Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Tässä radikaalisti erilainen näkemys. Minulle hyttysetkin ovat Jumalan ikuisia ilmentymiä, pohjimmiltaan henkisiä olentoja, joilla ei ole mitään pahoja ja vahingoittavia ominaisuuksia. Ihmiset tosin näkevät ne joukkouskomustensa mukaan, vahingoittavina ja vaivaa aiheuttavina materiaalisina verenimijöinä, ja kokevat sen mihin uskovat. Minä en näe niitä niin, joten minä en koe niistä mitään haittaa. Tunnen rakkautta ja sisaruutta niitä kohtaan.
Jos alkaisin huitoa tai tappaa hyttysiä, esimerkiksi siksi että joku ihmettelee miksi en niin tee, aika pian voisin olla itsekin liukunut näkemään ihmisten illuusion, eikä se todennäköisesti edes rajoittuisi hyttysiin. Jos alkaa uskoa materialistisen tietoisuuden tason perimmäiseen todellisuuteen vähässä, on kovin helppo luisua uskomaan siihen muussakin, koska lähes koko muu maailma uskoo niin, ja suggestiot siihen suuntaan on hyvin helppo omaksua silti vaikka olisikin nähnyt joskus perimmäisen hengellisen todellisuuden, jossa ei ole muita voimia kuin Jumala, ei mitään pahaa eikä vahingoittavaa.
Hyttysten kaltaiset asiat on sellaisia joilla hengellisen tien aloittelijakin voi harjoitella vastustamattomuutta, koska ne eivät herätä edes ihmisten uskomusmaailmassa vakavaa vaaraa tai haittaa, joten niiden vielä aiheuttama mahdollinen pieni kiusa on helppo työntää syrjään ja näin heikentää ikuisesti vastustajia näkevää egoa, toisin kuin jos se uhkaava illuusio olisi vaikka kasvain omassa tai läheisen kehossa.
Vierailija kirjoitti:
Nyt täällä puhutaan paljon Jeesuksesta, mutta Jeesus sanoi: Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.
Jeesus on Jumalan poika ja hän yksin on yhtä Jumalan kanssa. Me ihmiset olemme luotuja ja syntisiksi syntyneitä, emme ole samaa jumaluutta vaan Jumalan alamaisia ja meidät tarkoitettu Hänen lapsikseen ja palvelijoikseen ja elämään Hänen kunniakseen.
Sanot että Jeesus on Jumalan poika, ja hän on yksin yhtä Jumalan kanssa. Mutta pian sanot, että "meidät on tarkoitettu Hänen lapsikseen". Jos Jeesus on Jumalan poika ja sinä olet Jumalan lapsi, niin mikä on olemuksellinen ero? Ja eikö lapsi ole samanlaista olemusta vanhempansa kanssa? Jos sanot ihmistä Jumalan lapseksi, ja samaan aikaan syntiseksi, sanot että Jumalan olemuksessa on syntiä.
Se miten minä tämän näen on, että on totta, että pohjimmiltaan on vain yksi Minä, yksi Identiteetti, yksi Tietoisuus, yksi Sielu, yksi Elämä, ja kristinuskossa tätä kutsutaan nimellä Kristus (muilla uskonnoilla on ihan samaa todellisuutta tarkoittavia muita nimiä). Se, missä minusta nykyinen kristinusko menee harhaan, ja syy miksi kristinusko enää ei ole muuttava voima, on samaistaa Kristus vain Jeesukseen, vaikka tämä yksi ja sama Oleminen ja Elämä on kaikkien meidän perimmäinen Minämme: Jeesuksen minä, minun minäni, sinun minäsi, kaiken olevaisen minä ja ydinolemus, muunkin kuin ihmisten.
Jeesus tietenkin puhui tästä sanalla minä, koska hän aidosti koki sen olevan oma minänsä. Ihmisten enemmistö taas ei nähnyt sitä tietoisuuden tasoa, sitä Minää, johon hän oli samaistunut, vaan he näkivät itsensä kaltaisen tietoisuuden, jossa minä on lähinnä ruumis ja siihen liittyvä ego-mieli - kuolevainen ihmispersoona. Heistä oli selvää, että jos tuo ihmispersoona puhui sanalla minä, niin hän viittaa siihen kokonaisuuteen joksi he itsensäkin kokivat: mieleen ja ruumiiseen. Mutta minä ajattelen ja kokemuksesta tiedän, että aivan toisenlainen samaistuminen, toisenlainen kokemus siitä mikä on Minä, on mahdollinen, ja näen Jeesuksen puhuvan juuri siitä, ja yrittävän saada meidät muutkin löytämään se itsestään, jotta he näkisivät taivasten valtakunnan tässä ja nyt, ja että heissä olisi elävän veden lähteet niin etteivät he enää tarvitsisi "ulkopuoleltaan" mitään (mikäpä edes olisi sen ulkopuolella, joka on yhtä äärettömän Jumalan kanssa).
Näin kristityt joutuvat hankalaan tilanteeseen. He eivät käytännössä pysty tavoittamaan ihmismiestä, joka on kuollut lähes 2000 vuotta sitten. Ja jos pystyisivätkin, niin miten joku ulkopuolinen ihminen voisi olla heille esimerkiksi totuus ja elämä? Näin on muodostunut tämä pelkästään ihmisajattelun ja tunteilun varassa toimiva kristinusko, jonka sisältö on uskomukset, joiden pitäisi sitten päästää kuoleman jälkeen taivaaseen. Se on unohdettu, että Jeesus sanoi taivasten valtakunnan olevan keskellämme, ja että hänen seuraajansa tekevät samoja tekoja kuin hänkin, suurempiakin. Niitä kun ei voi tehdä uskoen olevansa surkea, Jumalasta erillinen armosta pelastettu syntinen, vaan täytyy totisesti tietää olevansa Jumalan lapsi, joka on yhtä Isän kanssa.
Kuolevaisuus, syntisyys ja kaikki se mistä puhut, se on minulle pelkkää illuusiota, jonka on aiheuttanut se tietoisuudentilan muutos, jota sanotaan syntiinlankeemukseksi, tai Hyvän ja pahan tiedon puusta syömiseksi. Mutta ei Jumalan luoma todellisuus mihinkään muuttunut, eikä se voikaan, sillä kaikki minkä Jumala on luonut on ikuista - vain ihmisten näkemys siitä vääristyi. Ja se on se mitä Jeesus minusta opettaa, että miten kumoamme sen mädän hedelmän vaikutuksen ja alamme taas nähdä Jumalan luoman todellisuuden uudestaan kaikessa puhtaassa loistossaan.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuulla nimimerkki käyttäjä 102:n elämästä lisää. Kuullosti ihanalle. Miten pääsen samaan? :)
Oikoteitä ovat nykyhetkessä eläminen, tietoisuus kaikesta ja sisäinen hiljaisuus. Niin moni, ja niin minäkin ennen, peittää kaiken merkityksellisen ja kauniin sillä, että tietoisuus on keskittynyt omaan sisäiseen ajatus- ja tunnevirtaan, jossa taas useimmiten pyörii tunkkaiset samat kuviot.
Eilen kun kävelin lenkillä, olin haltioituneessa ilon tilassa siitä kaikesta kauneudesta jonka keskellä olin. Värikkäät kukat huimasivat väreillään, syreenin tuoksu täytti ilman, aurinko paistoi, västäräkki hyppi edelläni pyrstöään iloisesti keikutellen (minä aina pysähdyn jos näen sellaisen, etten häiritsisi tai pelottaisi sitä), joka puolella vehreys ja runsaus ilmaisivat Luojansa kunniaa. Mutta niin moni jonka ohitin, ei todennäköisesti nähnyt sitä juuri ollenkaan, koska he ajattelivat muita asioita, tai keskittyivät älypuhelimeensa. Minun olisi tehnyt mieli hyppiä ilosta ja halata kaikkea olemassa olevaa, mutta moni muu näytti ilottomalta ja ankaralta - keskellä paratiisia. Ihmekös sitä sitten tarvitsee elämään merkitystä ulkoisista asioista, jos ei huomaa niitä asioita jotka jo elämä on ilmaiseksi antanut.
Aika pian kävi niinkin, että spontaanisti ihmiset alkoivat pyytää minulta rukousta tai kommentoida esimerkiksi että näytän erittäin onnelliselta ihmiseltä. Tapahtui paranemisia, kun sairauden puolesta rukousta pyytävän ihmisen sijaan näin sieluni silmin Jumalan virheettömän, pyhän lapsen, jolla tällä hetkellä oli vain uskomus että hän on kuolevainen ihminen jolla on sairaus. "Kristus vaikeassa valepuvussa", kuten äiti Teresan sanotaan hoidettavistaan sanoneen. Minä en pyytänyt Jumalalta mitään, koska minä näin perimmäisen todellisuuden, jossa ei ollut mitään mitä tarvitsisi korjata tai muuttaa. Minä olin hiljaa ja tunsin Jumalan, sen joka Minä olen, läsnäolon, ja tapahtui asioita jotka viimeistään vakuuttivat skeptisen ihmisitsenikin siitä että jotain merkittävää on oikeasti tapahtunut, eikä vain niin että olisin vaan höyrähtänyt pahemmin kuin edes fundamentalistiuskovana koskaan.
Mutta tie on Minä olen, oma syvin olemus. Mitään ulkopuolelta ei tarvitse saada, minkään Hengen ei tarvitse laskeutua mistään (sillä se on aina ja kaikkialla ja täyttää kaiken), ei tarvitse ruinata mitään ulkopuolista Jumalaa tekemään jotain itselle. Riittää että on hiljaa oman olemuksensa kanssa, kunnes näkee mikä se on persoonallisuuden ja katoavaisuuden naamion takana. Tätä sanovat kaikki suuret uskonnot, sitä sanovat nykyajan opettajat kuten Eckhart Tolle. Mutta harvaa uskoo sitä oikeasti niin paljon, että oikeasti odottaisi, etsisi sydämen hiljaisuudessa, sillä luonnollinen mieli sanoo että sellainen on hyödytöntä joutilaisuutta, ja pikemminkin pitäisi toimia aktiivisesti: lukea, rukoilla, käydä kokouksissa. Mutta tie on hiljaisuus.
Minä en haluaisi. Samoin en käytä mitään lääketieteellisiä hoitoja muutenkaan. Jos minulla olisi jokin vaiva, totean että olen päästänyt tietoisuuteeni ihmisten joukkouskomuksia, niin että taas uskon massojen tavoin vahingoittaviin sairauksiin ja uhkaaviin voimiin. Ongelma olisi minun tietoisuudentilassani, ei ulkoisessa todellisuudessa (ulkoinen todellisuus on minun näkemyksessäni taivasten valtakunta vailla mitään mikä vahingoittaa), ja se pitäisi minun tietoisuudessani korjata.
Pohjimmiltani en edes koe olevani kuolevainen. Olen ikuinen henkiolento (kuten kaikki muutkin ovat, myös ne hyttyset), joka tällä hetkellä vielä osin kokee itsensä ihmisen tavoin, syntyvänä ja kuolevana olentona, tietäen samaan aikaan syvemmän todellisuuden illuusion takana. Mutta niin, tämä illuusio aineellisesta ihmiselämästä loppuu joskus, ja jos sen illuusion lopettaa vaikka kasvain-illuusio, niin se on minulle ihan yhtä hyvä tapa suorittaa siirtymä ajasta iäisyyteen kuin mikä tahansa muukin. En vastusta sitä ollenkaan. Elän tässä tietoisuuden tasossa sen aikaa kuin Jumala suo, ja lähden kun on aika, taistelematta vastaan.
En kuitenkaan sano, että ihmiset jotka taistelevat elämästään tekevät väärin. He toimivat oman uskomusjärjestelmänsä mukaan, eivätkä he muuta voisikaan. Jos ei tunne muuta itseään kuin aineellisen kehon, niin silloin lienee väistämätöntä taistella kehon säilymisen puolesta. Itselleni kuitenkin tämä keho on vain illuusio, tai kuin työkalu jolla ikuinen tietoisuuteni tutkii tätä olevaisuuden ulottuvuutta jonkin aikaa, kunnes on oppinut kaiken sen mitä tässä muodossa on opittavissa. Sitten se tekee siirtymän toiseen olemisen tasoon, sen mitä ihmiset sanovat kuolemaksi.