Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maksettu ammattilainen. Se raha, jonka säästin kun jätin tekemättä kakarat, menee mun omaan vanhuuteeni. 

Enkä mä ikimaailmassa olis niitä lapsia velvoittanut mua hoitamaan muutenkaan, jos sellaisia olisinkin tehnyt. Törkeää miettiä edes. Ei ne ole mitään hoivaa velkaa vanhemmilleen. Ainoastaan kehitysmaissa mietitään näin.

No kyllähän se oma perhe (omat lapset) tuntuvat läheisimmiltä ihmisiltä, kun tarvitsee apua. Toki riippuu suhteesta, miten läheisiä on oltu. Itse olen ollut paljon mukana lastenlasten hoidossa ja uskon, että saan lapsiltani apua, kun sitä tarvitsen. En ajattele, että kenenkään tarvitsisi minua varsinaisesti hoitaa, mutta luotan siihen, että käyvät katsomassa.

Voi ne kylässä käydä kuten muutenkin, mutta ei niiltä varsinaista hoivaa voi edellyttää. Ei sultakaan

Ja jos on muistisairas, omat lapset on yhtä vieraita kuin on se maksettu ammattilainenkin. Tai joku seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä tai muu vastaava, joka käy silloin tällöin pitämässä seuraa. 

Olin 1980-luvulla vuoden verran vanhainkodissa töissä ja yksinäisimpiä siellä olivat ne, jotka odottivat omaisiaan käymään. Eivät siis ne, joilla ei omaisia edes ollut ja jotka siten eivät odottaneetkaan ketään käymään. Ihmiset ovat muutenkin erilaisia luonteeltaan. Olen edelleen työelämässä (etätöissä jo yli 12 vuotta), mutta ei mua haittaisi, vaikka en moneen kuukauteen tapaisi yhtään ketään. Kaikki mun ystäväni ovat samanlaisia introvertteja kuin minäkin. Ihan hyvin riittää, jos kasvokkain tavataan pari kertaa vuodessa. Viestittely on ihan kivaa, mutta se, että tavataan kasvotusten, ei ole niin tärkerää. Huomenna olen menossa tapaamaan ystävääni sairaalaan. Matka yhteen suuntaan julkisilla kestää 1,5 tuntia. Koska huomiseksi onkin luvattu ihan hyvää säätä, niin menen julkisilla enkä taksilla. 3 tuntia matkoihin ja 30 minuuttia ystäväni luona. Onneksi molemmat ollaan samanlaisia eli se 30 minuuttia riittää. Mun muistisairas äitini oli talvella 2023 tuossa samassa paikassa 2 viikkoa enkä käynyt kertaakaan katsomassa. Miksi en? Koska ensinnäkin äiti ei olisi edes 15 minuuttia myöhemmin muistanut, että siellä oli joku käynyt. Ja toiseksi siksi, ettei äiti enää muistanut, kuka mä olen. Kotona ollessaan aluksi valitti, kun lapset ei käy enää katsomassa. Siis valitti mulle. Lopulta oli sitä mieltä, ettei hänellä ole koskaan lapsia ollutkaan. 

Mitä tulee tuohon auttamiseen, niin mä en edes halua, että mun lapseni kokisivat jonain velvollisuutenaan auttaa mua. Jos en pysty jotain tekemään itse, pääkaupunkiseudulta löytyy kyllä useita firmoja, joista saa palkattua ammattilaisen mitä erilaisimpiin hommiin. Facebookin paikallisen puskaradioryhmänkin kautta löytyy kaikenlaista apua. Lisäksi asun taloyhtiössä, joss aon vielä yhteisöllisyyttä. Just eilen raahasin multasäkkiä ja kun naapuri huomasi sen, niin tuli auttamaan. 

Sitten, kun on jo suunnilleen vuodepotilaana ja tarvitsee vaipanvaihtajaa yms, niin mun mielestä on väärin edes olettaa, että omat lapset jostain päin maailmaa rientäisi niitä vaihtamaan. Mieluummin makaan vaikka vuoden samoissa märissä vaipoissa kuin haluan omalla avuttomuudellani hajottaa lasteni parisuhteet ja perheet vedoten siihen, että kyllä lasteni nyt täytyy ryhtyä lähihoitajikseni. Ei tarvitse enkä edes halua, että tekisivät niin. 

Doris: " En toivo, että loputtomiin tulee päiviä elämääni, vaan elämää niihin päiviin, mitä jäljellä on. "

Loistavasti ilmaistu!!! Samoin olen samaa mieltä siitä, että tavallinen arki on mukavaa. Olen miettinyt, miksi koen, että  mulla on ollut hyvä elämä. Ei se aina ole ollut mitään ruusuilla tanssimista eikä edes tavallista arkea. Mutta ehkä just kaikkien niiden elämäni vastoinkäymisten vuoksi tavallinen arki tuntuu luksukselta. Mulla ei myöskään ole koskaan ollut mitään suuria haaveita ja unelmia, joiden toteutumatta jääminen olisi tuntunut pettymykseltä. Olen aina ollut vähän sellainen "lastu lainehilla", joka menee minne virta vie. Olen tarttunut tilaisuuksiin, kun sellaisia on osunut eteen, mutta en ole erityisemmin hakenut niitä tilaisuuksia. Tässä suhteessa olen erilainen kuin vanhempani ja siskoni ja vaikken nyt varsinaisesti ehkä olekaan perheen musta lammas, niin ainakin harmaa lammas :D En mahtunut edes lapsena siihen kunnianhimoiseen muottiin, mitä multa odotettiin. Joten kun syyskuussa 1980 lensin rahattomana yönselkään, niin vaikka se sillä hetkellä shokki olikin, niin sen jälkeen olen voinut rakentaa oman elämäni itse haluamallani tavalla. Ja se tavallinen arki on just sitä, mitä haluan. 

Lisään vielä tuohon edelliseen kommenttiini, että koska vanhustenhuoltoa ollaan nyt siirtämässä yhä enemmän omaisten vastuulle, todennäköisesti tulevaisuudessa yhteiskunnan palveluita tulee saamaan ensisijaisesti ne, joilla ei edes ole omaisia. Jos vanhuksella on omaisia, oletetaan, ettei sellaisella vanhuksella ole niin kiire saada yhteiskunnan palveluita. 

Vierailija kirjoitti:

Kun luen täällä noita vanhusten kohtaloita, niin pelottaa tuleva vanhuus kun ei ole edes ketään omaisia, miten selviää?

Oli tarkoitus vastata tähän jo eilen, mutta vastaan nyt. Osittain ymmärrän pelkosi, mutta toisaalta sama pelko voi olla ihan aiheellinen, vaikka omaisia olisikin. Omaiset voivat toki järjestellä asioita (esim raha-asiat) ja jopa painostaa viranomaisia, mutta millaista apua tulee vanhuksena samaan, riippuu ihan vanhustenhuollon resursseista, vanhuksen omasta rahatilanteesta sekä paikasta, missä vanhus asuu (palveluita saatavilla vai ei). Vain harva ryhtyy oman vanhempansa omaishoitajaksi. Se olisi monelle taloudellinen katastrofi, jos joutuisi irtisanoutumaan työpaikastaan. Omaishoidontuesta toki kertyy siitäkin eläkettä, mutta aika naurettavan vähän. Puolison omaishoitajana toimimisessa on edes jotain järkeä, koska puolison kuoleman jälkeen saa leskeneläkettä. Tätäkin systeemiä nyt muutettiin, joten nuorempien ei kannata ryhtyä edes puolisonsa omaishoitajaksi. Paitsi ehkä siinä tapauksessa, että on jo itsekin eläkkeellä eikä omaishoitajaksi ryhtyminen enää pienennä eläkettä. 

Mun äitini oli onnekas, kun asui isän kanssa ja minä tässä samassa taloyhtiössä. Kun äiti lähti karkuteille tai oli öisin levoton, isä soitti mulle ja mä juoksin apuun. Matkaan menee noin 30 sekuntia, joten vaikka äiti olikin jaloistaan ihan vikkelä, hän ei ehtinyt taloyhtiön alueelta pois ennenkuin jo löysin hänet. Jos mä olisin asunut edes 5 kilometrin päässä, niin kun olisin sieltä ehtinyt saapua paikalle, mulla ei olisi ollut mitään hajua edes siitä, mihin suuntaan äiti mahdollisesti oli lähtenyt. Tai jos äiti olisi asunut yksin, niin eihän kukaan olisi mulle soittanut, että nyt se lähti taas. Isällä taas pää toimii, mutta ei jalat. Hän ostaakin kotiinsa siivouspalvelun, on jo vuosikausia tilannut ostoksensa kotiinkuljetuksella ja on hankkinut kotiinsa apuvälineitä (mm porrashissin), joiden avulla pärjää. Mä käyn isän luona kerran viikossa kahvilla ja toki, kun siellä käyn, haen samalla isän postit ja jos on jotain roskia, heitän ne mennessäni roskikseen. Hän on hankkinut siivouspalvelun hoivapalveluyrityksestä ja ne tekee ihan kaikkea, mitä hoivapalveluyritykset ylipäätään tekevät. Viimeksi olivat tehneet vähän pihahommia. Jos mä en hakisi isän posteja, he hakisivat tullessaan. Toistaiseksi on sovittu, että niitä ei heidän tarvitse hakea. 

Mua ei pelota oma vanhuuteni, vaikka tiedänkin, ettei kumpikaan lapsistani voi ryhtyä huolehtimaan musta samalla tavalla kuin mitä mä pystyin huolehtimaan äidistä. Toisaalta tiedän myös, että mulla on geeni myöhäisiän dementialle (ihan kuten oli äidilläkin) , mutta muiden sairauksieni vuoksi en edes usko, että eläisin yli 90-vuotiaaksi. Kiva juttu, jos edes 80-vuotiaaksi. Tosin sekin kivaa vain siinä tapauksessa, että olisin loppuun asti samassa kunnossa kuin isä nyt. Olen jo tehnyt hoitotahdon, jossa mm mainittu, että mikäli joudun pysyvään laitoshoitoon, multa pitää lopettaa kaikki nykyinen lääkitykseni, mitään infektiota tms ei saa enää hoitaa  ja vain kipulääkkeitä saa enää antaa. Mitä lyhyempi aika laitoksessa - mieluiten päiviä kuin viikkoja - sen parempi. Mä en pelkää kuolemaa enkä halua keinolla millä hyvänsä elää mahdollisimman pitkään. Pitkä elämä ei ole mun tavoite. Jo yli 12 vuotta olen pyrkinyt elämään joka ainoan päivän kuin päivä olisi viimeinen. Jos tänään on mun viimeinen elinpäiväni, olen valmis lähtemään. Mulla on ollut hyvä elämä ja suhtaudun viikatemiehen saapumiseen levollisin mielin. Vain loppuvaiheen mahdollinen kärsimys huolestuttaa. Ja siksi haluan, että se kärsimys olisi mahdollisimman lyhytaikaista.