Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Kun rukoilen, etsin koettua yhteyttä Jumalaan, yhteyttä Taivasten valtakuntaan sisäisesti minussa. En ajattele mitään, en puhu mitään, vaan mieluummin odotan että Jumala puhuu ja toimii. En lopeta ennen kuin tunnen yhteyden tavalla tai toiselle. 2-3 kertaa päivässä rukoilen näin.
Jumala on kaikkitietävä, joten miksi minun täytyisi hänelle vinkkailla, mitä Hänen täytyisi tehdä? Jumala on jokaisen ihmisen luoja ja rakastaa ihan jokaista yhtä lailla, ja "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin" - ei minun tarvitse käännyttää Jumalaa rakastamaan ketään tai auttamaan ketään. Jumala hoitaa itse luomansa universumin tahtonsa mukaan eikä tarvitse siihen ihmisen neuvoa. Mikä minä olisin Jumalaa neuvomaan?
Minä en siis halua rukoilullani kääntää Jumalan tahtoa olemaan yhteneväinen ihmisluontoni tahdon kanssa, vaan tuntea Jumalan tahdon niin että osaisin itse tehdä sen mitä Jumala tahtoo. En rukoile että Jumala olisi minun puolellani, vaan että minä osaisin olla Jumalan puolella.
Sitten on myös toisenlaista rukousta, joka siunaa niitä joista rukoilija on tietoinen sillä hetkellä kun rukoilee. Tämä on sitä, että vaikka kadulla kävellessäni muistan, että jokainen niistä ihmisistä on Jumalan äärettömän arvokas luomus, sisareni tai veljeni sitä kautta että kaikilla meillä on yhteinen Luoja-Isä. Jokaisessa heissä on kätkettynä Jumalan valtakunnan kirkkaus, myös niissä jotka nähtäessä näyttävät olevan jonkinlaisessa alennustilassa, esim. synnin tai sairauden kourissa, jotka eivät varsinaisesti kuulu Jumalan lapsen osaan. Haluan nähdä ihmisolemuksen läpi ihmisen syvempään olemukseen, siihen mikä on ikuista hänessä, ja näin tekeminen toimii kuin rukous ilman että olen mielessäni lausunut mitään pyyntöjä tai mitenkään sanallisesti ilmaissut kohteelle että rukoilin hänen puolestaan.
Vierailija kirjoitti:
"Kun sielu palaa halusta ainoastaan kokea Jumala tai valaistuminen, ja sen saavuttaaksen olisi valmis heittämään koko muun maailman menemään, silloin on tilassa jossa ihmeitä tapahtuu."
On oltava vapaa kaikista pyyteistä, myös halusta kokea jumala ja valaistuminen.
Niin, sillä hetkellä kyllä, kun se lopulta tapahtuu. Mutta siihen asti ihminen yleensä tarvitsee halun etsiä ja tavoitella, siksi että muuten tavanomainen materialistinen ihmiselämä arvoineen ja tekemisineen vetää mukaansa, ja tulee esteeksi valaistumiselle. Yleensä ihmisen on ensin etsittävä, suorastaan väsytettävä itsensä etsimisellä ja kaipaamisella, kunnes sitten jonain hetkenä tavalla tai toisella, ajattelu on niin hiljaa ettei ole mitään haluja eikä toiveita, ja sitten voi tapahtua se mitä oli odottanut.
Vierailija kirjoitti:
Ajatuksen syntymä on maailman syntymä.
Ajatuksen kuolema on maailman kuolema.
Kun ajatus ja maailma kuolee, silloin vallitsee täydellinen valaistumisen tila.
Tämä on aivan totta. Ihmisten näkemä versio maailmasta, se maailma jossa on sekoitus hyvää ja pahaa, kun on mielen tuote, projektio. Kun ajatukset muuttuvat, muuttuu maailma, mihin perustuu esim. Vetovoiman lain kaltaiset tekniikat. Niiden syvempi merkitys on monelle olla ensimmäinen askel kohti sitä, että ymmärtää että asiat ei olekaan ihan niin, että on objektiivinen omien lakiensa mukaan toimiva ulkomaailma, johon ei itse voi ainakaan mielen keinoin vaikuttaa.
Mutta valaistumista se ei vielä ole, jos on oppinut muokkaamaan jossain määrin, oman uskonsa rajoissa, todellisuuden illuusiota mieleisekseen. Valaistumista on tosiaan se, kun ei enää tuota ajatusmuotoja asioista, ja silloin ihmisten maailmaa kuolevaisine ja katoavaisine kappaleineen ja olentoineen ei ole, kun näkee perimmäisen hengellisen todellisuuden. Meditaatio on monelle tie valaistumiseen juuri siksi, että siinä pyritään saamaan edes välillä aikoja, jolloin ajattelu ei täytä mieltä, ja jää tliaa kokea se mitä on ajattelun takana.
Toisaalta on niinkin, että niin kauan kuin ihminen on tässä maailmassa, hänen on nähtävä myös ihmisten maailma jollain tasolla. Sitten kun ei enää niin tee, on aika tehdä transitio toisenlaiseen olemiseen tasoon, kuolla pois tästä ihmisten todellisuuden tasosta. Mutta niin kauan kuin ihmisen tehtävä tai halu on olla täällä, hänen täytyy nähdä yhtä aikaa sekä todellisuuden perimmäinen, hengellinen luonne, että ihmistietoisuuden vääristynyt näkemys siitä. Koska ihminen näkee kaiken lähteeksi hengellisen, niin vielä jäljellä oleva materialistinen ihmismieli tulkitsee sen ymmärtämillään tavoilla: harmoniaksi materian tasolla. Silti valaistunut ymmärtää sen, että terveys, rahan riittävyys, aina riittävät ihmissuhteet, onnekkaat "sattumat", eivät oikeasti ole luonteeltaan materialistisia lahjoja vaan hengellisiä, ja materiaalinen runsaus on vain mielen tulkinta siitä rauhasta jonka kokee ihan muulla tasolla.
Raamatussa muistan kun joskus ennen valaistumiskokemusta ihmettelin Jeesuksen kiusauksia, joissa hänen ollessa nälissään häntä kiusattiin muuttamaan kivet leiviksi. Minä ihmettelin, että mitä pahaa siinä olisi jos muuttaisikin, eihän leivässä ole mitään vikaa eikä kellekään olisi tehty pahaa. Ja tekihän Jeesus muutenkin ihmeitä joten ei voi olla niinkään että ne ovat kategorisesti väärin. Mutta nyt ymmärrän, että kyse on juurikin siitä opetuksesta, että Jeesusta kiusattiin hyväksymään materialistisen tason todellisuus, ja muuttamaan asioita sillä tasolla. Hyväksymään, että jos materian tason kuva näyttää että on nälkä eikä ole leipää, niin se on totuus, ja sille täytyy tehdä jotain, joko luonnollisin tai yliluonnollisin keinoin. Jeesus kuitenkin kieltäytyi, todeten ettei ihminen elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta joka Jumalan suusta lähtee. Hän tiesi, että hengellinen todellisuus on kaiken materiana koetun lähde, ja siksi "säätö" pitää tehdä sisäisesti, odottaen Jumalan sanaa, eikä niin että alkaisi itse käyttää joko fyysistä tai psyykkistä tai yliluonnollista voimaa materiaalisessa todellisuudessa.
Tämä on itse asiassa yllättävän vaikea kysymys, vaikka useimmat ehdottomasti pitäisivät minua uskovaisena.
Miksi se on vaikea? Yksi asia on se, että minä olen aika tyhjä sellaisista hengellistä tai Jumalaa koskevista perususkomuksista, jotka usein muodostavat ihmisen uskon. Ei minulla ole mitään kiinteää uskonnollista uskomusjärjestelmää, jota pidän totena, vaan siinä mielessä olen perustilaltani jopa agnostikko. Siis järjen tason kannalta agnostikko. Toisaalta minä tunnen jumaluuden joka hetki omana tietoisuutenani, ja joskus jos joku kysyy minulta Jumalasta, puhun vastauksia joita en ole ajatellut ja jotka usein yllättävät itsenikin. Ajattelevaan mieleeni siis välillä tulee uskomuksenkaltaisia ajatuksia jumaluudesta, mutta ne tulevat vain tarvittaessa, ja muuten mieleni on niistä tyhjä.
Toinen vaikeus on se, että mitä tarkoitetaan jumalalla, kun kysytään uskotko jumalaan? Minä en usko sellaiseen jossain tuolla taivaassa istuvaan tyyppiin, jolta voi rukoilemalla anella erilaisia asioita kunhan on ensin tullut uskoon tai elää tarpeeksi hyvin tai mitä nyt kenenkin uskonto edellyttää ollakseen kelvollinen rukousvastauksiin. Minulla Jumala on oma perusolemukseni, mutta ei tietenkään vain minun, vaan kaiken olemassaolevan perusolemus, joka ei ole erillinen mistään tai kenestäkään. Kysymys siitä onko Jumala olemassa on melkein kuin kysyisi että uskonko että tietoisuuteni tai elämäni on olemassa, tai olenko minä tai mitään muutakaan yleensä olemassa. Minä olen, siis oleminen on, ja se on jumaluus. Mutta tiedän, että moni tarkoittaa sanalla Jumala jotain ihan muuta, jotain ehdottomasti itsestä erillistä, ja näin minun kokemukseni ei ehkä kelpaisikaan uskosta jumaluuteen.
Sisäisessä hiljaisuudessa sitä on kaikkea muuta kuin kiihtyneessä tilassa. Se on äärimmäisen valpas, rauhallinen, meditatiivinen tila, ei mikään kiihtymyksen tila.
Syvimmässä rukouksessa ei ole mitään Jumalaa ja minua, vaan on Jumala, joka ilmenee minuna ja koko muuna luomakuntana - luomakuntana, joka ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan aineellinen vaan spirituaalinen, kuolematon ja syntymätön, vaikka me ihmiset näemmekin sen aisteillamme ajan ja paikan maailmana. Ei ole muuta kuin MINÄ OLEN, ei ole Jumalaa ja rukoilijaa, on vain oleminen, joka on Yksi.
Mutta toki on myös tiloja, joissa koen olevani tavallinen ihmismieli, jolla on yhteys sille Olemisen tai Jumalan tasolle. Tällöin voin kokea ikään kuin sisältäni saisin jonkinlaisen kosketuksen tai intuition tehdä jotain, eli tämä olisi se "mielikuvituskaveri"-kokemus. Minä ajattelen niin, että hedelmistään puu tunnetaan. Olen kokenut liikaa hyvää hiljaisuuden rukouksen kautta omassa elämässäni, että voisin enää mitenkään ajatella, että kyse on pelkästään oman mielen tuotoksista. Varsinkaan kun melko harvoin on edes kyse mielen toiminnasta kuten mieleen nousevasta ajatuksesta, vaan usein kokemus on paljon hienovireisemmällä tasolla, esim. vain jonkinlainen sisäinen vapautuksen ja rauhan tunne.
Muita ihmisiä, varsinkaan niitä jotka eivät edes tunne minua, en toki voi vakuuttaa millään siitä, että kyseessä ei ole mielikuvituskaveri. Ei minulla siihen ole erityistä tarvettakaan. Ne joiden on tarkoitus kohdata minut, löytävät minut joka tapauksessa vaikken koskaan puhuisi näistä mitään, ja ne joiden ei ole tarkoitus, eivät uskoisi sanaakaan vaikka kirjoittaisin kirjaksi koko hengellisen elämäni. Miksi uskoisivat? Ei ihmiset uskoneet edes Jeesusta, joka sentään teki ihmeitä ja oli kuuluisa. Kaikki ihmeet on selitettävissä tyhjiin jos on halua; jumalallinen viisaus on selitettävissä sekopään hourailuiksi.
Siinä todellisuudessa minkä minä näen hengellisellä näkökyvylläni, ei ole kuolemaa ja kärsimystä. Mutta se ei myöskään ole ajan ja paikan aineellinen maailma, vaan paremman sanan puutteessa sanon että "spirituaalinen". Se on taivasten valtakunta teidän keskellänne ja sisäisesti teissä (sillä on vain yksi Tietoisuus, ja se on Jumala, ja Jumala on siis jokaisen yksilön tietoisuus, mistä seuraa että jokaisen yksilön tietoisuus sisältää kaiken mitä on).
Me ihmiset kuitenkin näemme oman viitekehyksemme läpi, langenneen tietoisuudentilan läpi, lähtökohtanamme usko materiaalisen maailman lakeihin ja usko hyvään ja pahaan. Se mitä näemme kertoo enemmän ihmisen tietoisuudentilasta kuin perimmäisen todellisuuden olemuksesta. Kun tietoisuudentila muuttuu, muuttuu myös maailma jonka ihminen näkee. Ja kun hyvin erilaisesta tietoisuudentilasta kuin useimmat maailmaa katsova ihminen kohtaa tavallisen inhimillisen tietoisuudentilan, tapahtuu erilaisia ihmeitä, niille joiden maailmankuva on avoin sellaiselle. Ja kun kaikki tulevat tietoisuuteen taivasten valtakunnasta tässä ja nyt, meidän keskellämme, kun riittävä määrä ihmisiä nousee materialistisen tietoisuudentilan yläpuolelle, niin kokonaiskuva muuttuu täysin.