Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 219: "Aloittajalla on kieltämättä mielenkiintoinen tapa hahmottaa ystävyyttä. Onko se aitoa ystävyyttä, jos se perustuu pinnallisille asioille? Moni varakas ihminen on yksinäinen juuri siitä syystä, että niitä onnenonkijoita on niin paljon. Vaikka ihmiset toki usein ystävystyvät sosioekonomisen luokkansa sisällä, tuskin kukaan haluaisi että hänen ystävänsä sentään vain sitä katsovat. "

Juuri näin. Ja juuri tästä syystä mulle on heti red flag, jos joku uusi tuttavuus yrittää alkaa  selvittämään mun taloudellista tilannettani. Siis kyselemään koulutuksesta, työstä, asuinpaikasta jne. Jos joku haluaa ystävystyä mun kanssani vain sen vuoksi, paljonko saan palkkaa, paljonko mulla on kiinteää omaisuutta ja paljonko erilaisissa rahastoissa yms rahaa, niin sellainen ihminen kiinnostaa mua kuin kilo sitä itteään. 

Aika huvittavaa muuten, että äidilläni - ennen muistisairautta - oli tapana joka vuosi käydä verokoneesta katsomassa kaikkien tuttujensa verotiedot. Ja sieltähän löytyivät vain ne suurimpaan tulodesiiliin kuuluvat. Huvitti istua sohvalla ja kuunnella, kun äiti päivitteli asiaa. Miten jonkun nimi löytyi ja jonkun toisen nimi taas ei enää. Ei kuitenkaan älynnyt hakea mun nimeäni sieltä :D Siskoni nimen kyllä haki, mutta ei ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, että myös Lampaan nimi saattaisi olla joskus siellä. Niinä vuosina siskoni nimi ei ollut, mutta mun nimeni kylläkin. En viitsinyt mainita äidille asiasta. Se, että olen tienannut paljon, on kertonut vain siitä, että olen tehnyt paljon töitä. Ei se mulle mikään meriitti ole eikä varsinkaan pitäisi vaikuttaa mihinkään ihmissuhteisiini. 

Vierailija kirjoitti:

Että jos nyt esim. joka tapauksessa on järjestämässä juhlat, niin ei jätä sieltä ketään ulos vain rumuuden, köyhyyden ja yksinäisyyden takia, vaan hyödyntää esim tilaisuuden järjestää hänelle uusia ystäviä vaikka ei nyt sitten juuri siitä itse ottaisikaan mitään erityistä vastuuta.

Mä olen järjestänyt juhlia pääasiassa vain lähisuvulle. Joulut, kekrit, itsenäisyyspäivät, pääsiäiset  jne. 40-vuotissynttärit ja 50-vuotissynttärit järjestin, mutta kuuskymppiset osuivatkin jo pandemia-aikaan. En kyllä 40- ja 50- synttäreilleni jättänyt ketään kutsumatta rumuuden, köyhyyden tai yksinäisyyden takia. Ainoa rajoite oli se, montako ihmistä saan järkevällä tavalla porrastettuna  mahtumaan mun olohuoneeseeni. Viiskymppisilleni mahtui 45 ihmistä, kun sopivasti aikataulutti. Nelikymppiseni halusin viettää ihan vain ystävieni kanssa illallisen merkeissä  ja silloiseen ruokapöytääni mahtui 12 ihmistä, joten 11 ihmistä kutsuin. Olisko ollut kohteliasta kutsua 12 tai 13 ja sitten se yksi tai kaksi olisi odottanut sohvalla, että ruokapöydästä vapautuu paikka? Mun mielestä ei olisi ollut. 

Mutta joo, ymmärrän kyllä sen, että elän ihan eri maailmassa kuin ne, joiden hulppean kartanon puutarhaankin mahtuu ainakin 100 ihmistä grillibileisiin. Kaikille löytyy istumapaikat ja jokin taso, jolle laskea lautasensa ja lasinsa. Vaikka muutamana vuonna kuuluinkin Suomen suurituloisempaan 10%:iin, ei mulla silti ole ollut kartanoita eikä hulppeita pihoja. Pihani  oli silloinkin tuo sama postimerkin kokoinen ja olohuoneeni ihan sama kuin nytkin. 

Nro 201: "Silti tarvitaan armoa sekä omalta taholta että yhteiskunnan taholta sen myöntämiseen että toinen on saanut todella kurjat ja surkeat lähtökohdat elämälleen. Kyllä näin kovan kohtalon kokeneita ihmisiä täytyy jotenkin tukea ja auttaa, meidän kaikkien."

Viimeisestä lauseestasi ja varsinkaan kahdesta viimeisestä sanastasi en ole ihan samaa mieltä. Kuulun niihin ihmisiin, joille ihan tuntemattomatkin tulevat bussipysäkeillä, asemilla ja mitä erilaisimmissa paikoissa avautumaan omista traumoistaan. Olen joskus ihmetellyt, miksi, mutta mulle on kerrottu, että mulla on ystävälliset ja helposti lähestyttävän ihmisen kasvot. Kun katson peiliin, näen sieltä rupsahtaneen vanhan naisen naaman. Suupieleni on tosin aina ylöspäin, mutta juonteet suun ympärillä taas kuin bulldogin kuono. Tai ehkä bulldogeilla on ystävällinen ja helposti lähestyttävä naama? 

Olen samaa mieltä siitä, että apua tarvitseville ihmisille pitäisi yhteiskunnan tarjota apua. Mutta ei niin, että se nakitetaan täysin randomeille maallikoille. Mulla on vanhamuotoinen sairaanhoitajan koulutus ja joo, se sisälsi myös psykan kurssin ja 5 vikkoa työharjoittelua Hesperian sairaalassa, mutta ei mulla silti ole tarvittavaa osaamista tukea ja auttaa traumatisoituneita ihmisiä. Maallikolla ei sitäkään vähää eikä myöskään taitoa asennoitua kuulemaansa kuin ammattilainen. Mulla on sentään koulutus ja osaaminen "laittaa sairaanhoitajan lakki päähäni" eli pystyin suhtautumaan muistisairaaseen äitiinikin sairaanhoitajana enkä tyttärenä. Maallikkoa saattaa jäädä vaivaamaan se, mitä on juuri kuullut, kun taas ammattilainen ajattelee, että "ja sitten seuraava potilas". Kirjoitin vähän aikaa sitten yhteen toiseen ketjuun, että moni kaipaa kuuntelijaa, mutta kuka kuuntelee kuuntelijaa. Ammattilainen saa sen työnsä puolesta, maallikko ei. 

Itse kohtelen kaikkia kohtaamiani ihmisiä asiallisesti ja hyvin, mutta ei.....ei ole mun tehtäväni alkaa olemaan heidän tukenaan ja apunaan. Ei vaikka olisi millaiset kaltoinkohtelut ja traumat taustalla. 

Nro 191: "Helposti ryhmässä taka-alalle jättäytyy se jolle koko ajan innokkaimmin sanotaan vastaan ja joka on tällainen helposti kiusaamisen kohteeksi joutuva tapaus. Vaikka varsinainen kiusaaminen ei alkaisikaan niin kuitenkin juuri sellainen syrjintä ja että herkemmin sanotaan hänelle pahasti kun taas joitain oikein kauniita ja vahvoja yksilöitä ihaillaan ja he saavat puhua ihan mitä tahansa ilman että se vaikuttaa mihinkään. Eihän kukaan tällaista asetelmaa kestä, siis jos on itse uhrin asemassa."

Mä olin aikoinaan 8:n vuoden eli koko oppikouluajan yhden luokkakaverini hyvä ystävä. Muutama vuosi yo-kirjoitusten jälkeen hän kertoi, miten oli joutunut käymään lopulta terapeutilla koulukiusaamisen takia. Olin aivan äimänkäkenä, koska olin ollut satoja päiviä hänen kanssaan samalla luokalla ja ikinä en ollut nähnyt häntä kiusattavan. Sitten selvisi, että kiusaaminen olikin ollut sitä, ettei häntä ollut huolittu luokan suosittujen ja kauniiden tyttöjen porukkaan. Mua ei se porukka kiinnostanut muutenkaan, kun ei kiinnostanut tupakanpoltto eikä viikonloppuisin viinan juontikaan. Mutta oli aika säpsähdyttävää tajuta, että mä olinkin ollut hänelle kahdeksan vuoden ajan vain jokin korvike ja hän oikeasti olisi halunnut olla ne vuodet ihan muiden kuin mun kanssani. Mä olin kuvitellut, että me oltiin ystäviä, mutta eipä näköjään oltukaan. 

Mä arvostan enemmän aitoa ystävyyttä kuin sitä, että kuuluisin johonkin porukkaan. Varsinkaan porukkaan, johon selvästikään ei ole tervetullut. No sukuuni kuulun, mutta välillä sekin on aika persiistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avainasia ei ole miettiä syyllisiä vaan se kenelle asia on a) ongelma b) ratkaistavissa

Muille ihmisille aloittajan yksinäisyys ei ole ongelma, eikä heidän tehtävä ratkaista.

Netti on pullollaan tietoa missä tarjotaan ratkaisuja sosiaalisiin ongelmiin.

AP ei missään ole itse sanonut olevansa köyhä tai ruma, vaan keskustelee aiheesta yleisellä tasolla. Mikä on kummallisen monille täällä hyvin outoja tuntematon ilmiö. Täällä ei ilmeisesti kirjoittele kovin paljoa esim yliopiston käyneitä ihmisiä.

En ole käynyt yliopistoa, mutta silti aihe on mielestäni mielenkiintoinen. Mun äitini R.I.P.  (synt. 1927) oli hyvin köyhistä oloista lähtöisin ja hänelle oli vaurastuttuaan äärettömän tärkeää, ettei vahingossakaan olla tekemisissä vääränlaisten ( = köyhien) kanssa. Oli hyvin tarkka tyttäriensä kavereista ja toki silloin oli vähän helpompaa, kun oppikoulu oli vielä maksullinen ja köyhien lapset harvemmin oppikouluun menivät. Ei hän itsekään ollut käynyt oppikoulua, kun ei vanhemmillaan ollut sellaiseen varaa. Kotona mulle opetettiin kaikenlaista "hienostunutta käytöstä", mutta pidin sitä jo silloin teennäisenä. Pärjäsin ihan hyvin paremmissa tilaisuuksissa ja isän avecina joskus ollessani esim keskusteluni Israelin suurlähettilään kanssa  illallispöydässä sujui kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Kuin suoraan Käytöksen kultaisesta kirjasta. Mä olen aika taitava esittämään jotain, mitä en oikeasti ole, ja jos tilanne edellyttää esittämistä, niin onnistuu. En vaan mielelläni hakeudu sellaisiin tilanteisiin. Joskus on ollut pakko, varsinkin työn puolesta, mutta siitä sentään maksetaan varsin hyvin. 

Jotenkin olin ajatellut, että sellainen "rahvaan kanssa ei seurustella" -ajattelutapa olisi hävinnyt viimeistään kasarilla. Oopperaankin saattoi silloin mennä farkut jalassa eikä enää tarvinnut pukeutua iltapukuun.  Ehkä olen sitten erehtynyt tai ajattelutapa on viime aikoina nostanut uudelleen päätään.