Reipas ja tunnollinen lammas

Mä nyt en varsinaisesti boikotoi hallitusta, mutta Kokoomus on aina ollut sitä mieltä, että kansalaisten pitää itse varautua erilaisiin elämäntilanteisiin eikä odottaa, että yhteiskunta tulee apuun. Joten olen jo pidemmän aikaa tehnyt juuri niinkuin Kokoomus haluaa. Tähän hallitukseen säästämiseni liittyy oikeastaan vain siten, että aikoinaan Purra sanoi suomalaisten tottuneen liian korkeaan elintasoon  ja aloin sen vuoksi miettiä omia kulutustottumuksiani. Ja kyllä, Purra oli ihan oikeassa. Aiemmin saatoin käydä pari kolmekin kertaa viikossa ravintolassa syömässä ihan vain silkkaa laiskuuttani, kun ei huvittanut laittaa itselleni kotona ruokaa. Käytin muutenkin aika hövelisti rahaa sellaisiin asioihin, joita ilmankin pärjään. Käytin myös paljon erilaisia kotiinkuljetuspalveluita, mutta olen pyrkinyt siihen, että mitä en kävelymatkan päästä saa, en pääsääntöisesti tarvitse. Ensi vuoden aion kuitenkin pärjätä vieläkin vähemmällä kulutuksella. 

Oli mulla. 

Vierailija kirjoitti:

Ikävintä on että laskussa on kaksi viikkoa eräpäivään. Enemmän aikaa saisi olla.

Mun kaveri oli kesällä vielä sairaalassa, kun sille oli yksi lasku mennyt jo kotiosoitteeseen. Oli siis vielä sen laskun eräpäivän jälkeen yli 1,5 kuukautta sairaalassa. 

Aloittajalle: En tiedä, onko eri paikoissa erilaisia systeemejä, mutta kaverini oli ensin 2 viikkoa HUS:issa ja sieltä sitten siirtyi perusterveydenhuollon sairaalaan. HUS:ista lasku tuli  noin pari viikkoa sen jälkeen, kun sairaalasiirto oli tehty. Sen jälkeen laskut tulivat muistaakseni noin 4 viikon välein. Kaikenkaikkiaan hän oli sairaalassa melkein 4 kuukautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä:

En puhu surusta, vaan puhun järkytyksestä. Suru on ihan normaali ja luonnollinen tunne, kun menettää rakkaan ihmisen. Puhun nyt siitä, miten moni on järkyttynyt siitä, että omat (melko) iäkkäät vanhemmat sairastuvat ja kuolevat.

Kyllä se nyt vain on eri asia, jos lapsi, nuori tai kolmekymppinen pienten lasten vanhempi sairastuu syöpään ja kuolee vs. jos 70-80 v, pitkän elämän elänyt sairastuu. Lapsen, nuoren ja nuoren aikuisen sairaus ja kuolema on järkyttävä asia, koska se on tavatonta ja hyvin poikkeuksellista. Se taas ei ole poikkeuksellista, että kahdeksankymppinen sairastuu ja kuolee. Tilastojen valossa puolet sen ikäisistä on jo mullan alla. Silti asia tuntuu tulevan toisille aivan järkytyksenä.

Ap

 

Millä tavalla se järkytys näkyy verrattuna suruun? Viekö se työkyvyn, toimintakyvyn ja mielenterveyden vai miksi tämä järkyttymin

En ole ap, mutta vastaan oman näkemykseni. Mun siskolleni - tuolla edellä jo kuvasin tilannetta - äidin kuolema tuli järkytyksenä. Oikeastaan voisi sanoa, että se tuli siskolleni yllätyksenä. Siskollani kesti paljon pidempään toipua äidin kuolemasta, koska hän oli ainakin alitajuisesti toivonut, että äiti ei kuolisikaan. Ei halunnut uskoa, että äiti kuolee ja siksi kuolema oli hänelle shokki. Mä taas olin jo varautunut äidin kuolemaan ja hyväksynyt sen, että äiti kuolee. Viimeisinä päivinä vain mietin, että vieläköhän äiti elää huomisaamuun asti. Kunnes sitten tuli se aamu, jolloin äiti lopulta kuoli. Ei ollut järkytys eikä shokki. Enkä mä sano, että just mun tapani oli parempi kuin siskoni tapa. Mulle se oli parempi ja todennäköisesti siskolleni taas hänen tapansa. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sen varmaan ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta voi silti tunnetasolla olla shokki.

Joskus saattaa myös omia tunteitaan säästääkseen torjua ajatuksen vanhempansa lähestyvästä kuolemasta. Meitä on kaksi sisarusta, jotka kumpikin suhtauduttiin äidin viimeisiin elinkuukausiin eri tavalla. Siskoni pyrki torjumaan ajatuksen, että äiti kuolee. Hän myös pyrki elämään ihan kuten äidillä ei mitään sairautta olisi ollutkaan. Kun äiti sitten lopulta kuoli, siskoni oli järkyttynyt ja itki vuolaasti. Mun kohdallani taas tilanne oli toinen. Mä elin äitini vierellä hänen sairauttaan alusta loppuun asti. Mun oma elämäni oikeastaan pysähtyikin pariksi vuodeksi kokonaan. Surin äitini menettämistä jo silloin, kun äiti ei enää tiennyt,  kuka mä olen. Seurasin päivittäin äitini vointia. Miten hän lopulta lakkasi syömästä ja sitten myös juomasta mitään. Miten hän kuihtui sänkynsä pohjalle. Viimeisinä päivinään hän oli kuin vainaja sillä erotuksella, että hän hengitti edelleen ja sydän sykki. Mulle äidin kuolema ei ollut järkytys enkä edes itkenyt, kun äiti kuoli. Kuolema oli vääjäämätön päätös siihen, miten äiti kirjaimellisesti kuihtui pois.