Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Yhtiökokouksista tuli mieleen, että taloyhtiön päätöksenteko voi olla haasteellista. Jos joukossa on jarruttaja, yleensä iäkäs alkuperäisasukas, joka vetää mukaan muutaman kaltaisensa, mikään uudistus tai korjaus ei mene läpi. Kun ei ollut ennen, ei tarvita nytkään. Taloyhtiölle aiheutuu iso vahinko. Syntyy valtava korjausvelka eli lista välttämättömistä toimista, joita ei ole tehty. Asuntojen arvo laskee. Pankki ei välttämättä enää myönnä lainaa niin laajaa peruskorjausta varten. Jos myöntääkin, rahoitusvastikkeet hyppää taivaisiin. Asuntoja on vaikea edes myydä, ostajat karttavat tällaisia kohteita. Pahimmassa tapauksessa edessä on taloyhtiön konkurssi. Tämän kaiken saa aikaan jarruttaja, joka ei pysy kehityksen kelkassa. Hyvä syy ostaa omakotitalo.
Toinen kerrostalon vitsaus on kyylä, joka urkkii, kyttää ja tehtailee valituksia. Isännöitsijä on hänen yhteydenottojaan kurkkua myöten täynnä. Mikään sanominen ei auta. Pilaa muitten asumisen. Ongelmayhtiöihin, joissa on oikeasti häiriöitä, kyylä ei pesiydy. Siellä on toisenlainen asukaskunta. Siellä tulisi turpiin. Siellä, missä on ihmisiä, yksikin ihminen saa ison tuhon aikaan. Areenassa taitaa olla vielä dokkari kauhujen naapurista.
Tuo on niin totta. Tämä on rivitaloyhtiö, mutta asuntoja on kuitenkin 56 kpl. Eläkeikäisiä on ehkä noin 15:ssä asunnossa ja niitä kaikkea vastustavia jääriä heistä onneksi vain 4. Mun isäni on valitettavasti yksi heistä. Koska kaikki asunnot ovat perheasuntoja, pienimmätkin 90 m2, niin täällä asuu paljon lapsiperheitä. Suurin osa asukkaista ei siis halua, että rakennukset ja piha-alueet jätettäisiin hoitamatta. 2 vuotta sitten tehtiin ikkunaremontti eli kaikki ikkunat vaihdettiin uusiin ja nyt tänä keväänä iv-remontti. Erilaisia kartoituksia tehdään säännöllisesti. Kylpyhuoneiden kosteusvauriomittauksia , sokkeleiden kosteusvauriomittauksia jne. Vaikka mua ärsyttääkin suunnattomasti, kun erilaista huoltomiestä ja rempamiestä ramppaa pitkin vuotta edestakaisin, niin mieluummin niin kuin että oltaisiin tosiaan jonain päivänä tilanteessa, jossa korjausvelkaa olisikin liikaa. Toisaalta ei mua nyt enää ärsytä kuten aiemmin, koska en ole enää työelämässä eikä mulla ole enää koiraakaan. Hankalaksi olisi tämä kevät mennyt, jos olisi ollut koira ja olisin töissä. Töihin olisi pitänyt ilmoittaa, että ei aavistustakaan, milloin tulen seuraavan kerran töihin. Ei mun koirani olisi ketään sisään päästänyt, jos en olisi ollut itse paikalla. Näitä tän taloyhtiön jääriä ei kiinnosta, mitä tapahtuu heidän kuolemansa jälkeen. Eivät vaan nyt vielä elossa ollessaan haluaisi maksaa euroakaan enempää vastikkeita. Sinänsä huvittavaa, että noista neljästä kolmella on keskimääräistä suurempi eläke (tiedän heidän ammattinsa ja niistä duuneista on kyllä kertynyt vähintän 4500 €/kk eläke) eikä heillä muutaman satasen korotus vastikkeessa tuntuisi missään muualla kuin päänupissa.
Mä olin aina aiemmin antanut yhtiökokouksiin isälle (rakennusalan ihmisiä) valtakirjan eli en osallistunut koskaan itse. Viime vuonna päätin osallistua. Ihan vain sen vuoksi, että isä alkoi jankuttaa siitä, että mitään remontteja ei pidä tehdä. Olin eri mieltä kuin silloin 95-vuotias isäni, koska mä nyt haluaisin asua tässä kodissani mielelläni ainakin 20 vuotta. Yhtiökokouksen jälkeen huomasin, miten naapureiden suhtautuminen muhun muuttui. Isä oli käyttänyt mun tietämättömyyttäni ja luottamustani hänen osaamiseensa väärin. Eli oli myös mun antamalla valtakirjalla vastustanut kaikkea. Vuosi sitten naapureille selvisi, että hetkinen...toi Lammashan kannattaakin remontteja. Aiempi yrmeä "Moi!" piha-alueella muuttuikin ystävälliseksi "Moi, mitä kuuluu?".
Huomenta maailmanmestarit :) Kylläpä väsyttää. Ensin valvoin 24 tuntia ja sitten nukuin 4 tuntia. Tänään pitäisi jaksaa lähteä taloyhtiön yhtiökokoukseen. Toivottavasti se ei kestä kamalan pitkään. Viimeksi kesti, kun jotkut asukkaat ottivat esille asioita, jotka eivät kuuluneet sen kokouksen asialistalle. Kirjaimellisesti "kaivelivat vanhoja" eli narisivat asioista, jotka jo vuosia sitten oli äänestyksellä päätetty ja jo toteutettukin. Turha niihin asioihin on enää jälkeenpäin käyttää aikaa. Ihmisillä on elämässään muutakin tekemistä kuin istua tuntikausia kuuntelemassa asioista, joille ei voi enää mitään.
Oli hauska katsoa illan matsia Kyylän kanssa. Se seurasi katseellaan kiekkoa keskittyneen näköisenä. Yhden kerran, kun kiekko siirtyi ihan kuvaruudun reunaan, se hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä sitä kiekkoa. Kun ei löytänyt, hyppäsi takaisin mun viereen sohvalle ja jatkoi matsin seuraamista.
Mukavaa alkanutta viikkoa ja alkanutta kesää kaikille!
Vierailija kirjoitti:
Tavalliset vierastarjoilutkin on ruokarajoitusten vuoksi niin hankalia, ettei tee mieli kutsua ketään käymään. Kun kutsuu, tarvii miettiä, ketä kutsuu yhtäaikaa, että pääsee vähemmällä erikoisruokavaliovalikoimalla. Ymmärrän kyllä, ettei voida syödä, suunnittelua kuitenkin vaatii.
Mä muistan yhden juhlapäivän, kun tein munattoman-maidottoman-lihattoman-kalattoman-viljattoman-pähkinättömän-palkokasvittoman-marjattoman-hedelmättömän tarjottavan. Siis kaikille samaa. Käytännössä se oli vaan vuokaan aseteltu sekoitus kukkakaalia, parsaa, rypisöljyä ja mausteita. Sitten uuniin ja pinta rapeaksi. Eihän sitä kukaan syönyt. En edes minä itse. Onneksi kaikki osattiin nauraa asialle ja juotiin sitten vaan kahvia, teetä, vettä ja limsaa. Mun vanhemmat lakkasi järjestämästä yhtään mitään sukujuhlia jo neljännesvuosisata sitten eli kun tulivat seitsemänkymppisiksi. Kokivat, että liian vaivalloista. Joulut muuttuivat heille liian vaikeaksi jo aikaisemmin eli minä ja siskoni sitten viimeiset 30 vuotta ne järjestettiin. Nuorempi sukupolvi ei edes halua ryhtyä koko hommaan. Ymmärrän hyvin. Ei heillä olisi edes tilaa kodeissaan näin isolle porukalle eikä varsinkaan rahaa rtuveta tekemään kaikille kaikenlaista Mun tytär puolisoineen livat ekat, jotka jättäytyi pois sukujouluista. Sitten mun poikani. Tosin hän kyllä kävi sitten viel muutamia vuosia siellä joulupukin roolissa, mutta ei muuten. 6 vuotta sitten mun vanhempieni joulut muuttuivat eli ei ollutkaan enää jouluja, joissa kaikki heidän jälkeläisensä puolisoineen olisivat olleet paikalla. Äiti on jo poissa eikä äidin siunaustilaisuuden jälkeen olla oltu kertaakaan vanhalla kokoonpanolla yhdessä. Maaliskuussa ajattelin ilahduttaa isää sillä, että järkkäsin hänelle nimipäiväjuhlat ravintolaan ja sain kaikki mukaan. Lapsenlapsensakin. Mutta isä oli lähinnä ärsyyntynyt koko hommasta. Ei kertaakaan edes katsonut mua, vaikka hyvin tiesi, että minä tämän hänelle järjestin ja maksoinkin koko lystin. Kieltämättä tuli aika paska fiilis. Mutta ei niinkään isää kohtaan vaan itseäni. Että mä jumankekka vielä kohta 65-vuotiaana vielä kuvittelin, että isä olisi edes kerran elämässään jollain tavalla iloinen jostain mitä mä hänen vuokseen teen.
Yhteinen vappulounas järjestettiin 6 vuoden tauon jälkeen. Miellähän se oli perinne suunnilleen siitä lähtein, kun mä täytin 3 vuotta. Isä ei enää halunnut osallistua. Joten mentiin me muut. Löydettiin uusi paikka ja kun sieltä lähdettiin, niin parkkipaikalla puhuttiin, että otettaisiinko tämä uudeksi perinteeksi. Siinä missä äiti ja isä oli aikoinaan ne perinteiden tekijät, me voidaan nyt alkaa tehdä omia perinteitä itse. Meillä on tämä lähisukukin nyt vähän hajonnut, mutta varsinkin nuorempi sukupolvi on taas ihan innoissaan, että ne heidän lapsuutensa perinteet voisivat sittenkin vielä tulla takaisin.
En ole ollut omaishoitaja, koska kieltäydyin siitä hommasta. Toki Vantaa-Kerava hyvinvointialue mulle sitä pestiä kovasti yritti kaupata, koska olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja. Asun vanhempieni - tai nyt siis enää isän, koska äiti kuoli 2 vuotta sitten - naapurissa ja tein viimeiset 13 vuotta työelämässä etätöitä. Äidin muistisairauden pahennuttua lyhensin työaikaani vain 3:een päivään viikossa. Mulle tuli tästä sun aloituksesta mieleen, että jos olet työikäinen ja nyt työtön, niin miten hoidat työnhakuvelvoitteesi, kun käytönnölisesti katsoen et voisi mennä edes työhaastatteluun? Ellei sitten joku muu tule siksi aikaa vanhempaasi vahtimaan? Ja miten toimisit, jos saisitkin työpaikan? Oletko ihan virallisestikin omaishoitaja eli saat omaishoidontuen? Sehän sitten vähentää yleistukea, jos et saa enää ansiosidonnaista vaan tipahdat peruspäivärahalle eli nyt tän kuun alusta lähtien yleistuelle. Ilmeisesti vanhempasi asuu sun luonasi?
Muistisairaudet ovat siitä ikävä juttu, että vaikka joku lääkitys aloitettaisiinkin, niin nehän ei itse sairautta paranna vaan ainoastaan hidastavat sairauden etenemistä. Muistisairaan kunto ja toimintakyky heikkenee koko ajan. Muistan oman äitini kohdala sen vaiheen, kun äiti vielä jotain tajusi, mutta eli silti ihan eri maailmoissa. Jalat toimi, mutta ei pää. Helpotti, kun jalatkaan ei enää toimineet eikä mun tarvinnut päiovin ja öin juosta tuolla ulkona etsimässä sitä. Vaikka aika raastavaa katsottavaahan se on, kun itselle rakas ihminen hitaasti mutta varmasti alkaa hiipua rajan taakse. Toisaalta se antaa aikaa sopeutua luopumiseen.
Ymmärrän, että et halua laittaa vanhempaasi vielä laitoshoitoon. Mutta oisko teillä mahdollisuutta sitten hommata jotain muita arkea helpottavia palveluita? Ostosten kotiinkuljetus, viikkosiivous jne? Jotkut yksityiset hoivapalveluyritykset vie vaikka vanhuksen pyörätuolilla pariksi tunniksi ulos tai tulee sinne höpöttelemään ja katsomaan parin tunnin ajaksi vaikka vanhoja valokuvia vanhempasi kanssa. Toki se maksaa, mutta eipä se halvaksi tule sekään, jos sinä saat vaikka aivoinfarktin tms.
Noin muuten muistisairaan kohdalla sanoisin, että pieniä valkoisia valheita voi hyvin käyttää. Jos on huolissaan vanhan kotitalonsa myynnistä, niin hyvin voit sanoas, että NO EI TIETENKÄÄN OLE...justhan Pekka ja Jukka sitä remontoi. Mutta remontti ei valmistu hetkessä, koska Jukka ja Pekka on päivisin töissä. Tai siitä perunkirjoituksesta voit sanoa, että Riitta just hoitaa sitä perunkirjoitusta, joten "nou hätä". Ja sen jälkeen koitat kääntää vanhempasi ajatukset ihan johonkin muuhun. Vaikka telkkariohjelmaan, joka just tulee. Tai laitat vanhempasi lempimusiikkia soimaan ja sanot, että kylläpä muuten on tällä kaunis lauluääni tai jotain. Tai alatte katsoa vnhoja valokuvia. Äitini viimeisinä aikoina hänelle nousi aina hymy huulille ja nauroikin ääneen, kun näytin hänelle kännykästäni hauskoja kissavideoita.
Tesmppia!
Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mä itse ajattelen tuo ajatuksen "hyväksy asiat, joita et voi muuttaa, ja muuta ne, jotka voit" vähän sillä tavalla, että hyväksymisellä tarkoitetaan oman elämänsä jatkamista siitä huolimatta, että tietyt asiat nyt vaan on tapahtuneet. Muistan kyllä silloin vähän päälle kolmekymppisenä, kun ensimmäiset nivelkivut alkoivat. Mä vaan halusin, että ne kivut loppuu ja elämä palaa entiselleen. Harrastin silloin tanssia ja tanssi oli mulle sekä keino pitää hauskaa että myös keino rentoutua. Ja sitten vain muutamassa kuukaudessa en enää pystynyt laittamaan edes matalakorkoisia kenkiä jalkaani. Tanssimisesta puhumattakaan. Kun vihdoin sain nivelreumadiagnoosin, niin tiesin, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Ja tiesin myös, että kipujeni osalta jokainen lisäpäivä elmässäni vie vain huonompaan suuntaan. Olin silloin vielä kuopuksesta hoitovapaalla ja mun vaan oli lasteni vuoksi pakko mennä eteenpäin. En mä varmaan edelleenkään ole varsinaisesti hyväksynyt näitä kipujani ja sitä, että en voikaan enää tanssia. Mutta olen oppinut elämään tämän asian kanssa. Pahimpina kipupäivinä aika vaikeaa, mutta onneksi välillä on hieman vähemmän kipuja. Täysin kivuton olen ollut viimeksi vuonna 1992. Mutta jostain syystä säilytin lähes 20 vuotta vaatekaapissani kymmeniä upeita korollisia kenkiä. Niitä, jotka jalassa olin aiemmin tanssinut. Sitten luovutin ja vein ne kaikki Fidan kirppikselle. Siellä kysyivät, että haluaisinko kuitenkin ottaa sieltä kirppikseltä itselleni jotain, kun sellaisen määrän upeita ja hyväkuntoisia kenkiä kerran sinne lahjoitin. Näin vähän kulahtaneen ja ruman vanhan lipaston. Soitin mun siskolleni ja kysyin, voisko tulla autolla mut hakemaan sieltä. Tuli ja otin sen lipaston. Kotona tuunasinkin sen uusiksi ja se on yksi keskeinen elementti mun makkarissani.
Kun sitten joulukuussa 2012 sain sen valtimorepeämän ja massiivisen sisäisen verenvuodon ja oli mua hoitaneiden lääkäreidenkin mielestä ihme, että selvisin hengissä, niin siellä letkuissa ja laitteissa sairaalasängyssä maatessani mietin, että huonomminkin olisi voinut käydä. Mä olin kuitenkin edelleen elossa. En mä näistä reumakivuistani edelleenkään iloitse, mutta juuri nytkin ikkunasta katsoessani näen vihreän metsän ja pari oravaa tuolla jahtaamassa toisiaan. Osaan iloita noista oravista ja siis siitä, että olen edelleen näkemässä ne.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/