Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko totta, että sattumia ei ole täällä ilmenemisen tasolla/ihmiselämän tasolla?

Olen lukenut vuosikymmenien ajan kirjoista, ettei sattumaa ole. Se on vaikea uskoa.

Jos sattumia ei ole, niin voisiko joku perustella sitä. Kiitos paljon.

Kaikelta käytännölliseltä kannalta, ihmisen näkökulmasta katsoen, niitä on. Eli tapahtumia, joita hän ei pystynyt ennustamaan tai tietämään niiden aiheuttajaa tai mahdollista tarkoitusta. 

Myös nykyisen fysiikan käsityksen kannalta niitä on, koska vaikka voi olla totta että jos tuntisimme kaikki asioiden osatekijät pienimpään asti ja olisi laskentatehoa mallintaa niiden vuorovaikutukset, kvanttitasolla tulee vastaan se, että yritys todella tuntea kaikki tarvittavat osatekijät eli havainnointi itsessään muuttaa systeemin tilaa. 

Valitsetko uskoa että sen kaiken aiheuttaa esim. Jumala (jolloin tietyssä mielessä sattumaa ei olisi koska kaikki olisi suunniteltu) vai pelkästää se millainen luonto ja sen lait on, ei välttämättä vaikuta kovinkaan paljoa arkitodellisuuteen jossa yllättäviä asioita tulee eteen usein ja niiden kanssa on elettävä. Absoluuttisesta näkökulmasta asia on eri, koska ei ole aikaa eikä tapahtumia, mutta sekin on useimmille pelkästään teoria siinä missä jumalakin.

Voisiko olla niin, että joidenkin mukaan sattumia ei ole siksi, että on toiminnassa kaikenlaisia lakeja, esim. vetovoiman laki, samankaltaisuuden laki jne. joten ihminen vetää puoleensa erilaisia asioita sen mukaan, mitä itse ilmentää ja siksi ne tapahtumat, mitä hänen elämäänsä tulee, eivät ole sattumaa?

Kyllä. Joidenkin mukaan taustalla on luonnonlait, joidenkin mukaa mainitun kaltaiset eri tason lait, joidenkin mukaan jumalolento tai olennot. Käytännön tasolla silti lähes jokainen kokee ennustamattomia tapahtumia jotka vaikuttavat sattumalta, ellei niitä kuorruta jollain uskomuksella joka saa sen näyttämään muulta. 

Enkä ota kantaa siihen pitäisikö olla sellaisia uskomuksia vai ei. Esim. usko kaiken taustalla olevasta Jumalasta voi lohduttaa yhtä, ahdistaa toista. Samoin ajatus siitä että itse pystyy luomaan kohtalonsa olemalla sopivalla "taajuudella", manifestoimalla tms. on toisille voimaannuttava ja toisille taas ahdistava ja syyllistävä (tämä kaikki mikä on huonosti on siis minun vikani). Mutta sellaiset uskomukset kannattaa kyseenalaistaa, jotka tuottavat huonoa hedelmää.

Kun on suurimman osan elämäänsä uskonut, ettei sattumia ole, ja myös valaistunut Jeff Foster kertoi kirjassaan, ettei sattumia ole, niin jotenkin yllätyin niin kovasti vastauksestasi, että menetin  yöuneni, kun aloin asiaa miettimään. Mietin edelleen. Muistan monia tapahtumia, joissa tuntuu olevan selkeää ohjausta tai tarkoitusta taustalla, mutta ehkäpä olen vain niin itselleni uskotellut. 

Kerron myöhemmin muutaman esimerkin asioista, mitkä olen kuvitellut olevan tarkoitettuja, vähän kuin kohtaloon tai elämänpolulle suunniteltuja.

Riippuen näkökulmasta voi sanoa että sattumia on tai ei ole. Joskus vaan on hyvä kyseenalaistaa oma näkökulma ja uskomukset, tai koko uskomusten merkitys yleisemmin. Ihmiset voivat elää ihan yhtä hyvää elämää uskoen näistä asioista ihan ääripäihin asti eri tavalla. Valaistuakin voi uskoen sattumasta ihan mitä tahansa. 

Ihmiset käyttävät niin paljon aikaa ja energiaa päästäkseen tilaan jossa heillä on heidän mielestään oikeat uskomukset monenlaisista asioista. Ja lopulta oikeat uskomukset ei ole Tie, joskus ne ja niideen etsiminen on jopa ylimääräistä kuonaa joka estää näkemästä sitä Olemista joka on kaikkien uskomustenkin näkijä ja perusolemus ja se mitä kaikki etsivät.

Kiitos Mystikko. Jotenkin tuntuukin luontevalta, että näkökulmista riippuen sattumia sekä on tai ei ole kuin että varmuudella olisi tai ei olisi. 

Nuorena neitona, keskellä kaunista kesäpäivää, minulla oli kiire erääseen tapaamiseen. Yleensä kuljin kaupungilla tiettyjä samoja reittejä, mutta tällä kertaa minulle tuli tarve mennä eri kautta. Kävelin kävelykatua pitkin ja huomasin, että aikuisten keskellä kävelee pieni tyttö, selvästi alle 2-vuotias taapero. Hän oli suuntaamassa kadulle, jossa kulki autoja jonossa. Missään ei näkynyt ketään, joka olisi ollut lapsesta kiinnostunut. Juoksin nopeasti lapsen luo. Sain hänet kiinni, kun hän oli vajaan metrin päässä kadulla kulkevasta autosta. Kuski katsoi minua halveksivasti, ajatteliko lie, että huono äiti, kun lapsi meinaa jäädä auton alle.

Menin lapsen kanssa lähiliikkeisiin, ja pyysin myyjää kuuluttamaan, onko kenelläkään lapsi hukassa. Ei ollut. Lähdin lapsen kanssa kävelemään poliisilaitokselle. Vähän aikaa laitoksella oltuamme, ehkä 15 minuuttia, sinne tuli puhelu hätääntyneeltä isältä, joka oli hukannut lapsensa. Pian isä ja lapsen isoveli, noin 4-5 v, tulivat paikalle. Koko ajan pieni tyttönen oli ihan rauhallinen kanssani, ei itkenyt kertaakaan.

Koin, että tuossa tapauksessa sain jonkunlaisen ohjauksen muuttaa reittiä, jotta saatoin pelastaa lapsen, ettei hän jäänyt auton alle. Jonkun mielestä se oli vain sattumaa.

Ja samaan aikaan toisessa unessa se lapsi jäi auton alle ja siis kaikkiallinen energia koki myös sen tapahtumaketjun seuraukset...

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut sellaista, että katselen tätä kehomieliolentoani vähän kuin yläviistosta ehkä metrin-kahden päästä. Koen silloin olevani vapaa tarkkailija, jolla on hyvin rauhallinen ja myönteinen, rakkaudellinenkin olo. On ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka sen henkilön työt vain onnistuu, "vaikken ole paikalla" kehossa. En ole samaistunut tähän kehomieliolentoon silloin.

Samana "tietoisuutena" olen meditaatiossa lennellyt siellä täällä pitkin maapalloa ja myös maapallon ulkopuolella. Olen voinut zoomata tarkkailuni johonkin kohteeseen, vaikka kasveihin veden alla tai joihinkin tosi pieniin esineisiin, vaikka sormuksen kiviin. Olen myös käynyt spontaanisti, harkitsematta, jonkun ihmisen kodissa tai joskus ihan tilattuna, kun olen tehnyt selvänäkötulkintaa hänelle.

Onko se oleminen vähän tuollaista silloin, kun ei samaistu kehoon, vaan on vain se "todellinen itse"/oleminen/tietoisuus, jota ei voi määritellä muuten kuin siten, mitä se ei ole. Tosin kuvailen sitä rakkaudeksi, näkijäksi, tarkkailijaksi myötätunnoksi, iloksi, rauhaksi, tietoisuudeksi, olemiseksi, mutta se ei siis ole mitään nähtävää muotoa tai persoonaa - niin luulen, koen. 

Mistähän on kyse tuossa edellisessä? Ja miksi en enää meditaatiossa noita koe, vaikka varmaan kymmeniä vuosia niitä koin ja lapsenakin joskus.

Se on eräänlaista astraalimatkailua, fyysistä kehoa hienovaraisemman tason vapautumista tiukasta kiinnittymisestä fyysiseen kehoon. Sellainen on sekä hauskaa että hyödyllistä, mutta ei mitenkään välttämätöntä esim. valaistumiseen. Kuten itse arveletkin, se tosiaan voi edistää jäykästä keho/mielisamaistumisesta vapautumista, mutta siinä on myös ansa: se on vielä persoonallinen 'keho', katoavainen olento, ja mieli voi alkaa kuvitella että se on Perimmäinen.

Mutta Perimmäinen ei mene sinne tai tänne, katsele jotain tiettyä asiaa, tahdo sitä tai tätä vaan se aina sekä on yhtä 'aikaa' kaikki, että kuitenkin myös olemisen ja ei-olemisen tuolla puolella. Ikuinen, muuttumaton. On toki totta että sikäli kun asiaa katsoo kehollisen olennon näkökulmasta, niin vaikka olisi kokenutkin tuon, on rajoitettava sen kokemistaa. Esimerkiksi minä koen meditaatiossa olevani elämänenergia joka olen kaikki mitä on ja täytän kaikki maailmankaikkeudet (ja sen lisäksi olemisen tuolla puole oleva muuttumaton). Mutta kun haluan esittää ihmisen roolia, minun täytyy ottaa rajoittunut näkökulma jossa en aisti energiaani kaikissa kehoissa kaikkialla, vaan pääasiassa siinä kehossa, jona muut minut näkee, katson sen aistielimistön silmin jne. Muuten kommunikaatio toisten kanssa olisi mahdotonta.

Vierailija kirjoitti:

Nisaragadatta on sanonut että on onnettomuus syntyä tänne. Oletko Mystikko samaa mieltä?

Siinä mielessä kyllä, että tämän todellisuuden kokemisen juuri, dualismi ja kehosamaistuminen, on itsessään kärsimyksen lähde. Ei ole mahdollista kokea olevansa luonnollinen ihminen ja olla kärsimättä. Heti kun ihminen kehittyy siihen vaiheeseen normaalia kehitystään, että hän tajuaa olevansa erillinen yksilö joka on tai jolla on keho ja oma mieli, hän alkaa nähdä myös maailman muina kehoina ja mielinä jotka usein ovat häntä vastaan, ja kuolevaisena ja haavoittuvaisena. Niin kauan kuin on keho/mielisamaistuminen, on kärsimystä ja onnettomuutta.

Mutta laajemmasta näkökulmasta toki silläkin on merkityksensä, inhimillinen tietoisuuden taso on jotain mitä Yksi on halunnut loputtomassa luovuudessaan ikään kuin unena kokea. Kuten kaikki muutkin mahdollisuudet.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla, etten täysin ymmärtänyt Mystikon sanomaa sattuman olemassaolosta tai olemattomuudesta juuri siten, miten hän tarkoitti. Enkä jaksa alkaa lukemaan Jeff Fosterin kirjaa niin tarkasti, että löytäisin sen kohdan, missä hän kertoo, ettei sattumaa ole. Hän kirjoitti myös näin:

"Kaikki elämässäsi tapahtunut on ollut täydellisen sopivaa. Kaikki on ilmennyt kohdatakseen roolihahmon juuri siinä pisteessä, missä tämä on ollut. Tietenkin juuri näin, sillä kaikki tapahtunut on ollut itsesi heijastumaa."

Voisiko tuosta ajatella, että ainakin jälkeenpäin ajatellen ei ole sattumaa, vaan kaikki on tapahtunut siten kuin on pitänytkin, sillä kaikki on ollut itsesi heijastumaa, eli se energia, mitä sinussa esiintyy vetää puoleensa tietyt asiat ja tapahtumat siten kuin pitääkin?

Noin voi ajatella. Mutta kaikkeuden kokonaisuudessa toteutuvat myös ne kaikki muut vaihtoehdot, joissa kävi aivan eri tavalla, ja niidenkin oli 'määrä tapahtua' yhtä lailla. 

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hiddo kun ei jaksa enää yrittää elämässä mitään. Kuinka manifestoida tahtoa, motivaatiota? Toisaalta ei ole motivaatiota manifestoida motivaatiota. Olen kummallisessa tilanteessa.

Mä haluaisin manifestoida itsekuria, mutta mulla ei ole itsekuria visualisoida sitä itsekuria tarpeeksi pitkällisesti. Unohdan sen aina parissa päivässä... :D

Loki

Ihan totta. Manifestointi on pääosin mielen tason tekniikka ja jos mielellä on siihen huonosti sopivia ominaisuuksia, siitä tulee hankalaa. Impulssikontrollin, keskittymiskyvyn tms. ongelmiin toki on apua tarjolla muuten. Ja on myös manifestointitekniikoita jotka eivät niinkään vaadi pitkällistä prosessia vaan kertaluontoisemman prosessin sopivassa tietoisuudentilassa. Oletko sigileitä koskaan tutkinut? Sinulle voisi paremmin sopia luoda sellainen ja antaa se alitajuntasi huoleksi, kuin pitkäjänteiset visualisoinnit tms.

Olen joskus magia-aikanani tutustunut ja kokeillut sigileitä, mutta en oikein pitänyt niistä, kun ohjeita oli miljoona erilaista ja kaikki neuvoivat eri tavalla. Eivätkä ne kokeilemani toimineet, mutta ehkä tavoitteeni olivat liian korkealla.

Yritän nykyään pysytellä poissa noituuden tieltä, kun se ei oikein sopinut minulle. Jos pidätte minua agressiivisena ja mulkerona nyt, niin taikuusinnotuksissani olin paljon pahempi. Yritin kerran tapp aa kämppäkaverini taikuudella. Ei sekään kyllä varsinaisesti onnistunut, mutta hän kyllä muutti pois pamahdettuaan raskaaksi jollekin randomille panolle. Helvetti on soluasunnot ja toiset ihmiset. Nyt sentään yritän nähdä kanssaihmiset rakkaina lähimmäisinä tai edes neutraalissa valossa.

Loki

Itse en myös nuorena soluasunnossa montaa viikkoa jaksanut. Ääri-introvertti luonteeni ahdistui jo siitä että siinä asunnossa oli vieras toinen ihminen, vaikkei se olisi edes tehnyt mitään häiritsevää. 

Usein myös suuri osa ihmisten 'kusipäisyydestä' syntyy juuri kaikenlaisista ahdistuksista mitä elämässä on tai on ollut. Stressaantunut ja ahdistunut harvoin hehkuu hyvää tahtoa kaikkea kohtaan, ja voi piikikkäästi puolustaa itseään kaikenlaisilta tilaansa tunkeiluilta -hyväntahtoisiltakin. Itse olin nuorena aika usein sekä ahdistunut että sen takia vihamielinen ja eristäytyvä. 

Ja koska olin itse sellainen, ymmärsin muita kaltaisiani. Esimerkiksi kun kerran töissä joku haukkui kaikki huijareiksi ja kusipäiksi ja ties miksi, en ollenkaan ottanut sitä tunnepohjaisesti kuten useimmat muut, ja pöyristynyt asiattomasta käytöksestä tms. Minä ajattelin vaan, että reaktio kertoo hänen tunnetilastaan, ei niinkään siitä millaisia me ollaan. Että hän on selvästi nyt jostain erittäin ärsyyntynyt ja täytyypä yrittää selvittää miksi, ja onko asiassa väärinymmärryksiä.