Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Oivalluksen myötä tulee myös niin kutsutun pahan illuusioluonteen ymmärrys, ja sitä kautta aivan uusi kunnioitus Jumalaa kohtaan: Jumala kirjaimellisesti on ainoa voima, jota vastaan ei oikeassa todellisuudessa taistele mitkään voimat. Jumala on kaikkialla läsnäoleva, eikä ole yhtään pistettä maailmankaikkeudessa jossa Jumala ei olisi (missään siis ei ole sijaa pahalle). Jos näin on, ja Jumala on rakkaus ja täydellisyys, niin mitä olisi muutettavaa missään? Ei ole, kaikki on jo  hyvin. Jos aistit näyttävät että kaikki ei ole hyvin, kuten ne voivat näyttää, koska niin on ihmisolento ehdollistunut luonnostaan, niin sitä tietää, että kyse on illuusiosta, ei Jumalan luomasta todellisuudesta. Tämä mahdollistaa erilaiset ihmeet, koska omaa illuusiotaan ihminen voi muokata ilman tarvetta yliluonnolliseen voimaan, mutta jos esim. sairaus olisi Jumalan luoma todellinen asia jolla on Jumalan määräämät lait, niin se olisi ikuinen kuten kaikki mikä on Jumalasta. Mutta se on ihmiskunnan illuusiota, ja sen läpi voi nähdä. 

Illuusioluonteen tajuamisen myötä ihmisen elämään tulee myös melkoinen keveys. Ei tuska, eikä nautinto, kumpikaan ei enää kosketa niin syvältä, koska näkee sen epätodellisuuden. Mitään ei tarvitse pelätä, mitään ei tarvitse haluta, koska näkee että se mitä aistit näkee, on kuitenkin vain harhaa, ja sen tavoittelu tai pelkääminen olisi tuulen tavoittelua tai pelkäämistä. Sitä näkee, että kaikki on jo hyvin, ja keskittyy vain itse elämään sisäisessä hiljaisuudessa ja hengellisessä näkemisessä, jossa näkee hengellisin aistein taivasten valtakunnan ihmisten harhan taustalla. Sitä lepää, vain on, kuten Jumalakin on, tietäen että ei ole aistien väitteistä huolimatta syntyväinen ja kuolevainen, alati vaarassa oleva olento, vaan ikuinen henkiolento, yhtä Jumalan kanssa - Jumalan individuaatio.

Mitä huolia voisi olla sillä, joka näkee ettei mikään voi uhata häntä, ei hänen tosiolemustaan. Korkeintaan on mahdollista tuhota tilapäinen illuusio materialistisesta olemisesta, ja sekin vain, jos siihen "annetaan valta ylhäältä", ja tämä ylhäältä ei tarkoita jotain erillistä Jumalaa joka vastoin tahtoani voisi päättää että pistänpä tuon nyt kuolemaan vaikka syöpään vaikkei se vielä haluaisi lähteä, sillä "minä ja Isäni olemme yhtä". Siispä minä itse annan vallan jollekin "voimalle", jos katson että on aikani lähteä tästä illuusiosta, kuten Jeesus teki antaessaan Pilatekselle vallan tuomita hänet ristille, koska tiesi että hänen tehtävänsä on näyttää kuoleman epätodellisuus kuolemalla ja nousemalla ylös. Sitä tarkoittaa se, ettei Pilateksella olisi Jeesuksen sanojen mukaan häneen mitään valtaa, ellei sitä olisi annettu ylhäältä. Ylhäältä ei ole erillinen Jumala, koska mitään erillistä Jumalaa ei ole, vaan se henkilö itse, joka tietää olevansa yhtä Jumalan kanssa.

Mikä on näkemyksesi sielun pimeästä yöstä?

Monet ihmiset kokevat kaksi erilaista pimeää yötä, joista ensimmäistä on perinteisesti kutsuttu sielun- ja toista hengen pimeäksi yöksi.  Se miten nämä kokee riippuu paljon ihmisen psyykestä ja maailmankatsomuksesta. 

Mutta esimerkiksi itselläni jolla oli perinteinen fundamentalistikristitty tausta, sielun pimeä yö tuli jo aika pian uskoontulon jälkeisten jokusen kuherrusvuoden jälkeen. Yhtäkkiä vaan tuli  hengellinen kuivuus. Ei enää tuntunut että kukaan kuuntelee rukouksia tai välittää. "Jeesus sydämessä" jolle voi puhuaa, tuntui mielikuvitusystävältä jolle höpöttäminen olisi  turhaa. Seurakunta ja sen jäsenetkin alkoivat näyttäytyä raadollisemmassa valossa. Kun kokouksissa profetoitiin tai joku parani, minä mietin skeptisenä: tuleeko tuo pelkästään ihmismielestä, pystyykö tuotakaan paranemista todistamaan? Mieli olisi tehnyt myös kysyä että onko Jumalaa ensinkään olemassa, mutta sitä en uskaltanut helvetin pelossa kysyä loppuun asti. Yritin siis jotenkin roikkua perinteisen kristinuskon näkemyksessä armosta, vaikka enää mikään minussa ei tuntenut mitään Jumalaa, Jeesusta tai koko uskonnollisuutta kohtaan. Vain tyhjyyttä ja pettymystä. Oli pakko oppia pärjäämään maailmassa ilman Jumalaa tai Jeesusta, koska ne eivät vaikuttaneet minusta välittävän tai ilmaisevan edes olemassaoloaan millään tapaa. 

Hengen pimeä yö tuli minulle yli 10 vuotta tuon jälkeen. Siinä missä ensimmäinen yö oli järjen ja tunteen tason menetyskokemus, hengen pimeä yö järisytti koko mielen perusrakenteita. Se oli silkkaa kauhua ja hulluksi tulemisen ja kuoleman pelkoa. Masennusta, ahdistusta, tunnetta kuin olisi kuilun yllä nuoralla kävelemässä ja joka hetki vaarassa pudota. Jos joku olisi kysynyt että mikä sinua noin ahdistaa, en olisi osannut vastata. Ei mikään, ei älyn tasolla. Ja silti ahdistaa enemmän kuin tiesin mahdolliseksi. Tässä vaiheessa monet uskovat kyseessä olevan psyykkinen sairaus ja hakevat apua. Minulla kuitenkin jokin intuitio sanoi että älä, tämä on tarpeellinen prosessi ja sen pitää antaa mennä läpi. Kyllä minäkin silti esim. alkoholilla välillä otin taukoa jatkuvasta kauhusta ja ahdistuksesta. Noin vuoden sitä kesti aivan hurjana, sitten alkoi tulla hetkiä jolloin tuskaa  ei ollut. Olin laihtunut prosessin aikana vaikeasti alipainoiseksi koska en edes oikein muistanut syömistä, enkä välittänyt olenko elossa vai kuollut. Ja tuon jälkeen oli palikat aivoissa niin sekaisin, että jouduin käsiäni katsoessa miettimään, että mitä nuo patukat oli (sormia), ja laskemaan montako niitä on. Ja miettimään uudestaan miten ihmiset yleensä syö, peseytyy, elää. 

Tuosta hengen pimeästä yöstä tulin esiin ihan uutena ihmisenä. Paljon herkempänä, pehmeämpänä, intuitiivisempana. En vielä valaistuneena, mutta syvän rauhan ja onnellisuuden tilassa aiempaan nähden. Myötätunto muita kohtaan oli herännyt siinä missä ennen olin kova menestyjä joka ajatteli että mitä nuo luuserit valittaa, tekisivät jotain asioille. 

Vierailija kirjoitti:

KM: "On niitä, joille oikea vastaus olisi, että herää unesta ja näe tosiolemus, niin kysymys häipyy. On niitä, jotka eivät ole valmiita siihen, mutta joille silti olisi aika luopua ikään kuin ulkoisen auktoriteetin kuvittelemisesta ja ottaa elämänsä manifestaatiot omiin käsiinsä. Heille voisi sanoa vaikka, että sinä itse olet elämäsi luoja, ja jos et pidä luomuksistasi, niin ulkoisen jumaluuden rukoilemisen sijaan ala tietoisesti luoda toisin." 

Jos kärsivällä ihmisellä on jo hyvää kokemusta materiaalisten manifestaatioiden onnistumisesta, mutta jostain syystä hän ei onnistu manifestoimaan itselleen parempaa terveyttä, niin olisiko parantumattomuuden syy se, että hänen on aika herätä unesta ja nähdä tosiolemus?

Ja ilman heräämistä hänen on edelleen kärsittävä esim. fyysisistä kivuista? Tuo tietenkin tuntuu jollain tasolla siltä, kuin "Elämä kiristäisi" - jos et aio herätä, niin kärsi sitten, omapa on valintasi, mutta toki herääminen tuo paljon enemmän kuin ottaa - silti en ole siihen vielä valmis. -Kria

Tämä ihmisten näkemä ja kokema maailma syntyy vain, jos todellisuutta katsotaan dualismien silmälasien läpi. Ja silloin siihen aina kuuluu kärsimystä ja nautintoa, elämää ja kuolemaa, iloa ja surua, saamista ja menetystä. Siksi ei ole mahdollista saada sekä tätä maailmaa, että saada sitä paratiisina, eli kaikesta kärsimyksestä vapautuneena. 

Vaihtoehto on herätä ja nähdä todellisuuden perimmäinen luonne, ja se, miten siitä syntyy inhimillisen tietoisuuden tason näkemän maailman uni tai illuusio. Niin kauan kuin sitä ei tehdä, voi untaan yrittää parannella kaikilla tuntemillaan keinoilla, mutta taivasten valtakuntaa siitä ei tule sittenkään.

4. Jos miettii maailmaa ja luotujen kärsimystä vuosituhansia taaksepäin tai vaikka ihan vain tätä päivää, niin voiko olla mitenkään mahdollista, että Jumala/Oleminen/Kaikki-Mitä-On/Tietoisuus ei ole vieläkään saanut kokea tarpeeksi kärsimystä ja kipua? Kuinka paljon Jumala haluaa vielä kipua ja tuskaa kokea meidän jumalallisten ihmisilmentymien, kehomieliolentojen kautta, jotta on kokenut sitä riittävästi?

Ihmismieli nykyään tavanomaisessa tietoisuudentilassaan ei tule koskaan saamaan tähän kysymykseen sitä tyydyttävää vastausta, koska sekä sen tietyt perusoletukset, että sen hallitseva samaistuminen sen omaan havainto- ja kokemuspisteeseen tekevät siitä mahdotonta. 

On paljonkin valaistuneita, jotka ovat sanoneet Jeesuksen tavoin siitä käsin mitä he näkevät, että eihän Jumalan valtakunnassa ole kärsimystä, ja jos heiltä kysytään, missä ja milloin se Jumalan valtakunta sitten on, niin he sanovat että tässä, teidän keskellänne. Mutta useimmat ei pysty näkemään sitä, koska heillä itsellään on kokemus hyvinkin akuutista kärsimyksestä, ja tuntuu pelkältä ylimieliseltä höpinältä väittää että koettu murheen alho tai jopa helvetti olisikin joku Jumalan valtakunta vailla kärsimystä. Ja silti se on totuus, se että toisenlaisen tietoisuuden tilan kautta tulkittuna se sama aika ja paikka jossa olento  nyt kärsii, olisi paratiisi jossa ei missään ole kärsimystä. Jos samassa paikassa toinen kokee ja näkee kärsimyksiä ja vääryyksiä, ja toinen paratiisin, onko kärsimystä ja vääryyttä siis olemassa vai ei? Suhteellisesti, kyllä toki, kuten unessa tai illuusiossa, koska kerran on joku joka kokee jotain. Absoluuttisemmin, ei, koska kerran on mahdollista olla myös tietoisuuden tilassa, jossa kärsimyksen aiheuttajia eikä kärsimystä koeta.

Teoriatason vastausta tähän ei voi siis antaa, sellaisesta oppineet teologit ovat vääntäneet jo vuosisatoja, vaan ainoastaan pitää esillä mahdollisuutta kokea Taivasten valtakunta itse, nyt.

3. Niinkö se menee, että kun kuolemme, niin tämäkin elämä tuntuu vain unelta, josta heräsimme ja se seuraava paikka, henkimaailma kenties, tuntuu todellisemmalta kuin tämä maallinen elämämme? Ainakin kuoleman rajatilan kokeneet sanovat, että se "paikka" oli paljon todellisempi kuin tämä, missä ihmisinä asumme. Ja jos niin on, niin mitä tulee sitten, missä heräämme seuraavaksi, jossa se henkimaailmassa henkikehossa eletty aika tuntuu myös unelta?

Tähän jätän vastaamatta kokonaan, koska edellisissä vastauksissa kuvatut ongelmat siitä mikä on minä tai ihminen, ja kokemuksen yksilöllisyys, ovat niin suuria, että en näe vastaamisessa mieltä. Maailmasta löytyy kyllä jo tarpeeksi erilaisten inhimillisten tietoisuudentilojen kokemusperäisiä kuvauksia noista asioista. Ne ovat totuuksia vain kyseisen tietoisuudentilan läpi katsottuna, eikä kokemus jollekin toiselle ole välttämättä ollenkaan samanlainen.

2. Armosta. Olen lukenut joistain henkisistä kirjoista, että jos ihminen kokee, että hän on valinnut itselleen liian rankan elämän, josta hän ei tunnu selviävän, niin hän voi rukoilla/neuvotella, että tähän rankkaan elämään valittuja tehtäviä tai oppiläksyjä tms. lievennetään tai siirretään osa niistä johonkin tulevaan elämään?

Toinen kysymys, joka riippuu rankasti siitä, mitä käsittää ihmisen olevan. 

Jos vastaisin tähän lähempää omaa näkökulmaani, vastaisin vaikka: rukoilla, neuvotella? Kenen kanssa? Minä olen kaikki mitä on, ei Minun ulkopuolellani ole ketään tai mitään jota rukoilla. Eikä ole valintoja, koska kaikki mahdolliset maailmat aktualisoituvat olentojen havaintokokemukseksi Minussa joka hetki. Niin se jossa joku ottamani muoto ajan näkökulmasta kuolee taakkojensa alle kuin sekin jossa hän niiden seurauksena herää tosiolemukseensa. Unia, illuusioita, vain tietyn tietoisuuden havaintopisteen kautta nähtäviä "rinnakkaistodellisuuksia", joita ei ole olemassa natiivin tietoisuuteni tilassa jossa rajoittunutta havaintopistetta ei oleteta. 

Ja jos ajatellaan sellaisia, jotka eivät koe Kaikkiallista tosiolemuksekseen, sittenkin ihmisten tietoisuudentilat asian suhteen vaihtelevat niin paljon, ettei yhtä vastausta ole. On niitä, joille oikea vastaus olisi, että herää unesta ja näe tosiolemus, niin kysymys häipyy. On niitä, jotka eivät ole valmiita siihen, mutta joille silti olisi aika luopua ikään kuin ulkoisen auktoriteetin kuvittelemisesta ja ottaa elämänsä manifestaatiot omiin käsiinsä. Heille voisi sanoa vaikka, että sinä itse olet elämäsi luoja, ja jos et pidä luomuksistasi, niin ulkoisen jumaluuden rukoilemisen sijaan ala tietoisesti luoda toisin. Mutta on myös enemmistö, joiden tietoisuudentilalle sekin olisi hölynpölyä, koska he kerta kaikkiaan kokevat niin vahvasti olevansa jonkun ulkoisen, olipa se sitten Jumala tai joku ennen syntymää valintoja tehnyt aineeton oma sielu joka tunnetaan pelkästään teorian tasolla, armoilla. Heille voisi sanoa vaikka, että kyllä henkisellä tiellä voi takapakkiakin ottaa, jos meno alkaa käydä ahdistavaksi. Itse kunkin maailmankuvan mukaan heille voi olla hyödyllistä rukoilla, maadoittautua, meditoita tai mitä milloinkin. Ei ole yksiä kaikille sopivia vastauksia.