Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

...monet eivät olleet tyytyväisiä Ramana Maharsin vastauksiin  ja he saattoivat jatkaa kyselemällä neuvoja muihin metodeihin tai yrittivät vetää hänet teoreettista filosofiaa koskeviin keskusteluihin.  

Sellaisten ihmisten kohdalla Sri Ramana saattoi hetkellisesti luopua absoluuttisesta näkökannastaan ja antaa soveliasta neuvoa siltä tasolta, jolta sitä pyydettiin.  

Jos hän osallistui näihin keskusteluihin suostumalla ja hyväksymällä monet väärinkäsitykset, joita hänen vierailijoillaan oli itsestään, se tapahtui vain jotta hän saisi vedettyä heidän huomionsa hänen opetustensa johonkin aspektiin, jonka hän tunsi voivan auttaa heitä paremmin ymmärtämään hänen todelliset näkemyksensä.

Vääjäämättä tämä hänen opetustensa muotoilun menetelmä, jolla hän kohtasi erilaisten ihmisten tarpeet, johti moniin ristiriitaisuuksiin. Hän saattoi esimerkiksi kertoa yhdelle henkilölle, että yksilöllistä minää ei ole olemassa ja kääntyä toisen henkilön puoleen ja antaa tällä yksityiskohtaisen kuvauksen siitä kuinka yksilöllinen minä toimii, kokoaa karmaa ja syntyy uudelleen.

Sivusta seuraavan on mahdollista sanoa, että sellaiset vastakkaiset lausunnot voivat molemmat olla totta, kun niitä katsoo eri näkökulmista...

Tämä on olennaista. Ei ole hyödyllistä tai järkevää aina kaikkien kanssa puhua samasta näkökulmasta katsoen. Lopputuloksena voi olla loogisessa mielessä ristiriitaisia oppeja, mutta sillä ei ole merkitystä, merkitystä on sillä jos ne joiden kanssa on keskusteltu ovat edes vähän laajentaneet näkemystään sen seurauksena, että asia on esitetty heille ymmärrettävällä tavalla. Esimerkiksi itse voin hyvin sanoa toisessa yhteydessä, että mitään Jumalaa ei ole, tai että mitään muuta ei ole kuin Jumala, tai jopa puhua ikään kuin kappalemaisten ihmisolennon kaltaisten jumalien oletuksen kautta, puhua näiden nimettyjen jumaluuksien tahdosta jne. Eri näkökulmia samaan todellisuuteen, erilaisia konsepteja ja käsitemalleja ihmisten mielissä.

Vierailija kirjoitti:

Moni valaistunut kertoo näin:

Mitä tahansa kehon kautta tapahtuu, en koskaan tunne, että minä olen tekijä. En valitse tietoisesti mitä sanon tai teen. Jokin voima saa minut sanomaan, mitä sanon tai tekemään, mitä teen. Minussa ei ole ketään, joka haluaisi valita tai päättää, mitä teen seuraavaksi, vaan kaikki tapahtuu spontaanisti. Minulla ei ole tunnetta, että mitään pitäisi tehdä.

Aika hurja ajatus sellaiselle ihmiselle, joka haluaa harkita, mitä milloinkin sanoo ja tekee – ja heitä  on paljon.

Mutta sellaista "ihmistä" ei silloin enää ole, tai se on kuin aave tai varjo jossain ihmistietoisuuden rajamailla, joka korkeintaan katsoo sivusta mitä tapahtuu. Se oli pelkkä "valeminä", kuten Eckhart Tolle sitä kutsuu, egotietoisuus joka muodostettiin samaistumisista, pitämisistä ja ei-pitämisistä, haluamisista ja ei-haluamisista, koosta, muodosta, nimestä ja niin edelleen. Ei sellaiselle ole tarvetta, kun tietää mikä Minä todella on. Kyllä se voi siellä jossain roikkua vanhana ehdollistumana, mutta se on vähän kuin joku sellainen, että jonkun ihmisen sisäisessä puheessa on hänen ankaran jäkättävän äitinsä ääni joka moittii häntä välillä - se on siellä, mutta henkilö tietää mikä se on ja että se ei ole hän vaan sisäistetty äiti. Samoin vanha minä voi säilyä hermostollisena rakenteena ja toimintana pitkään, koko ihmiselämänkin, mutta sitä ei luulla enää Minäksi, se ei ole identiteetin pohja eikä toiminnan ohjaaja.

Vierailija kirjoitti:

Itsepintainen ajatus jota monet hellivät täälläkin on se että valaistuneet ihmiset olisivat jotenkin täydellisiä eivätkä tee mitään virheitä tai syntejä, eivät kärsisi taudeista ja vaivoista kuten valaistumattomatkaan. Näin ei todellakaan ole. Ajatellaan vaikka Alan Wattsia tai Chogyam Trumpaa, molemmat alkoholisteja.

Niin, kyse on siitä ettei ole samaistunut keho/mieleen, ei olennaisesti siitä että keho/mielestä tulisi jotenkin yli-inhimillinen, kuolematon tai jotain sellaista. Sillä ei ole enää identiteetille merkitystä, koska aiempaa näyttelijävertausta käyttääkseni, henkilö tiedostaa että se on vain yksi rooli, jota Minä esitän tällä ajan ja avaruuden näyttämöllä, ei tosiolemukseni. 

Vierailija kirjoitti:

Rupert Spira kertoi siis näin:

Kun Tietoisuus paikallistaa  itsensä rajallisen mielen muotoon (vaikka ihmiseksi), niin sen lähes väistämättömänä haittapuolena on, että Tietoisuus jättää huomiotta äärettömän luonteensa. Tietoisuus ei valitse sitä, että se unohtaa luontonsa, vaan se on hinta, jonka Se maksaa siitä, että paikallistaa itsensä rajallisen, äärellisen mielen muotoon. Ja tämä rajallinen ihmismieli pyrkii uskomaan, mitä hänen aistinsa ja ajatuksensa hänelle kertovat.

Tämä on totta, mutta toki vain ajan harhasta katsoen. Ilman aikaa ei ole unohdusta eikä muistamista, ei rajalliseen samaistumista eikä äärettömyyden oivaltamista, ei aikaa jolloin on ikään kuin pelkkä Ilmentymätön eikä aikaa jolloin syntyy Ilmennyt. Kaikki nämä dualismit on näkökulmaharhoja, mutta niistä on joskus tarpeen puhua, koska se on se, miltä ihmisen katsantokannalta asiat näyttää. Ei kannata kuitenkaan liikaa takertua miettimään näitä järjellä, ne ovat pelkkiä approksimaatioita ja myönnytyksiä tietylle rajalliselle näkökulmalle.

Vierailija kirjoitti:

KM, olet usein puhunut "Kristuksesta vaikeassa valepuvussa" ja se on jäänyt itselleni mieleen, koska se muistuttaa niin osuvasti siitä, ettei kannata uskoa mitä havaitsevat aistit jostakin ihmisestä sanovat. Miten tuota ajatusta voisi ylläpitää oikeana kokemuksena sen sijaan, että se olisi vain kaunis ajatus, joka jää kuitenkin käytännössä toteutumatta? Olen hetkittäin päässyt siihen tilaan, mutta aina tunnun lipsuvan takaisin egopohjaiseen loukkaantumisen ja vihan tilaan. Terveet rajat olen oppinut jo vetämään enkä anna enää kenenkään kävellä itseni yli, mutta vanhoista loukkauksista on vaikeaa päästää täysin irti.

Sen näkee joko heräämällä itse erillisyyden illuusiosta ja tiedostamalla mikä Minä on syntymän ja kuoleman tuolla puolen, jolloin tuntee konkreettisesti olevansa yksi ainoa Oleminen ja Tietoisuus joka on joka ikisen olevaisen Oleminen ja Tietoisuus.

Tai, sitä voi myös muotoon samaistuneena harjoitella. Ei ole mitään sellaista puhdasta kokemusta, joka vaan heijastuisi maailmaksi ulkomaailman muodoista, vaan ihmisen mieli ja aivot tulkitsee ihan kaiken aistidatan omien uskomus- ja ajatusfilttereidensä läpi. On mahdollista tietoisesti muuttaa niitä filttereitä muistuttamalla itseään siitä, mikä on totta, vaikka ei vielä koekaan sitä, ja niin kokemus voi muuttua. Esimerkiksi kristitty ihminen voi muistuttaa itseään toisen olevan "veli tai sisar Kristuksessa", että hän on osa "samaa Kristuksen ruumista kuin minäkin", ja ajan myötä kokemus muuttuu siihen suuntaan. Lopulta siitä voi syntyä jopa elävä kokemus siitä, mikä on se yhteinen Kristuksen ruumis - se yksi Oleminen tai Sana tai Tietoisuus, jolloin harjoitus on johtanut heräämiseen.