Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Ateismi on ainoa rationaalinen seuraus siitä, että havaitsee maailman luonnollisilla aisteilla ja tekee siitä järjellä johtopäätöksensä.
Itsekin olin aikoinaan fundamentalisti-uskovainen, mutta jossain vaiheessa totesin etten pysty enää vaan uskomaan muiden minulle syöttämiä uskomuksia joita en pysty mitenkään todentamaan. Minusta tuli ateisti, ja minusta se oli älyllisesti rehellinen valinta. Toinen vaihtoehtohan olisi ollut yrittää väkisin aivopestä itseään uskomaan (esim. hokemalla itselleen raamatunlauseita ja etsiä uskolle pönkitystä siitä kuinka monet muutkin ihan järkevät ihmiset uskovat), mutta sehän olisi ollut käytännössä kuin yritys luoda Jumala mielen toiminnalla. Se jos mikä on epäjumalanpalvelusta.
Itselleni sitten ateismin tuolla puolenkin oli jotain: hengellisyys joka ei enää perustu kuultuihin tai luettuihin väittämiin ja mielen toimintaan kun nämä joka uskotaan tai torjutaan, vaan omaan hengelliseen kokemukseen. Mutta useimmilla ei sellaista kokemusta ole, ja silloin minusta agnostismi tai ateismi on se mihin ihminen luonnostaan päätyy jos uskaltaa katsoa todellisuutta silmiin ja ajatella. Sitten taas jos jollain on sisäinen kokemus muusta, ei voi enää epäillä, mutta ei toisaalta tarvitse myöskään uskontoa, ei sen enempää kuin appelsiiniä maistanut on kiinnostunut erilaisista kuvauksista appelsiinin mausta...
Myös autismi on luonnollinen seuraus ettei ymmärrä muuta kuin välittömästi aistittavan, eikä merkityksiä minkään aistikokemuksen takana.
Ei siihen tarvitse autisti olla, että kokee kestämättömiä älyllisiä ristiriitoja esim. kristinuskon väittämän Jumalan olemuksen, tahdon ja luonteen ja näkyvän maailman todellisuuden välillä. Vaikka kyllähän selittelyjä riittää. Itsekin varsin luovasti yritin selitellä tyhjiin teodikean ongelman, viimeisen tuomion ja pelastustavan epäoikeudenmukaisuuden ja monet muut asiat, mutta mikään lukemani tai keskimäni selitys ei ollut pysyvästi tyydyttävä, joten lopputulos sisäisen taistelun jälkeen oli että koska maailma on tällainen mitä se on, ainakaan hyvää ja kaikkivaltiasta Jumalaa ei ole. Eikä mikään näyttänyt viittaavan siihenkään, että minkäänlaista muunlaistakaan Jumalaa olisi, siis mitään yliluonnollista vaikuttajaa jonka yliluonnollisen toiminnan voisi jotenkin havaita poikkeuksena luonnonlakien mukaiseen toimintaan.
Oletkin aika hassu uskovainen ollut, jos olet etsinyt Jumalaa jotenkin ristiriitana luonnolle. Eihän ne ole mitenkään ristiriidassa. Pikemminkin päinvastoin. Ateismisi johtuukin vain sokeudesta.
Huomaatko, miten väitteessäsi oletat Jumalan, kun sanot ettei Jumala ole ristiriita luonnolle? Entä jos ihminen on tilassa, jossa hänellä ei ole oletusta Jumalan olemassa olemisesta - eikö hän kysy välttämättä, että millä tavalla sitten pystyn havaitsemaan todeksi tämän väitteen, että on jokin Jumala, joka jollain tavalla vaikuttaa luonnossa ja luonnon kautta, ellei vastakohtana luonnolle? Epäuskoinen tarvitsee todisteita siitä, että on olemassa väitetty Jumala, eikä hänelle riitä viittaukset pyhiin kirjoihin tai opetuksiin.
Ja sen ns. hengellisen tienhän olin jo epäilyvaiheeseen mennessäni käynyt läpi. Uskoon tulon, kasteen, lukemattomat polvirukoukset niin seurakunnassa kuin kotona, Raamatun lukemista ja seurakunnan kokouksia, Pyhän Hengen kasteen tavoittelun hurmoskokouksissa. Tämän tien seurauksena olin tullut pisteeseen jossa totesin että en ole löytänyt mitään aitoa, vaan olinpa vaan lisännyt mieleeni kasan tarpeetonta toimintaa jolla pidin yllä uskonnollisuuttani. Tässä vaiheessa olevalle ihmiselle on aika turha sanoa esim. että rukoillaanpa, tai kertoa mitä Raamattu sanoo, koska se tie oli jo kuljettu, nyt tarvittiin todisteita.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Ateismi on ainoa rationaalinen seuraus siitä, että havaitsee maailman luonnollisilla aisteilla ja tekee siitä järjellä johtopäätöksensä.
Itsekin olin aikoinaan fundamentalisti-uskovainen, mutta jossain vaiheessa totesin etten pysty enää vaan uskomaan muiden minulle syöttämiä uskomuksia joita en pysty mitenkään todentamaan. Minusta tuli ateisti, ja minusta se oli älyllisesti rehellinen valinta. Toinen vaihtoehtohan olisi ollut yrittää väkisin aivopestä itseään uskomaan (esim. hokemalla itselleen raamatunlauseita ja etsiä uskolle pönkitystä siitä kuinka monet muutkin ihan järkevät ihmiset uskovat), mutta sehän olisi ollut käytännössä kuin yritys luoda Jumala mielen toiminnalla. Se jos mikä on epäjumalanpalvelusta.
Itselleni sitten ateismin tuolla puolenkin oli jotain: hengellisyys joka ei enää perustu kuultuihin tai luettuihin väittämiin ja mielen toimintaan kun nämä joka uskotaan tai torjutaan, vaan omaan hengelliseen kokemukseen. Mutta useimmilla ei sellaista kokemusta ole, ja silloin minusta agnostismi tai ateismi on se mihin ihminen luonnostaan päätyy jos uskaltaa katsoa todellisuutta silmiin ja ajatella. Sitten taas jos jollain on sisäinen kokemus muusta, ei voi enää epäillä, mutta ei toisaalta tarvitse myöskään uskontoa, ei sen enempää kuin appelsiiniä maistanut on kiinnostunut erilaisista kuvauksista appelsiinin mausta...
Myös autismi on luonnollinen seuraus ettei ymmärrä muuta kuin välittömästi aistittavan, eikä merkityksiä minkään aistikokemuksen takana.
Ei siihen tarvitse autisti olla, että kokee kestämättömiä älyllisiä ristiriitoja esim. kristinuskon väittämän Jumalan olemuksen, tahdon ja luonteen ja näkyvän maailman todellisuuden välillä. Vaikka kyllähän selittelyjä riittää. Itsekin varsin luovasti yritin selitellä tyhjiin teodikean ongelman, viimeisen tuomion ja pelastustavan epäoikeudenmukaisuuden ja monet muut asiat, mutta mikään lukemani tai keskimäni selitys ei ollut pysyvästi tyydyttävä, joten lopputulos sisäisen taistelun jälkeen oli että koska maailma on tällainen mitä se on, ainakaan hyvää ja kaikkivaltiasta Jumalaa ei ole. Eikä mikään näyttänyt viittaavan siihenkään, että minkäänlaista muunlaistakaan Jumalaa olisi, siis mitään yliluonnollista vaikuttajaa jonka yliluonnollisen toiminnan voisi jotenkin havaita poikkeuksena luonnonlakien mukaiseen toimintaan.
Ateismi on ainoa rationaalinen seuraus siitä, että havaitsee maailman luonnollisilla aisteilla ja tekee siitä järjellä johtopäätöksensä.
Itsekin olin aikoinaan fundamentalisti-uskovainen, mutta jossain vaiheessa totesin etten pysty enää vaan uskomaan muiden minulle syöttämiä uskomuksia joita en pysty mitenkään todentamaan. Minusta tuli ateisti, ja minusta se oli älyllisesti rehellinen valinta. Toinen vaihtoehtohan olisi ollut yrittää väkisin aivopestä itseään uskomaan (esim. hokemalla itselleen raamatunlauseita ja etsiä uskolle pönkitystä siitä kuinka monet muutkin ihan järkevät ihmiset uskovat), mutta sehän olisi ollut käytännössä kuin yritys luoda Jumala mielen toiminnalla. Se jos mikä on epäjumalanpalvelusta.
Itselleni sitten ateismin tuolla puolenkin oli jotain: hengellisyys joka ei enää perustu kuultuihin tai luettuihin väittämiin ja mielen toimintaan kun nämä joka uskotaan tai torjutaan, vaan omaan hengelliseen kokemukseen. Mutta useimmilla ei sellaista kokemusta ole, ja silloin minusta agnostismi tai ateismi on se mihin ihminen luonnostaan päätyy jos uskaltaa katsoa todellisuutta silmiin ja ajatella. Sitten taas jos jollain on sisäinen kokemus muusta, ei voi enää epäillä, mutta ei toisaalta tarvitse myöskään uskontoa, ei sen enempää kuin appelsiiniä maistanut on kiinnostunut erilaisista kuvauksista appelsiinin mausta...
Miten välttää katkeruus? Lopettamalla noiden menneisyydessä tapahtuneiden asioiden muistelu ja palaamalla tähän hetkeen. Aloittamalla puhtaalta pöydältä tässä ja nyt. Menneisyys joka sinua piinaa, ei (enää) ole olemassaoleva asia, vaan pelkkiä muistoja. Tässä hetkessä voit valita antaa menneisyyden joko varjostaa tätä hetkeä kaivamalla mielestäsi niitä muistoja, tai sitten palata täysin siihen mitä on juuri nyt, ajattelematta mennyttä tai tulevaa.
Mennyttä ja tulevaa ei ole olemassa, ja jotta ne voi luoda mielessään, täytyy lainata nykyhetken elämänvoimaa ja tietoisuutta joko muistellaakseen tai haaveillakseen. Ja näin tehdessä ainoa hetki joka on olemassa ja siksi arvokas lipuu ohi. Vaikka olisi missä paratiisissa nyt, ei sitä edes huomaa, jos tietoisuus on keskittynyt tunkkaisiin omiin ajatuksiin todellisuuden sijasta.
Ei, minua ei kasvatettu uskomaan mihinkään. Vanhempani olivat uskontoon epäluuloisesti suhtautuvia agnostikkoja tai ateisteja. Itse minä menin helluntaiseurakunnan telttakokoukseen, tunsin kutsumukseni ja tulin uskoon. Enkä sano, että se oli jotenkin harha-askel elämässäni, vaan se oli vaihe joka minun täytyi kokea, samoin kuin oli ateismikin, samoin kuin on että olen nyt jotain mitä jotkut kutsuvat "mystikoksi".
Kirjoitukseni ei niinkään ollut siitä, mitä nyt itse koen -sitä on erittäin vaikea kuvata sanoin- vaan miten itse koin Jumalan olemassaolon ja uskovaisten väitteet silloin kun usko oli mennyt, ja tarkastelin maailmaa ilman uskoa, luonnollisten aistien ja järjen avulla. Eikä minulla ollut pulaa ihan oikeasti hyvää tarkoittavista uskovaisista jotka olisivat halunneet pelastaa sieluni saamalla minut takaisin oikeaan uskoon, joten aika monenlaisia perusteluja uskolle ja Jumalalle tuli kyllä kuultua. Valitettavasti mitkään niistä eivät pystyneet vakuuttamaan minua, ja niinpä minun oli helvetin pelosta huolimatta annettava uskon mennä.
Tästä syystä pystyn edelleen ymmärtämään ja kunnioittamaan ateismia ja agnostismia maailmankatsomuksina. En näe niissä teini-ikäisten kapinaa kuten otsikko sanoo, vaan suurta rehellisyyttä ja rohkeutta, joka suostuu rehellisesti myöntämään että minusta ei näytä että Jumalaa on olemassa, silti vaikka se tarkoittaa että on elettävä ilman lohdun ja johdatuksen kokemusta, jota uskonnot tarjoavat.