Kristitty mystikko

Kun rukoilen, etsin koettua yhteyttä Jumalaan, yhteyttä Taivasten valtakuntaan sisäisesti minussa. En ajattele mitään, en puhu mitään, vaan mieluummin odotan että Jumala puhuu ja toimii. En lopeta ennen kuin tunnen yhteyden tavalla tai toiselle. 2-3 kertaa päivässä rukoilen näin.

Jumala on kaikkitietävä, joten miksi minun täytyisi hänelle vinkkailla, mitä Hänen täytyisi tehdä? Jumala on jokaisen ihmisen luoja ja rakastaa ihan jokaista yhtä lailla, ja "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin" - ei minun tarvitse käännyttää Jumalaa rakastamaan ketään tai auttamaan ketään. Jumala hoitaa itse luomansa universumin tahtonsa mukaan eikä tarvitse siihen ihmisen neuvoa. Mikä minä olisin Jumalaa neuvomaan?

Minä en siis halua rukoilullani kääntää Jumalan tahtoa olemaan yhteneväinen ihmisluontoni tahdon kanssa, vaan tuntea Jumalan tahdon niin että osaisin itse tehdä sen mitä Jumala tahtoo. En rukoile että Jumala olisi minun puolellani, vaan että minä osaisin olla Jumalan puolella. 

Sitten on myös toisenlaista rukousta, joka siunaa niitä joista rukoilija on tietoinen sillä hetkellä kun rukoilee. Tämä on sitä, että vaikka kadulla kävellessäni muistan, että jokainen niistä ihmisistä on Jumalan äärettömän arvokas luomus, sisareni tai veljeni sitä kautta että kaikilla meillä on yhteinen Luoja-Isä. Jokaisessa heissä on kätkettynä Jumalan valtakunnan kirkkaus, myös niissä jotka nähtäessä näyttävät olevan jonkinlaisessa alennustilassa, esim. synnin tai sairauden kourissa, jotka eivät varsinaisesti kuulu Jumalan lapsen osaan. Haluan nähdä ihmisolemuksen läpi ihmisen syvempään olemukseen, siihen mikä on ikuista hänessä, ja näin tekeminen toimii kuin rukous ilman että olen mielessäni lausunut mitään pyyntöjä tai mitenkään sanallisesti ilmaissut kohteelle että rukoilin hänen puolestaan.

Vierailija kirjoitti:

"Kun sielu palaa halusta ainoastaan kokea Jumala tai valaistuminen, ja sen saavuttaaksen olisi valmis heittämään koko muun maailman menemään, silloin on tilassa jossa ihmeitä tapahtuu."

On oltava vapaa kaikista pyyteistä, myös halusta kokea jumala ja valaistuminen.

Niin, sillä hetkellä kyllä, kun se lopulta tapahtuu. Mutta siihen asti ihminen yleensä tarvitsee halun etsiä ja tavoitella, siksi että muuten tavanomainen materialistinen ihmiselämä arvoineen ja tekemisineen vetää mukaansa, ja tulee esteeksi valaistumiselle. Yleensä ihmisen on ensin etsittävä, suorastaan väsytettävä itsensä etsimisellä ja kaipaamisella, kunnes sitten jonain hetkenä tavalla tai toisella, ajattelu on niin hiljaa ettei ole mitään haluja eikä toiveita, ja sitten voi tapahtua se mitä oli odottanut.

Vierailija kirjoitti:

Ajatuksen syntymä on maailman syntymä.

Ajatuksen kuolema on maailman kuolema.

Kun ajatus ja maailma kuolee, silloin vallitsee täydellinen valaistumisen tila.

Tämä on aivan totta. Ihmisten näkemä versio maailmasta, se maailma jossa on sekoitus hyvää ja pahaa, kun on mielen tuote, projektio. Kun ajatukset muuttuvat, muuttuu maailma, mihin perustuu esim. Vetovoiman lain kaltaiset tekniikat. Niiden syvempi merkitys on monelle olla ensimmäinen askel kohti sitä, että ymmärtää että asiat ei olekaan ihan niin, että on objektiivinen omien lakiensa mukaan toimiva ulkomaailma, johon ei itse voi ainakaan mielen keinoin vaikuttaa. 

Mutta valaistumista se ei vielä ole, jos on oppinut muokkaamaan jossain määrin, oman uskonsa rajoissa, todellisuuden illuusiota mieleisekseen. Valaistumista on tosiaan se, kun ei enää tuota ajatusmuotoja asioista, ja silloin ihmisten maailmaa kuolevaisine ja katoavaisine kappaleineen ja olentoineen ei ole, kun näkee perimmäisen hengellisen todellisuuden. Meditaatio on monelle tie valaistumiseen juuri siksi, että siinä pyritään saamaan edes välillä aikoja, jolloin ajattelu ei täytä mieltä, ja jää tliaa kokea se mitä on ajattelun takana.

Toisaalta on niinkin, että niin kauan kuin ihminen on tässä maailmassa, hänen on nähtävä myös ihmisten maailma jollain tasolla. Sitten kun ei enää niin tee, on aika tehdä transitio toisenlaiseen olemiseen tasoon, kuolla pois tästä ihmisten todellisuuden tasosta. Mutta niin kauan kuin ihmisen tehtävä tai halu on olla täällä, hänen täytyy nähdä yhtä aikaa sekä todellisuuden perimmäinen, hengellinen luonne, että ihmistietoisuuden vääristynyt näkemys siitä. Koska ihminen näkee kaiken lähteeksi hengellisen, niin vielä jäljellä oleva materialistinen ihmismieli tulkitsee sen ymmärtämillään tavoilla: harmoniaksi materian tasolla. Silti valaistunut ymmärtää sen, että terveys, rahan riittävyys, aina riittävät ihmissuhteet, onnekkaat "sattumat", eivät oikeasti ole luonteeltaan materialistisia lahjoja vaan hengellisiä, ja materiaalinen runsaus on vain mielen tulkinta siitä rauhasta jonka kokee ihan muulla tasolla. 

Raamatussa muistan kun joskus ennen valaistumiskokemusta ihmettelin Jeesuksen kiusauksia, joissa hänen ollessa nälissään häntä kiusattiin muuttamaan kivet leiviksi. Minä ihmettelin, että mitä pahaa siinä olisi jos muuttaisikin, eihän leivässä ole mitään vikaa eikä kellekään olisi tehty pahaa. Ja tekihän Jeesus muutenkin ihmeitä joten ei voi olla niinkään että ne ovat kategorisesti väärin. Mutta nyt ymmärrän, että kyse on juurikin siitä opetuksesta, että Jeesusta kiusattiin hyväksymään materialistisen tason todellisuus, ja muuttamaan asioita sillä tasolla. Hyväksymään, että jos materian tason kuva näyttää että on nälkä eikä ole leipää, niin se on totuus, ja sille täytyy tehdä jotain, joko luonnollisin tai yliluonnollisin keinoin. Jeesus kuitenkin kieltäytyi, todeten ettei ihminen elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta joka Jumalan suusta lähtee. Hän tiesi, että hengellinen todellisuus on kaiken materiana koetun lähde, ja siksi "säätö" pitää tehdä sisäisesti, odottaen Jumalan sanaa, eikä niin että alkaisi itse käyttää joko fyysistä tai psyykkistä tai yliluonnollista voimaa materiaalisessa todellisuudessa. 

Tämä on itse asiassa yllättävän vaikea kysymys, vaikka useimmat ehdottomasti pitäisivät minua uskovaisena. 

Miksi se on vaikea? Yksi asia on se, että minä olen aika tyhjä sellaisista hengellistä tai Jumalaa koskevista perususkomuksista, jotka usein muodostavat ihmisen uskon. Ei minulla ole mitään kiinteää uskonnollista uskomusjärjestelmää, jota pidän totena, vaan siinä mielessä olen perustilaltani jopa agnostikko. Siis järjen tason kannalta agnostikko. Toisaalta minä tunnen jumaluuden joka hetki omana tietoisuutenani, ja joskus jos joku kysyy minulta Jumalasta, puhun vastauksia joita en ole ajatellut ja jotka usein yllättävät itsenikin. Ajattelevaan mieleeni siis välillä tulee uskomuksenkaltaisia ajatuksia jumaluudesta, mutta ne tulevat vain tarvittaessa, ja muuten mieleni on niistä tyhjä.

Toinen vaikeus on se, että mitä tarkoitetaan jumalalla, kun kysytään uskotko jumalaan? Minä en usko sellaiseen jossain tuolla taivaassa istuvaan tyyppiin, jolta voi rukoilemalla anella erilaisia asioita kunhan on ensin tullut uskoon tai elää tarpeeksi hyvin tai mitä nyt kenenkin uskonto edellyttää ollakseen kelvollinen rukousvastauksiin. Minulla Jumala on oma perusolemukseni, mutta ei tietenkään vain minun,  vaan kaiken olemassaolevan perusolemus, joka ei ole erillinen mistään tai kenestäkään. Kysymys siitä onko Jumala olemassa on melkein kuin kysyisi että uskonko että tietoisuuteni tai elämäni on olemassa, tai olenko minä tai mitään muutakaan yleensä olemassa. Minä olen, siis oleminen on, ja se on jumaluus. Mutta tiedän, että moni tarkoittaa sanalla Jumala jotain ihan muuta, jotain ehdottomasti itsestä erillistä, ja näin minun kokemukseni ei ehkä kelpaisikaan uskosta jumaluuteen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites te valaistuneet saavutitte oman tilanne?  Pyrittökö siihen tietoisesti jotain tekemällä vai tapahtuiko se itsestään? Oletteko  lukeneet kirjoja, meditoineet tai jotain muuta?  Onko jokin tekniikka joka auttaa valaistumiseen?

Mistä olisi hyvä aloittaa?  Kirjoja on niin paljon joista saa jotain neuvoja mutta ne eivät ole minua auttaneet.

Tuntuu että monille valaistuminen on tapahtunut jonkun suuren kriisin yhteydessä jolloin ego on ikäänkuin puristunut kasaan ja hävinnyt silmänräpäyksessä.

Toiset puut kukkivat toukokuussa, toiset syyskuussa, mutta kaikkien niistä siemenen on täytynyt itää ja kasvaa paljon ennen kukkimista. 

Tarkoittaa sitä, että tärkeintä on sisäinen halu valaistumiseen, kutsuipa sitä haluksi Jumalan löytämiseen tai valaistumiseen. Sen halun vallassa ihminen etsii, ja löytää totuuden siemeniä erilaisista kirjoista, erilaisilta opettajilta, elämänsä kokemuksista. Mutta nämä ovat vasta siemeniä, ja voi kulua pitkäänkin, että ne itävät. Kuitenkin koko ajan tapahtuu jotain, vaikkei ihmisen pintatietoisuus sitä tiedostakaan. 

Elä siis rauhassa, ja luota että ajallaan siemen itää ja kasvaa puuksi ja kukkii. Seuraa vaistojasi: lue aiheeseen liittyvää jos tunnet kutsumusta, meditoi jos tunnet kutsumusta, elä ilman näitä jos koet että nyt ei ole aika aktiivisesti etsiä valaistumista. Luonnollinen ihminen ei koskaan aloita tätä prosessia ja koe halua valaistua, vaan kaikki joille sellainen halu syttyy ovat siihen kutsuttuja. Ja kutsuja, ajattelipa sen Jumalaksi tai sieluksi tai oman tietoisuuden korkeammaksi tasoksi, kyllä pitää huolen siitä että kutsuttu haluaa etsiä kun on aika, ja antaa siemenen itää rauhassa kun se on hyväksi niin.

Koskaan ei tarvitse huolehtia, sillä tässä hetkessä on kaikki, mitä tarvitsee tämän hetken tarpeeseen. Tämä koskee myös hengellisiä ja henkisiä. Joskus tulee hetki jolloin tarve on suurempi, ja silloin saa enemmän. Mutta se tarkoittaa myös hetkeä jolloin itseltä vaaditaan enemmän. Siltä jolla on paljon, siltä vaaditaan paljon. Ei ole siis mitään syytä kiirehtiä, vaan levätä siinä tietoisuudessa, että juuri nyt asiat on niin kuin on hyvä, ja tämä koskee jokaista hetkeä tästä ikuisuuteen. (Tiedän, mitä joku haluaa sanoa: että ihan varmasti kaikilla ei ole joka hetki kaikkea mitä hän tarvitsee. Mutta asiat tulee ihmisen elämään hänen tietoisuutensa kautta, ja manifestoituvat ulkoiseen vasta sitten. On ensin tiedettävä, että tässä hetkessä on aina kaikki "taivaallinen manna" jota tarvitsee, jotta niin alkaa kokea myös ulkoisessa todellisuudessa. Jos ei niin usko, kokee maailman jossa se ei ole totta.)

Miksi minulla on niin paha olla näiden siementen kylvön ja sen, mitä siitä voisi seurata, välillä? En ole siis vielä nähnyt sitä hyvää, mutta uskon tai jotenkin koen tuon siementen kylvön olevan totta minulle tai minussa.

Luulin tajuavani. Luulin saavuttavani. Pian. Mutta jouduinkin manalaan, tai siltä ainakin tuntuu. Kaikki mikä on hyvää silmieni edessä siinä kuvassa ja toivossa, jonka sain, pakenee, ei ole, sitä ei ole, se kaikkoaa, minä murrun. Ja itken. Ja alan miettiä, miksi ikinä näinkään sen näyn silmissäni, jossa oli se, mikä puuttuu. Se liiittyi rakkauden kokemiseen. Eli nyt on vain tuhkaa.

Se on monen ihmisen tie. Raamatussa sitä kuvaa Israelin erämaavaellus, kun kansa tavoitteli luvattua maata. Monta kertaa he jo näkivät Luvatun maan, mutta jokin asia sai aikaan sen, että vieläkään he eivät päässeet sinne, vaan joutuivat taas vaeltamaan erämaissa.

Tämä on kuvaus ihmisen hengellisestä tiestä tavanomaisimmillaan. Ihminen saa jonkinlaisen sisäisen näyn tavoitteesta johon pyrkiä, ja lähestyykin sitä. Mutta sitten tulee jokin este, ja hän loittonee siitä, mikä tuottaa turhautumista ja ahdistusta. Jossain vaiheessa pyritään taas tielle kohti tavoitetta, mutta usein uudet erämaakeikat odottavat välillä. Lopulta kuitenkin sinnikkyys palkitaan, ja etsivä löytää... 

Tärkeä asia on luopua kaikesta inhimillisestä luonnollisesta halusta, esim. halusta kokea hyvää oloa. Kun sielu palaa halusta ainoastaan kokea Jumala tai valaistuminen, ja sen saavuttaaksen olisi valmis heittämään koko muun maailman menemään, silloin on tilassa jossa ihmeitä tapahtuu. Paradoksaalista kyllä, paranemisiakin tapahtuu juuri silloin, kun "parantaja" ei etsi parantamista vaan menee rukoukseen vain hakien yhteyttä Taivasten valtakunnan kanssa.

Kun joku kertoo minulle vaivan tai ongelman johon etsii apua, minä en kauheasti kuuntele, sillä tiedän että ei minua kohtaa fyysinen ongelma, vaan kiusaus uskoa kahteen voimaan: Jumalaan ja pahaan. Ja juuri se hyvän ja pahan tiedon puun mätä hedelmä on koko ihmiskunnan kaikkien ongelmien lähde. Joten minä torjun sen, ja sanon, että Jumala on kaikkivaltias, kaikkialla läsnä oleva, kaikkitietävä, joten missään ei ole sijaa sairaudelle tai synnille tai pahuudelle. Sen on oltava illuusio. Ja sitten tapahtuu ihme...