Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Sukulaiseni on helluntalainen, joka tuli uskoon noin 60-vuotiaana. Hän on aiemmin aktiivisesti yrittänyt käännyttää meitä, lähettänyt raamatunlauseita ja muistuttanut, ettei taivaaseen pääse jos ei ota Jeesusta sydämeensä. Olen kertonut olevani uskossa ja rukoillut Jeesusta lapsesta asti mutten ole uskovainen. Hän sanoi etten ole oikea uskovainen, koska en ole ottanut aikuiskastetta ja Jeesusta vastaan eikä minulla voi siten olla elävää yhteyttä Jeesukseen (tai Jumalaan). Hän sanoo, että tuntee kuinka Pyhä henki on hänessä (usein tai koko ajan, en tiedä) ja hän osaa puhua kielillä.

Tämä helluntalainen on nykyään myös vahva D. Trumpin kannattaja. Lisäksi hän uskoo moniin salaliittoteorioihin. Trump on monien uskovaisten mielestä Jumalan valitsema pelastaja. Onko nämä Q-salaliittoteoriat ohimenevä vai paheneva ilmiö? Salaliittoteoreetikot säälivät meitä, jotka emme usko heitä ja toisinpäin. Miten tähän ilmiöön kannattaisi suhtautua että ihmiset ja ihmisryhmät voisivat elää paremmin sovussa keskenään? Jättää huomiotta, vaihtaa puheenaihetta? Meditoida, manifestoida rauhaa?

Salaliittoteorioita ja niihin uskovia on aina ollut ja tulee olemaan. Ei näihin tarvitse välttämättä suhtautua ihmeemmin mitenkään - antaa toisten uskoa kuten uskovat, oman näkemyksensä voi toki kertoa mutta se tuskin johtaa mihinkään hyödylliseen, jos alkaa niistä väittelemään tai yrittämään käännyttää salaliittoteoriaan uskovaa omaan näkemykseensä.

Vierailija kirjoitti:

Hei Mystikko, olet kertonut, että ihan tuntemattomatkin ihmiset ovat huomanneet sinussa jotain erikoista rauhaa tms. Mietin, ovatko läheisesi (esim. äitisi) tai ystäväsi ja työkaverisi huomanneet myös, vai onko niin, että he, jotka ovat vielä vahvasti egonsa hallitsemia ihmishahmoisia Jumalan ilmentymiä, eivät sitä huomaa?

-Kria

Ei kaikki huomaa mitään ja jotkut huomaavat niin, että kokevat minut itselleenkin tuntemattomasta syystä erittäin ärsyttäväksi. Esim. kokevat tarvetta jatkuvasti yrittää provosoida ja saada aikaan vastareaktio, ja kun sitä ei tule, se ärsyttää vielä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Voiko egon kuoleman lähestyessä alkaa pelottaa että onkin fyysinen kuolema edessä? On sellainen olo että en elä enää kauan, vaikka ei ole tietoa mistään sairaudesta joka voisi olla kuolemaksi. Kuolinsiivoustakin aloin jo tekemään. En ole masentunut mutta en jaksa enää toivoa mitään elämääni, kuten ennen olen tehnyt. Olen väsynyt elämään ja sen arvaamattomuuteen ja tylyyteen mutta haluan silti ehdottomasti elää. Manifestoinko tällä asenteella ja kuolinsiivouksella oman kuolemani tulevan aiemmin?

Kyllä, on aika tavallista että osa mieltä kokee lähestyvän valaistumisen niin, että on joko kuolemassa fyysisesti tai menettämässä kontrollin käytöksestään, sekoamassa. Se on hyvin tavallista, eikä johda minkään kielteiseen manifestoitumiseen. Ei-tietoiset syvemmät itsen tasot tietävät kyllä, mikä prosessi on käynnissä.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä tosi vaikea ymmärtää.

""ei ole yksilösieluja, on vain Yksi"

Ja sitten taas aikaisemmin olet sanonut olevasi yksilöllinen Jumalan ilmentymä, ikuinen henkiolento. Ja olet sanonut, että yksilöllisyys säilyy, tosin erilaisena ehkä kuin ihmisenä oleminen. Koska se kirjasi tulee ulos?

Se riippuu kaikki näkökulmasta minkä ottaa, miltä asia näyttää. Jos ottaa erillisen yksilön näkökulman, mutta oivaltaa ajan illusorisuuden ja sen että ajattomuus tarkoittaa ikuisesti muuttumatonta Todellisuutta, siitä näkökulmasta on selvää että jos minä yksilönä olen nyt, minä olen ikuisesti. Jos katsoo asiaa lähempää Absoluuttisen pistettä joka on Kaikki-mitä-on, se näyttää erilaiselta. Kaikki on sitä ja sen ilmentymää, tässä ja nyt, ei ole mitään muuta. Ei toista aikaa, ei toista paikkaa, ei toista ulottuvuutta, ei toista olentoa. 

Näiden välillä on ihmisten kanssa keskustellessa aina liikuttava, sen mukaan mitä intuitio näkee kussakin tilanteessa hyödylliseksi sille jolle kirjoittaa. Toiselle henkilölle voi olla hyödyllistä joskus aivan päinvastainen näkökulma kuin toiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen viime aikoina miettinyt paljon karmaa. Sitä että tunnun kohtaavan tasaisin väliajoin samoja ongelmia. Yleensä sitä, ettei kotona saa olla rauhassa.

Olen kokenut pultsarijengin alakerrassa, vesivahinko ja lattioiden piikkaukset samassa alakerrassa kylläkin ennen pultsareita, nyt on joku nuori nainen joka huudattaa musiikkia täysiä, seinänaapurilla oli kausi jolloin huusi ja ulvoi yöt. Ja oman äitini kodissa oli ensin naapuri joka kiusasi häntä, huusi ja raivosi ja nyt siellä on naapuri joka metelöi.

Minä autan äitiäni ja onnistuin silloin torjumaan sen huutavan kiusaajan mutta nyt kun olen yrittänyt auttaa, niin olen aivan yksin eikä apua tule mistään.

Maalliset keinot käytetty, ei apua muilta ihmisiltä. Ja nyt jo mietin ihan tosissani että mut on kirottu. Ja en tiedä miksi, vaikka olen ilmeisen ärsyttävä monen mielestä (Koska suhtautuvat alentuvasti kun olen yrittänyt saada apua) niin hiljainen olen. Eli miksi kohtaan toistuvasti samaa. Kun en ymmärrä niin en osaa toimiakaan.

Tuota ihmisten todellisuus usein on. Jos maallisia keinoja, kuten muuttoa rauhallisempaan naapurustoon ja hyväkuntoisempaan asuntoon ei ole käytettävissä, mitä jos aloittaisit tuntemalla myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka häiriöitä aiheuttavat? Voit silti edelleen toki toimia myös aina kun se on mahdollista, mutta jos joku vaikka huutaa ja ulvoo yöllä, miettiä miten hän on samanlainen ihminen kuin sinäkin, mutta hänellä täytyy olla todella paha olla tai hän on jotenkin sekaisin. Toivoa hänelle rauhaa ja parempaa oloa. Samaa kaikille häiritsijöille, muistaa että hekin ovat lähimmäisiä omine ongelmineen ja ahdistuksineen, oireilevat sitä vaan vähän häiritsevämmillä tavoilla kuin jotkut toiset.

Myötätunto ja lähimmäisten siunaaminen mielessä auttavat kahdella tapaa. Ne itsessään vähentävät omassa mielessäsi olevaa ristiriitaa ja vastustusta, jotka kuluttavat voimavaroja. Toiseksi ne muuttavat energiaa, jonka ihmiset vaistoavat sinusta kun kohtaat heidät. He eivät hetken päästä ehkä enää ole sinua kohtaan niin epämiellyttäviä kuin nyt.