 20 vuotta. Vähän toivoen, että jos sittenkin vielä joskus... Onneksi tällä ystävälläni on laaja sosiaalinen verkosto ja hän saa menoseuraa muista kuin musta. Silti on kiva käydä kahvilla tai syömässä ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Meistä tuskin tulisi tänä päivänä ystäviä, jos meillä ei olisi ollut sitä lähes 40 vuoden takaista ystävyyssuhdetta. 

Mä ystävystyn hitaasti (tai no yksi poikkeus on, jolloin ystävystyin 30 sekunnissa tai sanotaan mieluummin niin, että löysin sielunsiskon 30:ssä sekunnissa), koska pidän tärkeänä sitä, että kummallakin on samanlaiset odotukset ystävyydestä. Ja ennenkuin tämä selviää, pitää tutustua aika hyvin. Useimmiten tuttavudesta seuraa ehkä kaveruus ja kaveruudesta sitten joskus ystävyys. Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut jo 20 vuotta, mutta ystäviä ollaan oltu vasta 5 vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien ketjussa kirjoittaneiden kokemukset vastaa omiakin. Kaverit vaan katoaa jossain vaiheessa. Mutta näin ei tunnu käyvän oikeasti kaikille, esim. työpaikallani kaikilla tuntuu olevan 35-vuotiaina paljon kavereita joita ihan näkevätkin välillä. Itse olen niin paljon muuttanut ja kaikkea että ei kyllä valitettavasti ole minun todellisuuttani, mutta näitä kyllä on olemassa.

Niin minullakin oli siinä iässä ja nyt yli 50 vuotiaana ei enää ainoatakaan sukuni ulkopuolelta. Niin ja olen luonteeltani vielä ekstrovertti eikä minua väsytä ihmiset ja heidän seura ja olen vielä sellainen järjestäjätyyppi ja pyysin ihmisiä tekemään kanssani, menemään ja matkustelemaan kanssani. Vastavuoroisuuden puutteen takia kaikki vaan kuihtui pois. Ehkä olin liikaa ja nykyisin en halua olla kenellekään ulkopuoliselle enää yhtään mitään.

Mulla taas just päinvastoin ja olen vielä introverttikin. Olen ihan hemmetin onnellinen siitä, että kaikki sukukekkereiden järjestämiset ovat osaltani ohi. No joulu varmaan vielä, mutta ei enää muuta (ja silloinkin osallistun vain valmisteluun ja kustannuksiin, joulua vietetään jossain muualla kuin meillä). Johan tässä vuosikymmeniä järjesti monta kertaa vuodessa suvulle juhlia. Loppiaiset, pääsiäiset, viimeisinä vuosina vaput (aiemmin sentään vanhempani sponsoroivat vappulounaan ravintolassa), juhannukset, kekrit, itsenäisyyspäivät, joulut ja uudetvuodet. Kun meillä kesällä 2023 sattui iso vesivahinko ja oli viikko aikaa tyhjentää asunnon alakerta, hetken aikaa mietin, mitä teen olohuoneen 12-hengen ruokapöydälle. Ja silloin päätin, että ei...ei enää sukujuhlia meillä, joten Sorttiin lähti sekin pöytä. Hankin sitten uuden ruokapöydän, jonka ääreen mahtuu ystäväni. Viimeksi nyt maanantaina oli ystäväni luonani pääsiäispäivällisellä. Silloin sen vesivahingon aikana myös huomasin, että kaikki sukulaiset - poikaani lukuunottamatta - katosivat kuin pierut Saharaan, mutta mun kyynärsauvojen kanssa liikkuva ystäväni valjasti poikansa, tyttärensä, vävynsä ja veljensä tänne auttamaan. Mulla on nyt olohuoneessa ruokapöytä, jonka ääreen saan jatkolevyn kanssa mahtumaan just tämän ystäväni lapsineen, vävyineen ja veljineen. Odotan innolla, että ilmat lämpenee ja voin kutsua heidät meille grillibileisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Ystävystyä voi missä iässä vaan.

Kyllä, just näin. Aikuisena se vaatii vaan vähän enemmän vaivaa ja rohkeutta tehdä se aloite.

Sanoisin, että myös vähän enemmän aikaa. Ei voi rynnättä suinpäin ystävyyteen, jos toisen odotukset ystävyydeltä on jotain, mihin et itse kykenekään syystä tai toisesta vastaamaan. Jokaisella meistä on vain 24 tuntia vuorokaudessa ja viikossa 7 päivää, joten jos toinen haluaa päivittäin ajastasi 4 tuntia tai viikostasi kokonaisen päivän, pitää miettiä, riittääkö aikasi. Sekin on mun mielestä hyvä ymmärtää, että siinä missä joku kaipaa seuraa jatkuvasti, joku toinen taas kaipaa myös välillä yksinoloa. Eli vaikka olisikin pari tuntia tänään aikaa, se eisuinkaan tarkoita, että haluaisi olla sen pari tuntia taas jonkun toisen seurassa. Varsinkin, jos on just ollut. Mä olen iloinen siitä, että kaikki mun nykyiset ystäväni ovat samanlaisia introverttejä kuin itsekin olen tai sitten heillä on liuta muitakin ystäviä ja ihmissuhteita niin, ettei juuri mun tarvitse olla aina käytettävissä.