Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
1. En tee mistään mielialoista ongelmaa. En siis yritä olla positiivinen jos ei siltä tunnu. En priorisoi iloa surun edelle, positiivisuutta negatiivisuuden edelle, vaan kaikki saa olla niin kuin se on. Ja kaikki muuttuu mielessä, aina, ei mistään voi pitää kiinni pysyvästi eikä mitään voi välttää pysyvästi. Parempi antaa vaan kaiken tulla ja mennä.
2. Elän nykyhetkeen keskittyneenä. Ei nykyhetkessä ole koskaan liikaa kestettäväksi, jos siihen ei tuo ajattelulla mukaan mennyttä tai tulevaa, joita ei oikeasti ole edes olemassa. Yleensäkin minusta ihmisten olisi hyvä tiedostaa, kuinka paljon ahdistuksestaan he luovat ajattelullaan. Sinun tapauksessasi tulee esiin korostuneesti pelko tulevaisuudesta. Mutta sinä itse ajattelet ajatuksesi, ja voit valita mitä pyörittelet mielessäsi, ja miten ajatuksiisi suhtaudut. Mitä jos palaisit tähän hetkeen, sen aistimuksiin, ja lopettaisit huolimyllyn pyörittämisen? Tai jos et heti pysty, sanoisit sille, että höpön höpön, minä en muuten usko tuota pessimististä märinää jota sinä, mieli, jatkuvasti jauhat, vaan minä aion luottaa että kaikki järjestyy kyllä jotenkin.
Tiffany (ei kirjautuneena) kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Tiffany (ei kirjautuneena) kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Se on vain ihmisen mielessä. Minun edessäni on nyt vesikannuksi kutsumamme esine, ja sillä näyttäisi olevan sisäpuoli ja ulkopuoli. Mutta nämä ovat vain ihmisen antamia kuvaavia nimityksiä, joilla esineen eri aspekteja kuvataan funktion mukaan, jotta niistä voidaan puhua. Todellisuudessa se on tietysti yhtenäinen objekti.
Toisaalta sekin jo, että ihminen hahmottaa vesikannun, on omanlaisensa dualismin muoto. Todellisuudessahan tässä on vain atomeita värisemässä ja eri tavoin konsentroituneena, ja jokin erilainen olento voisi tulkita saman ihan muuten kuin vesikannuiksi ja työpöydäksi ja tietokoneeksi.
Dualismi on myös ihmisen hengellisen ja henkisen ahdistuksen ydinjuuri. Raamattu kuvaa prosessia, jossa dualismi hyvän ja pahan välille syntyi ihmisen mielessä, syntiinlankeemuksena. Siitä asti on ihminen nähnyt hyvää ja pahaa, rumaa ja kaunista, älykästä ja tyhmää, olevaista ja olematonta, ihmisen ja Jumalan, itsensä ja toisen, silti vaikka kaikki onkin vain sama yksi ilmenemässä.
Poimit esimerkiksi parin (sisäpuoli ja ulkopuoli), jonka dualismi perustuukin ihmisnäkökulmasta funktionaaliseen ajatteluun, ja tästä olen samaa mieltä, kuten aiemmin totesin, mutta miten on symmetristen muotojen laita mielestäsi? Onko mielestäsi hahmotusvirhe olettaa, että fysikaalinen muoto on kaksinainen niissä esineissä, joissa hahmotamme fysikaalisen muodon kaksinaiseksi? Ajatteletko, että jo korrespondenssin arvioiminen on mahdotonta?
Ei kai se mikään hahmotusvirhe ole, vaan ihmiselle ominainen käytännöllinen tapa puhua muodon tasolla olevasta ilmiöstä. Muitakin mahdollisia tapoja on, ja luonto toimii hyvin myös ilman ihmistä määrittelemässä näitä asioita millään tavalla. Ne eivät siis mitenkään ole perimmäisen todellisuuden olemusta vaan ihmisten mielissä olevia käsitteitä ja määrittelyjä.
Toisaalta koko ihmisen näkemä fysikaalinen muodon todellisuus on omassa näkemyksessäni itsessään "ajatusvirhe", joka perustuu ihmiselle ominaiseen oletukseen erillisyydestä ja dualismista. Jo hyvin kauan sitten Buddha totesi muodon olevan tyhjyyttä ja tyhjyyden muotoa. Siinä missä näemme kiinteän esineen, voisi joku todeta olevan vain erilaisia alkeishiukkasia joiden sisällä ja välillä on valtavat määrät tyhjää, kuin avaruus tähtineen ja planeettoineen, tai jopa vain energiaa. Jos havainnoitsija olisi riittävän pieni, hänelle se mitä valtava ihminen kutsuu pöydäksi olisi kokonainen maailmankaikkeus eikä hän erottaisi pöydän hahmoa ollenkaan. Toisaalta se mitä me kutsumme tyhjyydeksi ei välttämättä ole erilaisille havainnoijille tyhjää. Ihminen hahmottaa kehonsa aistien ja ehdollistumiensa ja uskomustensa mukaan, ja kutsuu sitä todellisuudeksi, silti vaikka toisenlaiset elämänmuodot näkevät samassa paikassa erilaisen todellisuuden.
Olet siis samaa mieltä kanssani. Se ei ole hahmotusvirhe, vaan vastaavuus inhimillisen havaintosysteemin ja fysikaalisen esinetodellisuuden välillä on vahva; arvioitavissa ja todennettavissa.
Kirjoitit nimittäin toisessa kommentissasi (nro 21), että "...Henkisesti se on tietoisempi ja siten edistyneempi tila kuin se, jossa sokeasti uskoo kaiken mitä aistit ja ihmisten opettamat ehdollistumat väittävät, eikä kyseenalaista mitään." Kyllä me ihmiset pääsääntöisesti voimme luottaa aisteihimme, ja tässä tullaankin edellä esittelemääni pragmatistiseen tietoteoriaan inhimillisen hahmottamisen ja fysikaalisen todellisuuden vastaavuuden arvioinnissa. Esim. jo se, että pystyit kirjoittamaan ja lähettämään tuon kommentin tälle palstalle, on osoitus siitä, että luotit onnistuneesti aistihavaintoihisi, jotka ovat kielen käsitteistön ja inhimillisen havaintosysteemin suodattamia.
Olen samaa mieltä kanssasi, paitsi että en pohjimmiltaan usko fysikaaliseen esinetodellisuuteen. Mutta tiedän että ihmiset kokevat sellaisen, myös minä, ja kyllä se on varsin koherentti ja johdonmukainen illuusio, niin että samat luonnonlait näyttävät toistuvasti toimivan, ihmisten aistit näyttävät pääosin saman todellisuuden kun he katsovat samaa kohdetta jne. Muuten olisi tosiaan tällä tasolla ihan mahdotonta toimia.
Laitetaan nyt tämmöinen vähän erilaisempikin vastaus, vaikka tiedän ettei tätä kovin moni ymmärrä.
Haluan pysyä tietämättömänä, koska hengellinen tieni vaatii ihmisten ehdollistumisten, vahvimpienkin, kieltämistä ja niihin uskomatta olemista. Minun on kuljettava omaa tietäni, nähtävä toisin, tavalla jota ihmiset sanoisivat mielipuoliseksi jos tietäisivät. Silti se on tie, jota monet hengelliset perinteet opettavat.
Minun näkemyksessäni ihminen ei vain olla möllöttele täällä maailmassa ja katsele sitä, vaan aktiivisesti tietoisuudellaan luo maailmaa. Maailmasta tulee sellainen, mitä useimmat uskovat, ei siksi että Jumalan luoma todellisuus muuttuisi ihmisen voimasta, vaan siksi että se kuva todellisuudesta jonka näemme on oma luomuksemme, oma vääristymämme perimmäisestä todellisuudesta, ja sitä kuvaa meillä on valta muutella uskomuksillamme.
Ihmiset pääosin luovat ahdistavaa todellisuutta, jossa on taistelu erilaisten voimien välillä. Sairaudet ja mikrobit uhkaavat kehoja, sodat uhkaavat kansakuntia, ihminen uhkaa luontoa. Minun kutsumukseni on olla uskomatta, nähdä toisin, nähdä perimmäinen todellisuus sen takana mitä ihmiset ovat sen päälle kyhänneet, nähdä "Jumalan valtakunta teidän keskellänne" - huolimatta siitä mitä ehdollistunut mieli ja aistit todistavat. Tästä uskomuksestani on tullut konkreettisesti vaikuttava voima omalle lähipiirin kokemusmaailmalleni tai niille, jotka pyytävät minulta apua esim. rukousta. Mutta ihmisten yleisen uskomusjärjestelmän suggestiivinen vaikutus on erittäin vahva, niin että minun on suojeltava itseni sen pommitukselta. Olisi niin helppo uskoa samoin kuin käytännössä kaikki muutkin, nähdä se kuin kaikki muutkin. Mutta se ei ole minun tieni. Siksi olen varsin erakko olento, omistautunut sisäiselle hiljaisuudelle.
Tiffany (ei kirjautuneena) kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Se on vain ihmisen mielessä. Minun edessäni on nyt vesikannuksi kutsumamme esine, ja sillä näyttäisi olevan sisäpuoli ja ulkopuoli. Mutta nämä ovat vain ihmisen antamia kuvaavia nimityksiä, joilla esineen eri aspekteja kuvataan funktion mukaan, jotta niistä voidaan puhua. Todellisuudessa se on tietysti yhtenäinen objekti.
Toisaalta sekin jo, että ihminen hahmottaa vesikannun, on omanlaisensa dualismin muoto. Todellisuudessahan tässä on vain atomeita värisemässä ja eri tavoin konsentroituneena, ja jokin erilainen olento voisi tulkita saman ihan muuten kuin vesikannuiksi ja työpöydäksi ja tietokoneeksi.
Dualismi on myös ihmisen hengellisen ja henkisen ahdistuksen ydinjuuri. Raamattu kuvaa prosessia, jossa dualismi hyvän ja pahan välille syntyi ihmisen mielessä, syntiinlankeemuksena. Siitä asti on ihminen nähnyt hyvää ja pahaa, rumaa ja kaunista, älykästä ja tyhmää, olevaista ja olematonta, ihmisen ja Jumalan, itsensä ja toisen, silti vaikka kaikki onkin vain sama yksi ilmenemässä.
Poimit esimerkiksi parin (sisäpuoli ja ulkopuoli), jonka dualismi perustuukin ihmisnäkökulmasta funktionaaliseen ajatteluun, ja tästä olen samaa mieltä, kuten aiemmin totesin, mutta miten on symmetristen muotojen laita mielestäsi? Onko mielestäsi hahmotusvirhe olettaa, että fysikaalinen muoto on kaksinainen niissä esineissä, joissa hahmotamme fysikaalisen muodon kaksinaiseksi? Ajatteletko, että jo korrespondenssin arvioiminen on mahdotonta?
Ei kai se mikään hahmotusvirhe ole, vaan ihmiselle ominainen käytännöllinen tapa puhua muodon tasolla olevasta ilmiöstä. Muitakin mahdollisia tapoja on, ja luonto toimii hyvin myös ilman ihmistä määrittelemässä näitä asioita millään tavalla. Ne eivät siis mitenkään ole perimmäisen todellisuuden olemusta vaan ihmisten mielissä olevia käsitteitä ja määrittelyjä.
Toisaalta koko ihmisen näkemä fysikaalinen muodon todellisuus on omassa näkemyksessäni itsessään "ajatusvirhe", joka perustuu ihmiselle ominaiseen oletukseen erillisyydestä ja dualismista. Jo hyvin kauan sitten Buddha totesi muodon olevan tyhjyyttä ja tyhjyyden muotoa. Siinä missä näemme kiinteän esineen, voisi joku todeta olevan vain erilaisia alkeishiukkasia joiden sisällä ja välillä on valtavat määrät tyhjää, kuin avaruus tähtineen ja planeettoineen, tai jopa vain energiaa. Jos havainnoitsija olisi riittävän pieni, hänelle se mitä valtava ihminen kutsuu pöydäksi olisi kokonainen maailmankaikkeus eikä hän erottaisi pöydän hahmoa ollenkaan. Toisaalta se mitä me kutsumme tyhjyydeksi ei välttämättä ole erilaisille havainnoijille tyhjää. Ihminen hahmottaa kehonsa aistien ja ehdollistumiensa ja uskomustensa mukaan, ja kutsuu sitä todellisuudeksi, silti vaikka toisenlaiset elämänmuodot näkevät samassa paikassa erilaisen todellisuuden.
Tämä kiittämisohje annetaan usein elämäntaito-oppaissa, mutta minusta se on aika kova vaatimus oikeasti isojen asioiden äärellä, ja pahimmillaan sen soveltaminen johtaa henkiseen epäaitouteen, jossa ahdistuksen päälle liimataan ikään kuin taikatemppuna kiitos, uskoen että todellisuus muuttuu kunhan vaan kiittää, vaikka kyyneliä pidätellen.
Toki, jos aidosti kokee että pystyy kiittämään siitä minkä elämä on heittänyt eteen, niin siitä vaan. Mutta jos ei koe, niin ei tarvitse väkisin yrittää. Hyväksyminen ja tyytyminen on jo ei-vastustamista, joka on rakentava henkinen asenne, ei ole pakko iloita ja kiittää. Pääasia kunhan ei kiukuttele turhaan sitä vastaan mille ei mitään voi ja näin lisää kärsimystään.