Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin elämäntilanteet ovat erilaisia, mutta minua jaksaa aina ihmetyttää että ihmiset eivät tunnu edes HALUAVAN auttaa omia vanhempiaan. Kun isovanhempani sairastuivat muutimme koko perhe viereiseen taloon. Kun sitten toisella puolella Suomea asunut toinen isovanhempi jäi leskeksi muutti hänkin samaan kaupunkiin. Tiedän, että harvalla on tähän mahdollisuus, mutta kyllä nyt jokainen jotain voi tehdä. 

Kysymys oli nyt siitä, että lapset eivät ole mikään tae mistään, koska keneltäkään ei voi automaationa olettaa vanhuudenturvaa ja ihmiset asuvat niin kaukana toisistaan, lisäksi nykyinen kuluttava työelämä jne. Todennäköisesti suurin osa haluaa jollakin tavalla auttaa, mutta on täysin järjetöntä kuvitella, että lapsien tekeminen turvaisi sen ettei tarvitse vanhana olla yksin ilman apua.

Juuri näin. Monet vanhukset ovat niin jääräpäisiä, että eivät suostu muuttamaan Pelkosenniemeltä edes Tampereelle. Jos haluaa omiastensa huolehtivan, pitää olla valmis muuttamaan vaikka Pekingiin. Joillekin vanhuksille on ihan mahdoton ajatus muuttaa edes siitä omakotitalostaan kylän keskustaan kerrostaloon. Toinen lapsistani on naimisissa meksikolaisen kanssa ja koska Meksikossa omaiset hoitavat vanhukset ja hän on vanhempiensa ainoa lapsi, niin sitten kun tarvitaan apua siellä, mun lapsenikin tulee muuttamaan Meksikoon. Ollaan joskus juteltu asiasta, kun hän on murehtinut, mitä sitten, jos mäkin alan tarvita apua ja hän asuukin 10 000 km päässä. Olenkin sanonut, että älä huoli. Muutan sitten perässä, jos joskus on pakko. 

Vierailija kirjoitti:

Voi kamalaa. Itse muutin lukion takia toiselle paikkakunnalle 15-vuotiaana. Viikot tädin majoituksessa, viikonlopuksi kotiin. En muista, että olisi ollut millään tavalla vaikeaa. Sen sijaan oppi hoitamaan arjen hommat itsenäisesti. Opiskelemaan lähtö täysin tuntemattomalle paikkakunnalle kirjoitusten jälkeen ei ollut sekään enää mikään kynnys.

No tuota...opiskeleminen onkin satsaus omaan tulevaisuuteen. Mutta rippikoulu? Kysytäänkö ikinä yhtään missään, oletko päässyt ripille? Ja varsinkaan, olitko rippileirillä vai rippikoulussa? Yliopiston pääsykokeissa? Työhaastatteluissa? Suuri osa kirkkoon kuuluvista taitaa edelleenkin olla ihan vaan tapakristittyjä. Koko ripillepääsy on vain ja ainoastaan joku vanha perinne, jota nyt jostain syystä pitää noudattaa, jotta suvun vanhukset ei vedä hernettä nenäänsä. Mä aikoinaan maksoin mun pojalle 500 € siitä, että meni edes rippikouluun. Ei ollut millään tavalla kristitty ajatusmaailmaltaan. Ja miksi maksoin? Koska mulle se oli pieni hinta siitä, ettei synny taas yhtä uutta riitaa exän kanssa. Jos olisin vaatinut poikaa menemään rippileirille, ei olisi tainnut edes tonni riittää. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin kortisonipiikityksellä ja verinäytteitä antamassa,sen jälkeen menimme apteekin kautta lounaalle miehen kanssa. Jännitti tuo piikkien  pistäminen kun oli eka kerta, mutta oli iisimpää kun pelkäsin. Toivottavasti tästä on apua kipuihin.

Nyt pitäisi lepuuttaa jalkoja. Hyvällä omallatunnolla voi siis painella peiton alle katsomaan Netflixistä sarjoja. Sateinen sääkin suosii sisällä olemista. Voisin syödä yhden jätskinkin kun olin niin reipas lääkärissä 🤭

Saitko piikit polviin? Vai johonkin muihin jalkojen niveliin?

Polviin. Otettiin ensin vähän nestettä pois. Oli jo aikakin että näille kivuille yritetään tehdä edes jotakin eikä vain käsketä laihduttaa. Sitäkin olen tehnyt, toistakymmentä kiloa, mutta nivelrikkokivut vain pahentuvat vaikka olen nuori ihmin

Hyvä juttu, että sait ortopedille lähetteen. Nivelrikko on siitä ikävä juttu, että sehän ei parane. Etenemistä voidaan hidastaa, mutta millään lääketieteen keinolla tai poppakonstillakaan sitä ei paranneta. Kortisoni niveliin myös haurastuttaa luuta, joten niitä piikkejäkään ei voi loputtomiin pistää. Mä sain aikoinaan reuman takia yhteen varpaan niveleen lukuisia kortisompistoksia kunnes joku lääkäri sanoi, että enempää ei voi pistää. Ei olisi pitänyt pistää niitä viimeisimpiäkään, koska siitä varpaasta murentui koko nivel ja nyt se varvas on kuin joku nahkapussissa oleva prinssinnakki, jota voi heilutella mihin suuntaan tahansa. Ja kun se vääntyy ja kääntyy mihin sattuu, niin käveleminen on aika kivuliasta. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi muitakin kipuja :D 

Taitaa olla sullakin edessä tekonivelleikkaukset. Ei ehkä ihan pian,  jos olet nuori ihminen. Mutta jossain vaiheessa kuitenkin. Painon pudotus auttaa, mutta ei paranna. Jos polvinivelet on paskana, niin en on, vaikka laihduttaisit itsesi alipainoiseksi. En tiedä, minkä ikäinen olet eikä sun tarvitse sitä kertoakaan, mutta mulle Mehiläisen ortopedi sanoi ollessani 56-vuotias, että olen liian nuori tekonivelleikkaukseen. 6 kk myöhemmin varasin Mehiläisessä ajan kivunhoitoon erikoistuneelle lääkärille ja hän totesi, ettei mun polvilleni voi tehdä enää muuta kuin laittaa tekonivelet. Laittoi lähetteen HUS:iin ja 4 kk myöhemmin mulla oli jo eka tekonivel polvessa. Puolisen vuotta myöhemmin laitettiin toiseenkin polveen. 

Nro 91: "On todella paljon asioita joita voi tehdä myös etänä. Monet pankkiasiat (avatkaa yhteinen tili johon siirretään vanhuksen varoja ja sinä voit maksaa sieltä hänen laskujaan), monet viranomaisasiat (valtuutus suomi.fi kautta, veroilmoitusten täyttö ym.), kotipalveluiden tilaaminen, ja moni muu asia hoituu yhtä hyvin kauempaakin. Kerran kuussa käyt viikonlopun verran ja teet pakastimen täyteen valmiita ruoka-annoksia, viet kampaajalle, siivoat ym. pikkuhommia vanhuksen tilanteen mukaan."

Kommentoit ihmiselle, joka asuu 300 km päässä vanhemmistaan. Mä asun 30 metrin päässä, mutta en laittanut ruokaa vanhemmilleni kuin muutaman viikon silloin, kun isä oli päässyt  ison vatsaleikkauksen jälkeen sairaalasta kotiin. Äiti oli jo silloin jonkin verran "tollo" eli isä hoiti kaikki käytännön asiat. Mutta koska entisenä sairaanhoitajana tiesin, millaista ruokavaliota isän tarvitsee noudattaa toipuakseen leikkauksesta, oli järkevämpää, että mä teen ruuat kuin että olisivat käyttäneet jotain ateriapalvelua. Ateriapalvelun ruuissa kun olisi ollut aivan liian vähän proteiinia ja muita ravintoaineita ja lisäksi ne olisivat olleet isän mielestä joko  pahanmakuisia tai ainakin mauttomia. Kun ruokahalu oli muutenkin huono ja syövän takia mahalaukusta poistettu suuri osa, piti ravinnon olla "täsmäravintoa" eikä jotain perunaa ja perskurkkanalta maistuvaa nyhtökauraa. 

Äidin kuoleman jälkeen olen käynyt isän luona kahvilla kerran viikossa. En autamassa isää missään vaan ihan vaan seuraksi. He kuitenkin ehtivät olla 75 vuotta yhdessä ja paria kuukautta vaille 72 vuotta naimisissakin, joten ihan ymmärrettävää, että tuollaisen jälkeen yksin asuminen voi aiheuttaa yksinäisyyden tunnettakin. Ennen äidin kuolemaa ramppasin siellä kyllä päivin ja öin. Enkä enää pitkään aikaan tyttären roolissa vaan sairaanhoitajan roolissa. Koska isäni ei halunnut sinne ulkopuolista apua vaan oli sitä mieltä, että koska Lammas kasarilla erehtyi opiskelemaan sairaanhoitajaksi, Lammas hoitaa myös silloin, kun Lampaan oma terveys ei enää riitä. Luojan kiitos mulla ei ole ajokorttiakaan, joten kampaajalle tai muualle ei sentään odotettu, että mä kuskaan. 

Puhut pikkuhommista, mutta ikävä kyllä jos annat pikkusormen, menetät koko käden. Jokainen meistä iän myötä heikkenee toimintakyvyltään eikä paluuta takaisin ole. Minäkin aikoinaan aloin auttaa vain "pikkuasioissa". Mutta tulee vain koko ajan enemmän asioita, joissa vanhus tarvitsee apua. Nyt vuosi äidin kuoleman jälkeen olen jutellut aiheesta lasteni kanssa ja painottanut, että en halua heidän ryhtyvän ikinä eikä koskaan samanlaiseen myllytykseen kuin mihin itse jouduin alkaessani auttamaan omia vanhempiani "pikkuasioissa". Haluan, että omat lapseni tapaavat mua vain silloin, kun ihan oikeasti haluavat. Ja ihan vaan kahvittelun, hyvän ruuan tms merkeissä. En halua, että he kokevat velvollisuudekseen tavata mua. En mä käy kerran viikossa isän luona kahvilla siksi, että haluaisin käydä. Käyn siellä vain velvollisuudesta. Omille lapsilleni en halua sitäkään samaa. 

En lukenut koko ketjua, mutta itsekin kävin 1970-luvulla rippikoulun. Ei siis rippileiriä, vaikka sekin oli silloin vaihtoehto. Samoin omat lapseni kävivät rippikoulun. Ja me kaikki kolme siis hiihtolomaviikolla, niin ei mennyt kesäloma pilalle riparin takia.