Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Näkevätkö kaikki tai suurin osa eläimistä kuolleita ihmisiä ja muita olentoja? Ilmiselvästi ainakin jonkinlaisia olentoja näkevät. Miksi sitten vaikkapa kissa suree menetettyään kissakaverinsa? Muuttuu mahdollisesti silminnähden surkeaksi.
Haluaisin antaa lahjan kissoilleni, tarvitsen valaistuneen ihmisen kylään, haluan kissojeni ymmärtävän ikuisen olemuksensa :D
Jotkut sanovat keskustelevansa eläinten ja kasvien kanssa telepaattisesti. Onko se mahdollista, jos heillä kerran ei mieltä ole. Jostain kirjasta luin, että esimerkiksi kasvien henget saattavat olla hyvin omistushaluisia ihmisiä kohtaan, jotka nauttivat näitä kasveja huumeina.. Mitenköhän on..
Kyllä ne aistivat laajemmin, koska niillä ei ole samanlaista käsitteellistä maailmankuvaa kuin ihmisillä, joiden rajoissa havainnot pääosin koetaan. Mutta ei niiiden havaintomaailma niin kovin kaukana meistä ole, kuten ei millään tämän todellisuuden tason olennoilla. Ei ne pystyisi muuten tässä maailmassa toimimaan. Mutta kyllä ne voi aistia edesmenneen tai jonkun paikan energian/hengen toisin kuin useimmat ihmiset nykyään.
Ja kyllä toki silti voi surra fyysisen muodon katoamista oman fyysisen muodon kokemusmaalmasta, vaikka ymmärtäisikin ikuisuusolemuksen. Kyllä valaistuneetkin yleensä itkee, jos läheinen kuolee. Koska ihmisen näkökulmasta se on surulliinen tapahtuma, se on muutos käytännön kokemusmaailmaan kun se läheinen ei ole enää lihaa ja verta olevana siinä. Mutta sen surun taustalla on syvempi ymmärrys ajan ja sitä kautta kuoleman illusorisuudesta, minkä takia suru ei ole lamauttavaa tai traumatisoivaa. On aina mahdollista ottaa toinen näkökulma, jossa se läheinen on nyt ihan yhtä elävä kuin ennenkin, näkökulma ajan ulkopuolella.
Eläinten ja kasvien kanssa voi kyllä kommunikoida, mutta se ei ole toki ihmiskielen sanoin, kuten olisi keskustelu toisen ihmisen kanssa. Ei ne osaa sitä kieltä, koska ei niillä kuten sanoitkin, ole ihmisen mieltä. Mutta ne ymmärtävät energioita ja tietynlaisia "mielikuvia", jotka sitten voi tulkita ihmiskielellekin.
Vierailija kirjoitti:
Olen suurimman osan kolmekymmentävuotisen elämäni aikana ajatellut, että kuolen nuorena. Kuinka paljon tämä vaikuttaa elinikääni? Kuinka helposti oman kuolemansa voi manifestoida tällä tavalla?
Suurin osa ihmisistä varmaan haluaa kuolla nukkuessa. Onko mahdollista manifestoida se? "Kun aikani on täältä poistua, tapahtuu se nukkuessani lempeästi."
Yleensä tuollaiset ajatukset nuorena kuolemisesta on melko ajoittaisia eikä jatkuvasti mielessä pyöriviä, ja siksi ne eivät kovin todennäköisesti manifestoidu itse tapahtumaksi. Yllättävän moni jossain iässä ajattelee noin. Itsekin muistan ajatelleeni, että tuskinpa vuotta 2000 tulen koskaan näkemään, ja olin jotenkin sen täysin hyväksynytkin, mutta niin vaan meni se vuosii ja jo parikymmentä vuotta päälle. Yhdistyneenä muunlaiseen samaan suuntaan vievään ajatteluun toki manifestoituminen voi tapahtuakin helpommin. Mutta ainakaan ei tarvitse pelätä, että jos mielessä käy toisinaan ajatus nuorena kuolemisesta, se heti tarkoittaisi että on manifestoimassa jotain mitä ei oikeasti halua.
Elävöittävän sielun ja kehon yhteys on kyllä mahdollista katkaista tietoisesti. Esimerkiksi Tiibetin perinteissä on ollut tavanomaista, että kun mestari tunsi että on aika, hän meni tiettyyn paikkaan meditoimaan tarkoituksenaan tietoisesti jättää keho, vetää energia siitä pois ja antaa sen kuolla. Nä'iden kehoja on jäänyt meditaatio-asentoihin jälkipolvienkin ihmeteltäväksi. Mutta: nämä ovat olleet valaiistuneita tai pitkälle meditaation polulla edenneitä mestareita, joille on ollut tietoa energiakehostaan ja tietynlainen hallinta kohtalostaan. Useimmillehan asiat menevät enemmän sattumanvaraisen oloisesti. Jos joltain katkeaa suoni päästä ja aivot vaurioituu pahasti, niin että ei pysty kuin hengittämään ja nielemään ja liikuttamaan silmiään, niin ei hän todennäköisesti pysty myöskään tietoisesti antamaan kehon kuolla. Korkeintaan luopua kehon vaistomaisesta taistelusta kuolemista vastaan, väsymyksen ja kipujen ja vaivojen takia. Valitettavasti usein on niin, että kun ihminen ei koe ikuista olemustaan, hänen mielensä ja sitä kautta kehonsa vaistomaisesti pelkää ja vastustaa kuolemaa, ja siksi kärsimys pitkittyy tarpeettomasti.
Entinen jännittäjä kirjoitti:
Miten ne chakrat ja energiakehot ja mielet pistetään kondikseen? Mä ainakin olen ollut, ja nyt olen, niin uupunut kaikella tavalla tähän elämään, että haluaisin vain uinua pois.
Olen pahoillani, jos jotakin ärsyttää iso roolini nyt tässä ketjussa, mutta kyllä minä täältä taas välillä katoan ruikuttamaan muille maille.
Fyysisen läheisyyden kaipuu on kova. Mitähän sille tekisi. Joisi alkoholia ja etsisi ihmisen vierelle? Huono idea, ei varmasti tule tyydyttämään. On vaan oltava ja odotettava, että rohkeus tavata uusia ihmisiä nousee tuolta jostain ja sitten sellainen minulle sopiva henkilö tulee vastaan. Miten tämäkin kaipuu niin useasti tuntuu? Kaipaan jotakin sielua?
Siinä onkin sitten opeteltavaa ja kasvettavaa, ettei yritä toista saada rakastamaan minua ehjäksi ja olemaan minun koko elämäni.
Rukoilkaamme että entinen jännittäjä hiljentyy hetkeksi ja nukkuu sikeitä yöunia.
Toisen ihmisen kaipuu. myös fyysisen läheisyyden kaipuu, on ihmiselle aivan luonnollinen tarve. Ja myös suhteessa ihmisen kanssa voi henkisesti kasvaa, ei ole niin että pitäisi ensin olla jotenkin 100% eheytynyt ja onnellinen - siinä joutuu odottamaan helposti koko elämänsä jos sellaista odottaa. Se toinen osapuoli kyllä laittaa luonnostaan rajat esimerkiksi liialle tarvitsevuudelle, koska hänellä on omat rajansa ja omat tarpeensa.
Itse en koskaan ollut oikein rukoilija ja odottaja, vaan jos jotain halusin, tein töitä että sen saan.
Vierailija kirjoitti:
Haluan vain olla VAPAA. Että ei saa.tana, mikä tähän nyt sitten auttaa. Valaistuminen vai psykoterapia vai mikä?
Kuka tai mikä sinut on kahlinnut ja pitää kahleissa?
Toki pohjimmiltaan se psykopaattikin on Minä, sillä jos se Energia joka Minä olen vetäisi itsensä hänestä pois, häntä ei enää olisi. Minä tai Jumala siis on sen hahmon olemisen substanssi: energia, elämä ja oleminen.
Todellisuus on aina olemisen ja olemattomuuden tuolla puolen, muuttumaton ja ikuinen. Ei siinä ole psykopaatteja eikä pyhimyksiä, jotka kaikki on jotain mitä ajassa oleviksi ihmisiksi itsensä kokevat unihahmot ovat. Ajan tuonpuolisesta näkökulmasta sellaista ei ole. Jumalan valtakunnassa ei ole syntymää, kuolemaa, aikaa, avaruutta tai kärsimystä. Ja sinne Jeesus kutsui ihmisiä, ja sinne myös kaikki valaistuneet kutsuvat.
Mutta on näitä unia ja illuusioita, eri näkökulmia, jotka on loputtoman luovuuden ilmaus. Mikään mikä on mahdollista ilmentyä, ei voi olla ilmentymättä illuusiona. Intialaiset sanovat sitä Jumalan leikiksi, suufilaiset tanssiksi. Ihmisen muoto on sen sisältä koettuna haastavin kaikista muodoista, koska se on murrosvaiheen muoto: muoto joka on heräämässä eläinten todellisuudesta (jossa ei ole samanlaista kärsimystä kuin ihmisilllä vaikka onkin esim. fyysistä kipua) ikuisuuden todellisuuteen, mutta ei ole vielä ihan perillä. Välivaihe egollisena, omaa säilymistään ja onneaan ja valaistumistaan ja ties mitä tahtovana olentona, joka ei kuitenkaan pääse siihen vielä automaattisesti, on evoluution tietty vaihe, jossa kasvukipuja on enemmän kuin missään muussa muodossa. Siksi jo kauan on ollutkin opettajia ja valaistuneita, jotka edistävät tätä kasvamista seuraavaan vaiheeseenn, jossa tuska ja ahdistus on pois.