Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Eikä yhden ihmisen tarvitse täyttää kaikkia tarpeitasi. Yksi voi täyttää yhden, toinen toisen jne."
En ole ikinä ymmärtänyt tätä kommenttia. Minulla on ystävilleni samat kriteerit: pitää olla molemminpuolista kiinnostusta, halua jakaa ilot ja surut sekä myötäelää noissa asioissa. Lisäksi tarvitaan yhteydenpitoa/yhteistä aikaa sen verran, että ystävyys säilyy. Jos joku noista asioista ei natsaa, ei ystävyyskään lopulta toimi.
Minulle ystävyyteen liittyvät tarpeet ovat ns. yleisiä, eivätkä henkilökohtaisia. Sitten taas minulle on ihan sivuseikka, jos jonkun ystävän kanssa meillä on yhteinen harrastus, toisen kanssa yhdistää työkuviot ja kolmannen kanssa jaetaan joku muu mielenkiinnonkohde. Olennaista minulle on se, että nuo ystävyyteen liittyvät asiat toteutuvat ja voin olla juuri ko. ihmisen ystävä. Minulle riittäisi yksikin ystävä, mutta en halua laskea yhden ystävän varaan sosiaalista elämää. Ystävän kadotessa elämästä jäisin todella yksin.
Näin me ollaan erilaisia. Mä taas en ole koskaan kokenut tarvetta kertoa samoja asioita jokaiselle ystävälleni. Riittää, että kerron heistä yhdelle. Jos asia on sellainen, mistä kukaan heistä ei ymmärrä hölkäsen pöläystä, puhun sellaiselle, joka ymmärtää ( olkoon sitten vaikka ammattilainen) tai en puhu kenelläkään. Mulla on lisäksi elämässäni muitakin ihmisiä kuin vain ystävät. Kun esimerkiksi äitini kuoli, puhuin äidin kuolemasta lähinnä siskoni sekä aikuisten lasteni kanssa. Ystävilleni - sitten, kun oltiin seuraavan kerran yhteyksissä - kerroin kyllä äitini kuolleen, mutta ei keskusteltu asiasta sen enempää. Ei ollut tarvetta. Samoin perinnönjakoon liittyvista asioista en puhunut ystävieni kanssa vaan niiden, joita asia koski. Joistain asioista taas puhun mieluummin jonkun ystäväni kanssa kuin siskoni tai lasteni kanssa. Mutta en silloinkaan samasta asiasta jokaisen ystäväni kanssa. Ja senkin voin sanoa, että äidin muistisairauden aikana sain kaikista parasta tukea tältä palstalta. Ystävilläni on omatkin ongelmansa.
Pidätkö kummallisena jos (pidempiaikainen) ystävä haluaisikin sinulta tukea vaikka oman äitinsä kuolemaan? Ja olisitko valmis siinä tukemaan? Jos tällä ystävällä vaikka ei ole sisaruksia tai muita perheenjäseniä kenen kanssa asiasta keskustella. Ajattelisitko ystävästä "on mulla omatkin ongelmat"?
Itse kerron samoja kuulumisia monille, koska mun suhtautuminen ystävyyteen on, että haluan jakaa heidän kanssaan mun kokemuksen elämästä ja jakaa ajankohtaiset asiat. Jos en jaa, ei ystävä opi minua tuntemaan ihmisenä ja päinvastoin. Minua kiinnostaa ihmisissä nimenomaan se minkälainen heidän päänsisäinen kokemuksensa on maailmasta ja elämästä, mitä ovat nähneet ja kokeneet, mitä oppineet. Olen myös muutenkin psykologiasta kiinnostunut, ehkä se vaikuttaa asiaan. On mulla myös kevyempiä kavereita joiden kanssa pään sisäisiin juttuihin ei mennä, esim. Työkaverit haluan pitää yleensä pinnallisempina tuttavuuksia.
En pidä kummallisena. Sitäpaitsi onhan mulla koulutuskin ihmisten kuuntelemiseen, vaikka en olekaan sairaanhoitajan hommia enää tällä vuosituhannella tehnytkään.
Meillä on vähän erilainen näkemys asiasta. Mun ystäväni kyllä tuntevat mut. Eihän meistä muuten olis ystäviä tullutkaan. Kyllä mä olen ehtinyt tutustumisvaiheessa ja kaverivaiheessa kertoa sen, mitä katson tarpeelliseksi. Mä kun en ystävysty ensin ja vasta sitten ala tutustumaan, vaan nimenomaan ensin tutustutaan ja vasta ajan myötä selviää, voisiko tästä syntyä myös ystävyys.
Ja mulla tosiaan ei ole tarvetta jakaa kaikkea elämässäni tapahtuvaa jokaisen ystäväni kanssa. Mä olen ollut aivan sama Lammas ennen ja jälkeen äidin kuoleman, ennen ja jälkeen työelämän jne. En mä muutu ihmisenä niin, että mut pitäisi jotenkin opetella uudestaan tuntemaan, kun elämässäni tapahtuu jotain. Mä pyrin siihen, että elämäni on mahdollisimman tasaista. Ja vaikka elämääni välillä tuleekin niin surun kuin ilon aiheitakin, niin eivät ne asiat mua eri ihmiseksi muuta. Tasainen ja monen mielestä harmaa ja tylsä arki sopii mulle parhaiten. Kun jotain asioita pitää käydä läpi, käyn niiden kanssa, joita se asia koskee. Esimerkiksi just tänään juttelin siskoni kanssa isän pärjäämisestä. Ja viime viikolla palveluntarpeenohjaajan kanssa. Vaikka mua rasittaakin tämä tilanne, en koe tarvetta puhua siitä ystävieni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Monissa maissa noin tehdäänkin, vanhus asuu esim. omassa pienessä asunnossaan lähellä omaisia. Ja tuntee siten turvallisuutta, kun vaikka edes kerran päivässä käydään vilkaisemassa vointia. Harvoissa maissa vihataan niin paljon omaa äitiään tai mummoaan tai anoppiaan, kuin meillä. Ja harvoissa maissa ollaan niin rikkaitakaan, että on varaa laittaa omaan yksinäisyyteensä omaisensa asumaan ja pärjäämään yhteiskunnan varsin rajattujen resurssien tarjoamaan apuun.
Kummat näissä muissa maissa muuttaa: vanhus lähelle lapsiaan vai lapset lähelle vanhusta? Miten työssäkäynti onnistuu, jos lapset ovat nämä muuttajat eikä vanhuksen kotipaikkakunnalla ole työpaikkoja? Kuka tässä tapauksessa elättää nämä aikuiset lapsensa? Se vanhusko? Vai maksetaanko näissä maissa niin hyvää omaishoidontukea, että töissä ei tarvitse käydäkään? Suomessa kun aika iso ongelma on, että vanhukset eivät halua muuttaa lähemmäs lapsiaan. Ei vaikka sen kotitönön saisikin myytyä.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsia emme ole hankkineet, joten ei ole sitä lastenhuonettakaan. Asumme pienessä yhden makuuhuoneen asunnossa, joten ei tänne muita mahdu.
Kyllä tuossa hyvin mahtuu vanhuksen hoitamaan. Mun isoisovanhemmat asuivat 2 naimattoman poikansa ja yhden tyttärensä kanssa kuolemaansa saakka. Käytössä oli Tampereen keskustassa tupakeittiö ja toinen huone.
Oliko vanhukset rollaattorilla vai pyörätuolilla liikkuvia vai kokonaan vuodepotilaita? Vai ehtivätkö kuolla ennenkuin olivat niin huonossa kunnossa?
Ensin kuoli toinen pojista kotonaan syöpään ja sitten tuo isomummo kuoli kotonaan syöpään. Eli kyllä he erittäin huonossa kunnossa olivat ennen kuolemaansa. Kumpaakaan en ehtinyt tavata.
Siihen aikaan syöpään taidettiin kuolla aika nopeasti. Ei siis oltu paria vuotta "jalattomina" ja siten niin vessaan kuin pesullekin täysin autettavina. Nykyisin moni vanhus tarvitsee pitkäänkin erilaisia liikkumisen apuvälineitä ja niille apuvälineille sekä niillä liikkumiseen pitää olla tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsia emme ole hankkineet, joten ei ole sitä lastenhuonettakaan. Asumme pienessä yhden makuuhuoneen asunnossa, joten ei tänne muita mahdu.
Kyllä tuossa hyvin mahtuu vanhuksen hoitamaan. Mun isoisovanhemmat asuivat 2 naimattoman poikansa ja yhden tyttärensä kanssa kuolemaansa saakka. Käytössä oli Tampereen keskustassa tupakeittiö ja toinen huone.
Oliko vanhukset rollaattorilla vai pyörätuolilla liikkuvia vai kokonaan vuodepotilaita? Vai ehtivätkö kuolla ennenkuin olivat niin huonossa kunnossa?
Tapan aikaa ja välttelen kotihommiin ryhtymistä 😆 Tällä viikolla olen palstaillut tavallistakin enemmän, koska olen kökkinyt kissan ja koiran kanssa olohuoneessa. Taloyhtiön iso ilmanvaihtoremontti ja pysytty poissa remppamiesten tieltä. Ja useampi kymmenen viestiä tänäänkin laitettu ystäville.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/