Reipas ja tunnollinen lammas

Ai niin!! Kuulumisia vielä... tossa jokin aika sitten kauppaan mennessäni tuli vastaan paikallisen Lion's Clubin presidentti. Kaksi lähialueen Lion's Clubia on nyt syksyllä yhdistymässä, mutta olivat jo puhuneet, että haluavat mut mukaan. 16 ukkoa ja sitten minä mummo :D Olen tästä tosi iloinen, koska yksi mun oloneuvospäivieni tavoitteista olikin, että pääsisin tekemään jotain yhteisömme hyväksi. En siis todellakaan aio jäädä syljeskelemään kattoon 1.9. alkaen vaan haluan alkaa tekemään jotain oikeasti merkityksellistä. Lions' Club on tehnyt paljon paikallisen palvelutalon asukkaiden viihtyvyyden lisäämiseksi ja mulla suunnilleen pää jo suhisee ideoista. Tässä jos missä pystyn hyödyntämään sairaanhoitajataustaani sekä työkokemustani aikoinaan niin kotisairaanhoidossa kuin vanhainkodissakin. 

Vierailija kirjoitti:

Asiallinen puhe kuolemisen käytännön järjestelyistä on aivan eri asia kuin dramatisoiva huomiohuåraus jolla kiristetään jälkeläisiä.

Juuri näin!!!!!!!

Nro 13606: Olen kuullut sanottavan, että ihminen kuolee 3 kertaa. Ensimmäisen kerran, kun sydän pysähtyy. Toisen kerran, kun hänet haudataan. Ja kolmannen kerran, kun kukaan ei enäää sano ääneen hänen nimeään. Mulle tämä on varsin lohdullinen ajatus. Mun sukuhaarani tulee melko varmasti päättymään mun lapsiini. Kumpikaan lapsistani ei ole aikeissa hankkia lapsia. Tytärkin täyttää jo 40. Siskollani on lapsenlapsia, mutta molemmat vielä alakouluikäisiä. Todennäköisesti mä olen jo kuollut ennenkuin he hankkivat lapsia, Joten ei tulla koskaan tapaamaan tai jos ehditäänkin tavata, eivät isompana muistaisi musta yhtään mitään. Itse en siis koe asiaa mitenkään surulliseksi. Ja tosaan minäkään en julkisuuden henkilö vaan ihan tavistiina, joten ei munkaan kirjeitäni, valokuviani tms mikään museo tms ottaisi vastaan. 

Mulla on onneksi tuo sisko, joka tekee sukututkimusta ja ottaa kyllä vastaan kaiken, mitä mun vanhemmiltani jää. Siis kirjeet, valokuvat yms. Isä vielä elää, äiti kuoli viime vuonna. Sieltä ei löydy antiikkia, mutta löytyy aika arvokasta skandinaavista designeä. Tokin sekin sitten riippuu siitä, kiinnostaako ketään jotkut Riihimäen, Aallon tms vanhat ja harvinaiset klassikot. Mä en ainakaan ala niitä missään Tori.fi:ssä myymään. Isä jo vikko sitten siellä käydessäni sanoi, että meidän pitäs tulla siskoni kanssa katsomaan äidin vaatteita. Että mitä me sieltä halutaan itsellemme. Mä en kyllä halua yhtään mitään, siskostani en tiedä. Isä siihen sanoi, että no mä voisin aina kaupassa käydessäni sitten viedä kassin kerrallaan tonne vähän matkan päässä olevaan UFF:n laatikkoon. Kysyin, miksi ihmeessä, kun siskoni voi pakata ne kaikki kerralla farmariautonsa takakonttiin ja viedä jonnekin. Kun isä kuolee, sitten tulee varmaan ihmeteltäväksi kaikki äidin korut. Tai no lyhyellä jaksolla  hoivakodissa ehtivätkin jo hukata äidin vihkisormuksen, mutta kihlasormus oli tallella ja sen isä antoikin jo mun siskolleni. Mulla on itselläni jo läjäpäin tarpeettomia koruja, joitain en ole käyttänyt koskaan. Käytän vain kahta kaulakorua, joista toisen sain vanhemmiltani 30-vuotislahjaksi  ja toisen sain tyttäreltäni joskus kauan sitten. Otan ne pois kaulastani vain silloin, kun on pakko. En siis halua ensimmäistäkään äitini koruista, vaikka tiedän, että siellä on aitoja helmiä, timantteja, rubiineja ja safiireja. 

Mulle riittää rakkaistani muistoksi yksi esine per edesmennyt. Isästä muiston sain jo vuosikymmeniä sitten eli se on isän maalaama taulu, joka on mun seinälläni. Mummusta mulla on yksi peltipurkki ja mulle tosi rakkaasta tädistä Pehtorin keltainen kahvipannu. Siskoni mies kuoli nuorena ja oli mulle aina kuin isoveli, hänestä mulla on muistona yksi juomalasi. Muutaman vuosikymmenen se lasi oli mulla kirjahyllyssä, koska hän joi siitä kuolemaansa edeltävänä iltana, kun oli mun kuopukseni ekoilla nimppareilla. Sittemmin raaskin pestä sen lasin ja otin taas käyttöön. Äidistä mulla eio le mitään esinemuistoja, mutta tuo välilevyn pullistuma selässä  muistuttaa äidistä aamuin, päivin, illoin ja joskus öisinkin. Tuli siitä, kun jouduin nostamaan tosi huonossa asennossa sängystä ylös ja viemään kylppäriin ja pesemään, kun oli kainaloitaan myöten "siinä ittessään". Oli pakko viedä suihkuun, jotta siskoni pystyi viemään autolla päivystykseen. 

Irtaismiston hävittäminen voi tuntua siitä hävittäjästä kurjalta, mutta jos kukaan ei enää niitä esineitä kaipaa, niin sittenhän se on ihan ok. 

Mun äiti alkoi jo viiskymppisenä puhua. Tai no ei varsinaisesti kuolemasta vaan siitä että ensi kesä/joulu/pääsiäinen/vappu/mikätahansa, on varmaankin hänen viimeisin. Noh, eli sitten kuukautta vaille 97-vuotiaaksi, joten melkein 50 vuotta tuli kuunneltua sitä. Isä ei ole ikinä puhunut mitään sellaista ja täyttää nyt loppuvuodesta 96v. 

Millä tavalla vanhempasi puhuvat kuolemasta? Tosin jos he puhuvat jatkuvasti, niin... Mä olen omille lapsilleni puhunut omasta kuolemastani sen verran, että olen kertonut, millaiset bileet (en siis hautajaisia, koska mua ei haudata) haluaisin ja lisäksi olen kertonut, mistä tässä huushollissa löytyy kaikki tärkeät paperit, joita he sitten aikanaan perunkirjoituksessa tarvitsevat. Ei siis tarvitse esim alkaa soittelemaan joka hiton pankkiin, että mahtaisko mutsilla olla teidän pankissa tili tai jotain sijoituksia. 

Vierailija kirjoitti:

Huomaa verkkokaupoistakin, niistä jotka vielä sinnittelee, ettei ihmiset osta enää huvikseen. Alennusmyyntejä on paljon mutta alennukset on huonoja tai aletuotteita on hyvin vähän. Loppuunmyynnit on sitten eri asia.

Uudet asunnot on pienempiä eikä niissä ole kovinkaan paljoa säilytystilaa.