Reipas ja tunnollinen lammas

Läppärin taustakuvana on mun kissani kuva.
 

Mutta noin muuten niin mulla on sairaanhoitajatausta, mutta vuosituhannen vaihteessa opiskelin it-alalle. Neljännesvuosisata meni siis nörtteillessä. Eläkkeelle pääsen ensi elokuussa, mutta hyppäsin pois oravanpyörästä jo nyt syyskuussa. Nautin oloneuvospäivistäni. Asun kissani ja koirani kanssa vantaalaisittain varsin rauhallisessa lähiössä.

 

Jos ystäville ei sovi tavata tänä jouluna, niin onko niille sitten sopinut aina aiempina vuosina? Joulu taitaa olla meille suomalaisille se vuoden ainoa juhla, johon liittyy perinteitä ja tapoja, joita ehdottomasti halutaan noudattaa. Ymmärrän sen, jos aina ennen on joulua vietetty kaveriporukassa ja nyt sitten tänä jouluna ei vietetäkään, niin tuntuu kurjalta. Mutta jos ei ennenkään ole vietetty, niin eihän tämä joulu sitten poikkea mitenkään edellisistä. 

Taitaa edelleenkin olla tavallista, että nuoret aikuiset menevät jouluksi vanhempiensa luokse. Mitä nuorempi, sitä varmemmin. Sitten, kun on jo se oma perhe, ei välttämättä enää mennä vaan ollaan oman perheen kesken. Se, että nuoret lapsettomat sinkut viettäisivät joulua kavereidensa kanssa, ei liene kovin yleistä. Joten voi olla vaikeaa löytää elämäänsä ihmisiä, jotka haluaisivat viettää kaverijouluja perhe/sukujoulujen sijasta. 
 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän tässä tällä hetkellään saa ne työttömät, jotka erehtyivät ennen työttömyyttään hommaamaan omistuskämpän, saa tukea asumiseensa.

He joutuvat maksamaan yhtiövastikkeensa siitä 595 e työttömyystuesta ja lopuilla rahoilla sitten ostetaan ruokaa ja lääkkeitä, mikäli yhtiövastike siis edes on alle 595 e.

Eikä tipu toimeentulotukeakaan, mikä tilillä tai sijoituksissa on penniäkään.

Näin köyhdytetään nopeasti ne työttömät, joilla on omaisuutta. Joutuvat myymään ja käyttämään kaiken omaisuutensa, ennenkuin tukea tulee.

 

Nimenomaan tästä on kyse. Mitä veikataan, saattaapa kyrsiä kuin pientä oravaa pikkupalkoilla omistus-kaksionsa maksanutta ahertajaa! 

 

Ja ammattityöttömät vaan kääntää kylkeään kun ovat nostaneet tilin tyhjäksi jotta sinne mahtuu ensi kuun Kelan tuet jälleen kerran. 

Mutta jostain käsittämättömästä syystä just ne ahertajat nyt taputtaa käsiään, että onpa hyvä uudistus.

Kiitos Kukkakimppu. Onneksi ei käynyt sen pahemmin ja aika tottunuthan mä tähän jo olen, että luita murtuu milloin mistäkin syystä. Olin  jo päälle 50v, kun mulla aika pienestä kolahduksesta halkesi kyynärvarresta värttinäluu. Silloin sattui olemaan lääkäri, joka alkoi miettiä, että ei ole ihan normaalia, että tuollaisesta kolahduksesta tulee tällainen luunmurtuma. Passitti tutkimuksiin ja mullahan onkin sitten geneettinen D-vitamiinin imeytymishäiriö, joka on johtanut siihen, että myöskään kalsium ei imeydy ja siten luustoni on hauraampi kuin ikäiselläni pitäisi olla.  Kun tämä selvisi, kehotin lapsiani menemään tutkimuksiin ja - tattadaa - se samainen geenivirhe on myös mun tyttärelläni. Hän onneksi pystyi alkamaan huolehtia asiasta jo kolmekymppisenä, minä vasta viiskymppisenä. Pojallani ei tätä geenivirhettä onneksi ole. 

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun on työ ja muuta vipinää, ei ystäviä niinkään kaipaa; ihmissuhteita on muutenkin tarpeeksi. Kun on vanhuuseläkkeellä, niin silloin on yksinäisyyttä. Ja tajuaa, että peli on menetetty: ystävät hankitaan lapsena ja nuorena. Erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan, ystävystyminen vaatii vähintään 180 tuntia yhteistä aikaa. Huomasin, että yhdistyksistä ei saa ystäviä. Huomasin, että kansalaisopiston kursseilta ei saa ystäviä. Tunnit ja kokoukset alkavat tasan ilmoitettuun aikaan - ja sitten kaikilla on kiire kotiinsa. Huomasin, että seurakunnan tilaisuuksista ei saa ystäviä, kaikilla on jo tuttavia tarpeeksi ja kiintiö täynnä. Tilaisuus alkaa tasan ilmoitettuun aikaan - ja sitten kaikilla on kiire kotiin. Toasiasiat on hyväksyttävä: vanhana ei saa enää kuin hei-moikka-tuttuja.  

No mä löysin nk sielunsiskon Facebookista 4 vuotta sitten eli paria kuukautta ennenkuin täytin 60 vuotta. Tiedän, että on tosi harvinaista, mutta on kuitenkin mahdollista. Ei me kovin usein kasvotusten nähdä, koska hän on pyörätuolissa eli se on aina minä, joka sitten menen hänen luonaan käymään. Mutta me ei tarvitakaan sitä fyysistä yhdessäoloa niin paljon kuin ilmeisesti monet nuoremmat tarvitsee. En jaksa nyt katsoa, kuinka monta kymmentä viestiä ja valokuvaa ollaan tänäänkin toisillemme laitettu. Se on kuitenkin varmaa, että se, kumpi elää pidempään, tulee sen toisen hautajaisiin.

Lokakuussa mut "aateloitiin" paikalliseen Lions Clubiin ja olen yllättynyt, että ne muut klubilaiset ihan vaan välillä soittaa mulle  ja kysyy, mitä kuuluu. Ja aina, kun tuolla kulmilla nähdään, niin jäädään juttelemaan. En osaa sanoa, millaisia ystävyys- tai kaveruussuhteista näistä vielä syntyykään sitten, kun olen ollut vuoden tai pari jellona. Nyt olen ollut vasta pari kuukautta.