Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Egolla on kumma halu olla  oikeassa. Ja jos joku on oikeassa pitää toidistaa toisen olevan väärässä. Suuremmassa mittakaavassa tästä on syttynyt sotia ja maailma on saanut osakseen kurjuutta. Tälläkin hetkellä ihmiset ovat jakautuneet leireihin, joissa niiden sisällä ollaan aivan varmoja omasta oikeasta mielipiteestä ja valmiita vaikka mihin, että saadaan se oma mielipide runnottua läpi. Asioista voi toki olla eri mieltä, mutta sen voi ilmaista myös ystävällisesti ja ilman egoilua(myönnän, ei aina niin helppoa ja ah niin inhimillistä). Muistaakseni Tolle joskus neuvoi, että ennen kuin suivaantuneena alat suoltaa tulikivenkatkuista tekstiä nettikeskusteluun, kannattaa ensin hetkeksi pysähtyäja vain hengittää syvään ja keskittyä siihen. Usein se pahin suuttuminen, henkilökohtaisesti ottaminen tai mikä nyt sattuukaan olemaan se vallitseva olotila, hiipuu pois. Olen huomannut tämän toimivan. Joskus on pakko kirjoittaa se teksti kuitenkin ,mutta jätän vain julkaisematta, koska tiedän, että se riehaantuminen ei yleensä tuo keskusteluun mitään lisäarvoa, eikä ole kovin hedelmällistä. 

Mutta itse asiaan, josta halusin Mystikolta, tai keneltä vaan jolla samanlaisia kokemuksia on kysäistä. Täällä taas siis "oloja" valittelemassa :D Olen huomannut, että kesällä saan yleensä tästä rämpimisestä pitää taukoa ja keväisin ja syksyisin keskityn enemmän näihin henkisen puolen asioihin. Tai onhan tämä asia kokoajan mielessä, mutta elämän haasteet iskevät aina näin välikausina.

Tällä kertaa kaikki alkoi, kun tapasin hyvin erikoisen ihmisen hyvin kummallisessa tilanteessa. En nyt siitä sepusta sen kummemmin, mutta tämä oli taas se laukaiseva tekijä ja potku persauksille, että palaappa taas reitille. Tämän jälkeistä olotilaa voisi melkein kuvata synnytyspoltoiksi. Yleensä ensin tuli olo, että sisuskalut kääntyy ympäri ja tästä tiesin, että kohta iskee se henkinen puoli, eli tuskallisia ajatuksia ja ahdistusta. Useamman viikon tai melkein kuukauden siinä sitten "synnyttelin" ja huomasin, että tavallaan siitä on apua hetkessä pysymisessä. Eipä siinä oikeen muuta voinut tehdä, kuin hengitellä ja odottaa, että supistus menee ohi. Minulla on lapsia, joten synnyttämisestä on kokemusta.

Tämän kaiken seurauksena aloin katsomaan itseäni hetkittäin kuin peilistä. Kaikki ne ajatukset ja tuska tuntuivat kuin peilikuvalta, jota minä katselen. Tavallaan jotenkin "hyppään sisäänpäin" ja se jälkeen kaikki se möly siis alkaa vaikuttaa vain kuvajaiselta.

Tämän jipon, kun opin, niin mieli riehaantui siitä täysin. Ja tätä siis kysymyseni koskee. Lähinnä haluaisin tietää mistä moinen ilmiö johtuu? Eli kun teen tämän loikan sisään päin, mieli alkaa käyttäytymään kuin Anku Ankka raivopäänä. Jostain lapsuusmuistoista kaivelin Aku Ankka piirretyn, missä Tiku ja Taku(muistaakseni) telkesivät Akun ulos kodistaan ja tästä suivaantuneena Aku kiersi taloa riehuen ja rääkkyen akumaiseen tapaansa. Minusta tuntuu siis kuin katselisin tätä riehuvaa Akua sisältäpäin :D

Mieli siis heittää kehiin kaikki kirosanat, "tuhmat sanat", sanat jotka muuten vaan ärsyttää ja niin päin pois. Yrittääkö ego jotenkin estää etenemisen vai mitä se reuhaa? Eipä sillä, eipä tuohon melskeenseen voi samaistuakaan, joten voisin sanoa, että hyötyähän siitä tavallaan on :D

1424 alias Aku Ankka

Kohtaat alitajuntasi sisältöä ja varjominääsi. Se prosessi on hyödyllinen ja se etenee luonnollisesti, kunhan annat sen tapahtua. Saat sen myötä käyttöösi energiaa, joka on ollut jumissa psyykkisen varjon käyttöön.

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus lukenut jostain valaistumisaiheisesta kirjasta lauseen: "Meitä eletään", mikä kai viittasi siihen samaan, mitä olen muualtakin lukenut, ettei meillä ihmisillä ole todellista valinnanvapautta, vaikka kuvittelemme, että hyvinkin voimme valita sitä sun tätä elämäämme.

En muista syitä siihen, miksi meillä ei olisi todellista valinnanvapautta, vain näennäinen.

Muistaako joku, mitä tuolla asialla tarkoitetaan? 

Sitä, että "teitä" ei oikeastaan ole. Se mitä kutsutte nimellä minä, on aistimusten (keho koetaan aistimuksina), omistusten, ajatusten, ominaisuuksien, tunteiden jne päälle lyöty leima "minä, Tiina" tai "minä, Matti". Ja se mitä tapahtuu tulee ja menee teistä läpi ja osasta te sanotte, tämä on minun ajatukseni tai minun kipuni, osasta että ei, tämä on ulkopuolellani. 

Kristinuskossa tähän viitataan puhumalla siitä, miten kaiken tekee joko "lihan mieli", tai "Kristus meissä". Olit Kristuksen vaikutuksessa ja teit hyvää, sitten ehkä seuraavana hetkenä lihan mielen vallassa ja teit jotain vähemmän ylevää. Mutta oikeastaan se koko käsitys erillisestä tekijästä on väärinkäsitys, ja se on juuri se minkä valaistuminen paljastaa. Että se minä joka luulit olevasi on tyhjä, pelkkä kangastus.

Vierailija kirjoitti:

Jos se mieli kuolee kerran samalla kun ihmiskehokin, niin miten tietoisuus sitten kommunikoi? Kun kerran niitä jo edesmenneitä läheisiä on usein auttamassa kuolevan siirtymisessä ja kuoleman jälkeen... Onko se vaan erilainen, laajempi ja monimuotoisempi kommunikointitapa sitten kun kehosta on irtautunut? Voi luoja, kunhan ei ikinä enää ihmiselämää...

Se on hyvin erilaista eikä sitä voi oikeastaan selittää, vain kokea, mitä on kommunikointi silloin kun ihmisaivot ei ole enää toiminnassa, mitä on ajattelu silloin. Ja siinäkin on monia tasoja, täydestä Ykseydestä joka sisältää yhtä aikaa kaikki ajat ja paikat siihen, että kokee itsensä vielä jollain tapaa yksilöityneeksi mutta vain ikään kuin toiseen ulottuvuuteen kuoleman myötä siirtyneeksi ja kommunikoi tästä näkökulmasta käsin. 

Vierailija kirjoitti:

Nämä ei vaan oikein ole logiikan alaan kuuluvia asioita, siksi varmaan moni ei koe että tällaisesta reiittämisestä olisi hyötyä. Kyse on enemmän uusista näkökulmista, vertauksista ja sen sellaisesta kuin mistään yhtenäisestä oppikokonaisuudesta jonka pitäisi olla looginen. Usein henkisellä tiellä tarvitsee vain jonkun sopivan "nyrjäytyksen" omaan vanhaan ajattelutapaan, jonkun uuden näkökulman ja taas pääsee eteenpäin. Yksi tarvitsee yhtä näkökulmaa ja toinen toista, ja nämä voi olla keskenään ristiriitaisia logiikan tasolla mutta silti hyödyllisiä niille ihmisille.

Se on vähän kuin vanhan tarinan zen-mestari, jonka luona kävi hengellisiä etsijöitä etsimässä vastauksia. Hänellä oli oppipoikana nuori munkki, joka kirjoitti ylös hänen opetuksiaan. Tuli sisään ensimmäinen päivän vieras, kertoi ongelmansa, ja mestari yllätti munkin sanomalla että Jumalaa ei ole, ja kehotti keskittymään muihin asioihin. Tuli seuraava vieras, ja hänelle mestari puhui pitkään ja kauniisti Jumalasta ja Jumalan tahdosta.

Nuori munkki ihmetteli. Siis mikä on sinun oppisi? Onko Jumala vai eikö ole, eihän ne voi olla yhtä aikaa totta! Ja toiselle etsijöistä valehtelit. Mutta ei se ole niin. Mestari kuvasi asioita juuri sille etsijälle sillä hetkellä hyödyllisimmästä näkökulmasta. Sille joka liikaa vatvoi Jumalan tahtoa ja merkkejä edetäkö jossain vai eikö, oli hyväksi välillä opetella toimimaan ihan itse, miettimättä Jumalaa. Toiselle taas hänen Jumal-uskon sisältävä näkemyksensä oli tällä hetkellä hyödyllinen, ja siksi hän antoi näkökulmia ja uusia pointtereita tämän etsijän maailmankuvasta lähtien. Ja kun on kyse Olemisen ja Ei-olemisen tuolla puolen olevasta, kumpikin näkökulma, Ilmentymätön ja Ilmennyt, on totta. Jumala yhtä aikaa on. ja ei ole, vaikka tarkemmin sanoen se on näiden ihmiskäsitteiden tuolla puolen. Mutta jos pitää dualistisella kielellä kommunikoida, molempia näkökulmia voi käyttää.

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs ihminen, joka menettää lopullisesti järkensä fyysisen elämän aikana, miten hän yleensä kokee kuoleman? Palautuuko jonkin sortin mieli siinä vaiheessa kun irtautuu kehosta? Entä vaikkapa Alzheimeria sairastava ihminen, jonka mielen toiminta näyttää lakanneen täysin?

Kiitos Mystikolle jo aiemmista vastauksista :)

Mieli sellaisena kuin ihminen sen tuntee tuntee loppuu aivojen mukana, olipa ollut järjissään tai ei. Tietoisuus jää. Useimmat eivät eläissään tutustuneet Tietoisuuteen, vaan he tuntevat vain mielen siihen tuottamia tiedostettavia objekteja kuten ajatuksia ja tunteita. Heille transitio pois kehollisuudesta on vaikea ja usein johtaa tarpeeseen kehollistua uudestaan mahdollisimman pian. Ne, jotka ovat oppineet tuntemaan olemuksensa Tietoisuutena itsenään, ja jotka ymmärtävät miten ihmisnäkökulmasta "tyhjä" Tietoisuus on itsessään tietoinen ja sisältää kaiken mitä on, eivät tarvitse uutta mieltä ja kehoa (mutta halutessaan voivat sellaisen ottaa).

Mua ainakin juuri pelottaa tuo, että sitten kuoleman jälkeen pitää uudestaan mahdollisesti elää ihmiselämää uudelleen. Vaikka käsitän ettei se ole tämä ihmisminä, johon nyt samaistun, vaan tulee olemaan uusi keho ja mieli... Mutta silti. Ahdistaa olla elossa, ahdistaa katsoa kärsimystä kaikkialla. Ahdistaa ajatella, että olisi niin tuskainen ja tietämätön toisessa elämässä, että satuttaisi muita aktiivisesti. Toivottavasti minä sieluna en valitse enää yhtään ihmiselämää :( Onko muuta tehtävissä kuin tavoitella valaistumista? Sekin pelottaa kyllä kun ei tiedä kuinka mieli kestää. Onkohan oikeasti vaan parempi tappaa itsensä

Valaistuminen on lopullinen vapaus, mutta on muitakin mahdollisuuksia kuin ihmisten todellisuuden taso... Kannattaa yrittää palata vaan nykyhetkeen noista tulevaa, jopa kuolemanjälkeistä koskevista ajatuksista. Olla tässä ja nyt, jaksaa yksi hetki kerrallaan. Kestät kyllä tämän sekunnin huolet ja murheet, mutta jos luot psykologista aikaa jopa monien elämien verran ja mietit mikä niissä voisi mennä vikaan, se voi olla tosiaan ihmismielelle liikaa kantaa.