Reipas ja tunnollinen lammas

On aika tavallista,  että kun aiemmin ihan hyvin liikkunut vanhus kaatuu,  hän alkaa pelätä kävelemistä.  Vaikka olisi rollaattorikin,  ei uskalleta enää lähteä ulos. Joillain vielä se,  että talvisaikaan on liukasta tai sitten lunta tai sohjoa niin,  että rollan työntäminen on aika vaikeaa.  Tässä taloyhtiössä ihan tavallista,  että kun huoltoyhtiö auraa pihatien,  jokaisen rivariasunnon edessä on sitten lumipenkka.  Jonkun pitää ensin käydä lapioimassa penkka pois,  jotta vanhus pääsee siitä rollan kanssa.  Aika lähellä on kauppa ja vaikka taloyhtiö hoitaakin taloyhtiön alueen kohtuullisen hyvin  (auraus ja hiekoitus), niin kaupunki ei hoida kaupalle menevää jalankulkuväylää. Voi mennä useita päiviä ennenkuin aurataan tai hiekoitetaan.  Vaikka täytänkin vasta 65 ja mulla on  Icebugit,  aika varovasti silti joutuu peilikirkkaalla jäällä kävelemään.  Monesti joutuu jännittämään niin,  että on lonkka sitten kipeä.  Joten ymmärrän ihan hyvin,  miksi tässä taloyhtiössä moni iäkkäämpi hurauttaa autolla kauppakeskukseen. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että iso matto olisi hienompi ratkaisu, mutta iäkkäänä ihmisenä pienempiä ja kevyempiä mattoja on helpompi käsitellä siivotessa, siirtäessä ja pestessä.

Aitoja solmittuja villamattoja ei tarvitse pestä

Paitsi jos kissa oksentaa matolle 😁

Silloinkin riittää puklun kohtaa pesu. Ei sitä koko mattoa tarvitse pestä. 

Totta.  Mulla on isoja ja pienempiä mattoja.  Materiaalit valittu niin,  että sopii eläintalouteen.  Pesukone on myös iso, joten kaikista isoimpia mattoja lukuunottamatta voin pestä pesukoneessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, että iso matto olisi hienompi ratkaisu, mutta iäkkäänä ihmisenä pienempiä ja kevyempiä mattoja on helpompi käsitellä siivotessa, siirtäessä ja pestessä.

Aitoja solmittuja villamattoja ei tarvitse pestä

Paitsi jos kissa oksentaa matolle 😁

Torstaita nasut! Aurinko paistaa ja mä makaan sohvalla Kyylä sylissä ja aloin katsella Ensitreffit Alttarilla UK. -sarjaa.  Remppamiehet poraa jotain yläkerrassa. Jos hyvin käy, saavat tänään kaiken valmiiksi.  

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Eikä yhden ihmisen tarvitse täyttää kaikkia tarpeitasi.  Yksi voi täyttää yhden,  toinen toisen jne."

En ole ikinä ymmärtänyt tätä kommenttia. Minulla on ystävilleni samat kriteerit: pitää olla molemminpuolista kiinnostusta, halua jakaa ilot ja surut sekä myötäelää noissa asioissa. Lisäksi tarvitaan yhteydenpitoa/yhteistä aikaa sen verran, että ystävyys säilyy. Jos joku noista asioista ei natsaa, ei ystävyyskään lopulta toimi.

Minulle ystävyyteen liittyvät tarpeet ovat ns. yleisiä, eivätkä henkilökohtaisia. Sitten taas minulle on ihan sivuseikka, jos jonkun ystävän kanssa meillä on yhteinen harrastus, toisen kanssa yhdistää työkuviot ja kolmannen kanssa jaetaan joku muu mielenkiinnonkohde. Olennaista minulle on se, että nuo ystävyyteen liittyvät asiat toteutuvat ja voin olla juuri ko. ihmisen ystävä. Minulle riittäisi yksikin ystävä, mutta en halua laskea yhden ystävän varaan sosiaalista elämää. Ystävän kadotessa elämästä jäisin todella yksin.

Näin me ollaan erilaisia.  Mä taas en ole koskaan kokenut tarvetta kertoa samoja asioita jokaiselle ystävälleni.  Riittää,  että kerron heistä yhdelle.  Jos asia on sellainen,  mistä kukaan heistä ei ymmärrä hölkäsen pöläystä,  puhun sellaiselle, joka ymmärtää  ( olkoon sitten vaikka ammattilainen) tai en puhu kenelläkään.  Mulla on lisäksi elämässäni muitakin ihmisiä kuin vain ystävät. Kun esimerkiksi äitini kuoli, puhuin äidin kuolemasta lähinnä siskoni sekä aikuisten lasteni kanssa.  Ystävilleni  - sitten,  kun oltiin seuraavan kerran yhteyksissä  - kerroin kyllä äitini kuolleen,  mutta ei keskusteltu asiasta sen enempää.  Ei ollut tarvetta. Samoin perinnönjakoon liittyvista asioista en puhunut ystävieni kanssa vaan niiden,  joita asia koski.  Joistain asioista taas puhun mieluummin jonkun ystäväni kanssa kuin siskoni tai lasteni kanssa.  Mutta en silloinkaan samasta asiasta jokaisen ystäväni kanssa.  Ja senkin voin sanoa,  että äidin muistisairauden aikana sain kaikista parasta tukea tältä palstalta.  Ystävilläni on omatkin ongelmansa. 

Koet selvästi ystävyyden ainakin jotenkin samoin kuin minä. Itse kun olen parisuhteessa, ei minulla ole oikein tarvetta puhua "vastoinkäymisistä" -tai arjesta ylipäänsä- ystävilleni. Puhun asiat niille, joita ne koskee, ja yleensä kaiken tietysti miehelleni. Tuntuisi hullulta jauhaa samaa asiaa kerta toisensa jälkeen, että joka ystävän kanssa se on varmasti käyty läpi. Tietysti jos vaikka koira kuolee, mainitsen sen jokaiselle, mutta mitäpä siinä sen enempää olisi puhumista? Itkuni itken miehen olkaa vasten, koska koira oli sen myös. Eli jaan asiat sille, johon se liittyy, tai jonka voin olettaa ymmärtävän. 

 

Samoin se, mitä aikaisemmin kirjoitit vertaistuesta. Minulla on muutamia ikäviä perussairauksia, enkä kyllä tahdo niistä puhua muille kuin toisille sairaille. Nimenomaan sen VERTAISUUDEN takia. Jos kerron jollekin terveelle millaista arkeni on, ne ikään kuin pienentävät minua säälimisellä ja lässytyksellä, mitä ilmeisesti pitävät empatiana. Vaan minä kun en ole kenenkään päänsilitystä vailla. Kerron vaikeuksistani lähinnä siksi, että joskus on tarpeen selittää miksi en tee jotain. Lisäksi on rasittavaa kun itselle tämä sairauden kanssa eläminen on arkea, ja sitten toiset ottaa kovin herkästi asiat kauhean dramaattisesti. Vouhotetaan. Ja sillä kaikella samalla salaisesti ja suloisesti saa tuntea olevansa yläpuolellani. 

Juuri näin!