Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 269: "No enpä ole vielä sellaiseen lapseen tai aikuiseen törmännyt jota olisi häirinnyt se että hänet kutsuttiin siksi että kaikki kutsuttiin. Sen sijaan että vailla perustetaan jätettiin ulos, sellaiseen harmistuneita olen tavannut. Ihmisiä myös jotka todella ovat kuuluneet siihen kaveripiiriin."

Ymmärrän tuon, että ei harmita, Mutta entä sen jälkeen, kun ei enää kutsuta, koska ne ensimmäisetkin kutsut esitettiin vain ja ainoastaan velvollisuudesta? Mun mielestä pitäisi myös muistaa, että ihmiset muuttuvat. Erityisesti lapset. Taaperona hiekkalaatikolla riitti, että molemmilla oli ämpäri ja lapio.Kaveri oli kiva, jos se ei heittänyt hiekkaa silmiin tai lyönyt lapiolla päähän. Ainakaan kovin lujaa. 10-vuotiaana toista alkaa kiinnostaa kilpaurheilu, toista musiikki ja kolmatta nörtteily. Se, että kaikki kutsutaan edelleen samaan paikkaan, ei suinkaan tarkoita, että heillä olisi enää mitään muuta yhteistä kuin ikä. Onneksi sain kasvattaa lapseni aikana, jolloin lapsillani sai olla ystäviä eikä vain ihmissuhdevelvollisuuksia. 

Vierailija kirjoitti:

"Ok. Seuraa saa kyllä, kun käyttäytyy hyvin. Ystäviä ei välttämättä löydä sittenkään, jos eroaa kovasti valtavirrasta tyyliltään."

Just tämä. Hyvännäköisten ei tarvitse edes käyttäytyä hyvin seuraa ja ystäviä saadakseen. Rumien ja köyhien täytyy olla todella nöyriä alamaisia, että heitä jaksetaan katsella sen verran että saavat kulkea mukana siellä vähän perässä.

Miksi rumat ja köyhät suhtautuvat toisiinsa tuolla tavoin? Tai miksi rumat ja köyhät yrittävät hakeutua kauniiden ja rikkaiden kusipäiden seuraan? Mä en ole edes köyhä, mutta ei kiinnosta palaneen puupennin vertaa joku ökyrikkaiden luxuselämä. En edes yrittäisi ystävystyä sellaisten kanssa, joiden kanssa mulla ei ole mitään yhteistä. Ymmärrän kyllä, että joskus voi olla hyötyä siitä, että tuntee sopivasti korkeammassa asemassa olevia ihmisiä. Mutta eihän se mikään ystävyyssuhde silloin ole vaan hyötysuhde. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tässäkin ketjussa jotkut jo sanoivat että muissa maissa on ystävällisempiä ihmisiä ja ovat siksi muuttaneet niihin, miksi ei saman tien me suomalaisetkin voitaisi alkaa hiukan ystävällisemmiksi ja lämpimämmiksi ihmisiksi??

Koska se ystävällisyys voidaan myös tulkita väärin. Mulla on meksikolainen miniä ja kun aikoinaan muutti Suomeen, sanoi, että suomalaisiin on tosi vaikea tutustua. Mutta kun suomalaisen kanssa ystävystyy, niin se suhde on meksikolaisittain sisaruussuhde eikä mikään ystävyyssuhde. Meksikossa ystävyyssuuhteet on  huomattavasti pinnallisempia kuin Suomessa. Siellä ystäviksi voidaan kutsua jopa niitä, joita on tavattukin vasta kaksi tai kolme kertaa. 

Tosin kyllähän jotkut suomalaisetkin tuntuvat haikailevan meille pinnallista feikkaavaa small talk-kultuuria. Että ollaan niin olevinaan mukavia, mutta todelisuudessa toinen ei kiinnosta tipan tippaa. Mä olen työni puolesta joutunut reissaamaan Jenkeissä ja osallistumaan tähän "sosiaaliseen mitääntarkoittamattomaan teatteriin" ja juuri siksi arvostankin suomalaisten rehellisyyttä. Harmi, jos meilläkin jonain päivänä mennään siihen, että suu hymyssä ladellaan diibadaabaa ihmisille, vaikka oikeasti ajatellaan, että häivy nyt painajainen siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos nyt esim. joka tapauksessa on järjestämässä juhlat, niin ei jätä sieltä ketään ulos vain rumuuden, köyhyyden ja yksinäisyyden takia, vaan hyödyntää esim tilaisuuden järjestää hänelle uusia ystäviä vaikka ei nyt sitten juuri siitä itse ottaisikaan mitään erityistä vastuuta.

Kun järjestän juhlat, kutsun sinne vain ystäviäni. 

Okei no mutta esim päiväkoti-ikäisten lasten Vanhemmilla on usein tapana kutsua juhlaan kaikki ryhmän lapset ja vanhemmatkin siinä tapaavat toisiaan. Tämä on minusta hyvä tapa. Toki sekin vaikuttaa kenet suostut laskemaan ystäväksesi ja kenet et ja kehen halua tutustua niin paljon että hänestä tulee ystäväsi ja kehen et. Ketä haluat auttaa lämpimällä lähimmäisyydellä, ja ketä et. Moni kokee myös jääneensä jätetyksi ulos ilman perusteita, eli

Ei kannata kuvitella kuuluvansa ystäväpiiriin. Kirjoitin tuolla vähän aiemmin, että mä kuvittelin olleeni 8 vuoden ajan luokkakaverini ystävä, mutta en sitten ollutkaan. Olin hänelle vaan ystävien korvike. Miksi edes pitää olla mitään ystäväPIIREJÄ? Miksei yksittäiset ystävät riitä?

Mä olen välillä mietnyt, että onko se sittenkään kovin hyvä tapa, että jostain tietystä ryhmästä kuten päiväkoti tai koululuokka pitää kutsua kaikki? Omilla lapsillani, jotka siis jo keski-ikäisiä, suurin osa ystävistä ei ollut samassa päiväkotiryhmässä eikä koulussa samalla luokalla. Olisiko pitänyt jättää lapsen ystävät kutsumatta ja kutsua jostain velvollisuudesta ne muut? Onneksi siihen maailmanaikaan ei vielä ajateltu näin. Toisaalta onko lapsenkaan kannalta hyvä juttu, että tulee kutsutuksi vain velvollisuudesta? Eikä siksi, että se kutsuja oikeasti haluaisi kutsua? Mä vähän luulen, että nykyisin monesti nämä porukan ulkokehälle tipahtaneet ovat just niitä, joita kukaan porukassa ei ole alunperinkään halunnut mukaan porukkaan, mutta jotka on aikuisten vaatimuksesta pakotettu ottamaan mukaan. Ja sitten, kun se aikuisten valta loppuu, tipahtaa ulos kaveripiristä kokonaan. Eikö tämä ole aikamoista feikkaamista ja myös aikuisten taholta aika julmaa sitä lasta kohtaan? "Roikotatte nyt säälistä tätä reppanaa mukananne ja sitten, kun saatte vihdoin itse päättää, voitte dumpata sen"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että jos nyt esim. joka tapauksessa on järjestämässä juhlat, niin ei jätä sieltä ketään ulos vain rumuuden, köyhyyden ja yksinäisyyden takia, vaan hyödyntää esim tilaisuuden järjestää hänelle uusia ystäviä vaikka ei nyt sitten juuri siitä itse ottaisikaan mitään erityistä vastuuta.

Kun järjestän juhlat, kutsun sinne vain ystäviäni. 

Mä olen jo ajatellut, että kun isästä joskus aika jättää, olen vihdoin vapaa sukujoulujen järjestämisestä. Mun lapseni osaavat järjestää joulunsa ihan itsekin. Eivät hekään niihin sukujouluihin ole osallistuneet muiden kuin isovanhempiensa takia. Nyt on jäljellä enää isoisä. Kun mun isäni kuolee, kaikki langat sukuyhteisöön katkeaa. Ja sen jälkeen ensimmäisenä jouluna kutsun kotiini joulua viettämään asuinalueeni yksinäisiä. Tai voi olla, että sen ensimmäisen joulun syön vaan kinkkua ja rosolia ja syljeskelen sohvalla maaten kattoon, mutta seuraavana jouluna sitten.