Ördög
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Olen tamperelainen ja muutan täältä pois tasan sinä päivänä kun jään eläkkeelle.
Tampere ei ole enää Tampere vaan joku uusöykkäreiden ja heidän rakennusliike-kavereittensa temmellyskenttä
Yhtä slummia koko kaupunki, betonilaatikkoa laatikon vieressä.
Vanhukset, sairaat ja lapset ei-toivottuja porukoita, jäähallit ja areenat porskuttaa.
Tuollaisin sanakääntein voisi kuvata oikeastaan mitä tahansa Suomen kaupunkia. Varsinkin betonilaatikkoja on kaikialla. Tampereella on myös sentään oikein kauniita taloja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sitten on niin kauhea ruuhka joka paikassa?
Pointti oli siis se, että ratikka kulkee aivan surkean lyhyttä reittiä keskustassa. Oikeissa kaupungeissa ratikalla kujetaan kantakaupungin alueella eikä jotain surkeaa pientä pääkatua Hervantaan. Ruuhkat tulevat Hervannsta.
Vai on "pointtisi" se, että ratikka kulkee "surkeaa pientä pääkatua" pitkin? Olisiko ollut parempi vetää se vielä surkeamman ja pienemmän sivukadun kautta, vai mitä tarkoitat?
Hämeenkatu on (Tampereen kokoa ajatellen) hyvin edustava pääkaduksi, ja tietenkin ratikkakiskot on laitettu sinne, missä potentiaalisia matkustajia liikkuu eniten.
Ja "kantakaupungin alue" ulottuu minun mielestäni Pyynikintorilta Kalevaan, ja ratikkahan ajaa koko sen alueen läpi, ennen kuin jatkaa Hervantaa tai TAYSia päin.
Kyllä varmaan Tamperetta, kuten muitakin asioita, voi hypettää liiaksikin. Mutta jos on pakko mollata Mansetta, voisi edes yrittää sanoa suoraan, mikä kaupungissa mättää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut Goosebumpsit oli niin pelottavia ja ahdistavia, että äitini jopa kävi kirjastossa sanomassa, että tän nimiselle tytölle ei saa niitä lainata enää. Noiduttu kello, Elävien nukkejen yö ja Kummitusnaapuri olivat ne, jotka muistan edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Grimmin sadut. Olisinkohan ollut ihan ekaluokkalainen kun luin kummitädin luona. Kauhean raakoja satuja. Pahin oli satu sisaruksista, jotka joutuivat palvelustytöksi sarjamurhaajalle ja joiden piti varjella taikamunaa tahroilta. Kun he tutkivat taloa ja avasivat oven huoneeseen, jossa oli paloiteltuja ihmisiä, he kauhistuivat ja muna putosi ja tahriutui vereen, eikä tahroja voinut puhdistaa ja tytöt kukin vuorollaan päätyivät tapetuksi. Paitsi sisaruksista viisain, joka älysi kätkeä munan talteen ennen kuin alkoi tutkia taloa.
Noita ei missään nimessä voi pitää lasten satuin.
Jäi kiinnostamaan tämä satu, mikähän on kyseessä? Itse en muista Grimmin satujen jääneen mieleen traumaattisina, vaikka paljon tuli niitä luettua.
Grimmin satu n:o 46, Fitchers Vogel. Anni Swanin suomennoksena Kiikkerin lintu: https://hannabellanhistoriablogi.blogspot.com/2017/10/kiikkerin-lintu-g…
Luulisin, että lapsille tarkoitetuissa Grimmin satujen valikoimissa, niin Suomessa kuin muualla, on sensuroitu kaikkein pahimmat kohdat. Alkuperäisessä Tuhkimossa kerrotaan mm. miten kyyhkyset järjestävät kivaa ohjelmaa T:n ja prinssin häissä. Ne pyrähtävät ilkeiden sisarpuolten luokse ja nokkivat heiltä silmät päästä. Ja Lumikissa julma kuningatar kutsutaan vieraaksi päähenkilön ja prinssin häihin, ja siellä hänelle laitetaan tulikuumat rautakengät jalkoihin. Niissä hän saa tanssia kunnes kaatuu kuolleena maahan. Hääparilla ja vierasjoukolla on kivaa.
Minä muistan, että nämä alkuperäiset sadut luettiin televisiossa, Ylen ruotsinkielisessä lastenohjelmassa, joskus 80-luvulla. Olin silloin jo teini, mutta kyllä nuo kuvaukset tulivat pienoisena shokkina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä luettiin meillä päin kiinnostuksesta, ilman että kukaan olisi traumatisoitunut.
Myytilliset tarinat (suomalainen perinnekokoelma) esimerkiksi olivat muuta kuin lastenkirjallisuutta.Myytillisiä tarinoita on aina ollut lempikirjojani (niitä on tosin satoja), luin sen ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Silloin aaveet, pirut ja haltijat eivät enää pelottaneet, herättivät ainoastaan mielenkiintoa.
Pitääpä miettiä kunnolla, sainko lapsena yhdestäkään kirjasta traumoja. Sitten teininä sain käsiini joitakin uskonnollisia teoksia, jotka aiheuttivat ahdistusta ja pekoa.
Goddamn, minulla on ihan samanlaisia muistoja! Minun opettajani kolmos- ja nelosluokalla (1979-81) oli noin kuusikymppinen äijä, melko ankara mutta joskus hyvinkin poikamainen. Hän kertoi meille eräänä päivänä Bermudan kolmiosta ja siellä tapahtuvista katoamisista. Muistin silloin, että olin nähnyt "Bermudan kolmio"-nimisen kirjan (joo, se Charles Berlitzin tekele) kotonamme hyllyssä! En vain ollut vielä ruvennut tutkimaan sitä... Kun tulin kotiin, rupesin heti lukemaan kirjaa, ja kuten arvata saattaa, ufot ja aikavääristymät kummittelivat sen jälkeen mielessäni muutaman vuoden ajan. Kun isän piti lähteä työreissulle Etelä-Amerikkaan, olin todella huolestunut - pitikö lentokoneen lentää Bermudan kolmion kautta?
En tiedä, uskoiko opettajani noihin juttuihin, mutta hänen "ansiostaan" minä rupesin uskomaan.