Kristitty mystikko

Lopulta minulta meni usko, koska tajusin että kun puhun Jeesukselle sydämessäni, puhun mielikuvitusystävälle, enkä oikeasti koe sellaisia asioita mistä Raamattu puhuu ja lupaa. Enkä tiennyt mitään tapaa miten pääsisin sinne, koska kaikki uskovien hyvää tarkoittavat puheet olin jo kuullut, olin rukoillut polveni ruville ja tunsin vain puhuvani tyhjyyteen. Lopulta totesin hyvin surullisena, että Jumalaa ei taida vaan olla olemassakaan. 

Lopulta asia sitten osoittautui olevan niin, että se mikä kuoli oli epäjumala, itse rakentamani tekelmys, joka koostui uskomuksista ja toiveista. Ja minä löysin lopulta sen mitä etsin, vuosien agnostismin ja välillä vihamielisen ateisminkin jälkeen, ja sitten kun olin löytänyt, ymmärsin aivan uusin kristinuskon ja sen mitä Jeesus tarkoitti. Ja koko elämäni muuttui, kun luonnollisen näkemisen lisäksi avautui ihan uudenlainen aisti, spirituaalinen näkökyky, joka kirjaimellisesti näkee kaikessa Jumalan ilmenneenä, joka näkee taivasten valtakunnan keskellämme.

Mikä sitten oli avainasia miten löysin? Hiljaisuus. Siinä missä ennen yritin ruikuttaa jotain Jumalalta, jota en tuntenut, yhtäkkiä aloinkin odottaa että Jumala itse ilmaisee itsensä. Minulla oli sisäinen pakko, niin kova että tiesin että en jaksa jatkaa elämistä jos en löydä sitä mitä etsin. Tuntui kuin olisin sisäisesti tulessa, ja kirjaimellisesti valmis luopumaan koko maailmasta että saisin sen mitä sieluni huusi. Luovuin parisuhteesta jossa olin ollut. Luovuin kaikista tavoitteistani uran ja elämän suhteen. Töissä kävin, mutta muuten elin erakkona pienessä mökissäni maalla ja mietiskelin, odotin, olin hiljaa sisäisesti. Välillä turhauduin, koska mieli valitti, että tuhlaan elämääni turhaan, että mitään en koskaan löydä koska ei ole mitä löytää, mutta jokin syvempi taso ajoi jatkamaan. Minä joko näkisin Jumalan kirkkauden ja todellisuuden, tai kuolisin yrittäessäni.

Ja niin siinä kävi, että aloin nähdä. Ensin hiljaisuuteen vain putkahti jostain syvältä Raamatun lauseita, ja samaan aikaan lauseen kanssa ymmärrys sen syvemmästä merkityksestä. En ollut mitenkään varma onko tässä mitään yliluonnollista vai tuliko se vain omasta mielestäni. Mutta sain rauhan tunteen niistä asioista joita koin joten aloin odottaa niitä. 

Ja eräänä päivänä kävi niin, että kun kävelin metsässä, yhtäkkiä vähän ankean kevättalvisen metsän sijaan näinkin paratiisin, jossa kaikki mitä ilmeni, jokainen puu, jokainen pikkulintu, minä itsekin, oli itse Pyhä Jumala muodossa ilmenneenä, Kristus lihaksi tulleena. Ikään kuin sisältäni kuulin: "Minä olen sinun kanssasi joka päivä, maailman loppuun asti". Ja minä nauroin vapautuneesti, koska en ollut ennen ymmärtänyt mikä on MINÄ - minä olin odottanut ennen että  lähes 2000 vuotta sitten kuollut mies olisi minun kanssani jotenkin henkiolentona, mutta nyt näin, että se konkreettisesti oli  MINÄ, syvin olemukseni joka oli Jumala itse ilmenneenä. Jeesus todella oli Jumalan Poika, Jumala lihaksi tulleena, mutta minäkin olin.  MInä olin etsinyt itsestäni erillistä Jumalaa tai Jeesusta, mutta koko ajan MINÄ olin se jota kaipasin, mutta en löytänyt koska en tuntenut muuta kuin pinnallisen ihmis-egon itsenäni. Nyt tajusin, että ilmenevä osa minua oli "Poika", mutta minussa oli myös Isä, Jumala, luova voima: "Minä ja Isäni olemme yhtä". En vain uskonut niin, vaan näin ja koin niin.

Viestin 191 kirjoittajalle. Ja tiedän, että tämä on perinteisen kristinopin vastaista ja siksi aiheuttaa osassa ahdistusta, mutta en voi muuta kuin kirjoittaa rehellisesti sen mitä koen itse.

Minusta uskoon tulemisella ja valaistumisella ei ole kovinkaan paljoa tekemistä keskenään, muuta kuin että vaistomaisesti valaistusta kaipaavat usein etsiytyvät jonkun uskonnon pariin, ja usein löytävät sitten omasta uskonnostaan mystisen tai esoteerisen suuntauksen, joka tuntuu heihin vaistomaisesti vetoavan. Mahdollista on löytää myös uskomatta mihinkään uskontoon, ja toisaalta valaistua voi kristillisin, buddhalaisin, hindulaisin tai islamilaisin open (esim. suufilaisuuden perinne on islamin mystinen perinne). Itse ole keskustellut näistä asioista monin tavoin ajattelevien kanssa, ja koskaan en ole kehottanut ketään vaihtamaan nykyistä vakaumustaan omaani. Ei ole mitään tarvetta. Vakaumukset ovat lopulta vain sanoja, joihin puetaan elävä kokemus, joka on sanojen tuolla puolen.

Uskoontulo ei riitä, koska se on lähinnä järjen, luonnollisen mielen tason asia. Alat uskoa oman uskontosi oppien mukaisesti. Esimerkiksi kun minä tulin helluntaiseurakunnassa uskoon, aloin uskoa minulle kerrottuun oppirakennelmaan ja menin kasteelle. Aloin myös harrastaa uskonnollista toimintaa kuten rukoilla ja käydä ehtoollisella. Kaikki tämä oli kuitenkin ihmisen luonnollisen itsen tasolla, eikä oikeasti tavoittanut Jumalan valtakuntaa, paitsi ehkä ihan aavistuksen omaisesti hetkinä jolloin ajatteleva mieli vaikka kesken rukouksen lopetti uupuneena höpinänsä.

Minä en edes kokenut juurikaan sitä monien muiden hurmoskokouksissa kokemaa Pyhän Hengen toiminnaksi kutsuttua kielillä puhumista, profetointia, hurmosylistystä ja muuta, koska olen ilmeisesti liian tasainen luonne päästäkseni hurmostilaan oikein mitenkään. Aina vaan katselin kateellisena ja hämmästyneenä miten muita Jumala näytti koskettavan elävästi, vaan ei minua. Tosin joskus uskalsin myös ajatella, vaikka se vähän Jumalan pilkalta tuntuikin, että aika usein ne profetiat menivät väärin ja joskus olivat jopa henkistä väkivaltaa, jos niillä ohjailtiin päätöksiä jotka toisten olisi pitänyt tehdä itse, oman järkensä ja sydämensä ohjaamana. Esim. minut yritettiin taivutella olemaan menemättä yliopistoon opiskelemaan sen perusteella, että Jumala kutsuu minut evankelistaksi joka kiertää maailmaa, joten en tarvitse koulutusta.

(Jatkan toisessa viestissä ettei tule liian pitkä viesti)

Tässä ketjussa on mainittu sisään päin käpertyminen jotenkin negatiivisena asiana. Mutta se ei ole aina sitä ollenkaan. Se voi olla luonnollinen elämänvaihe, jossa elämänilo aletaan löytää sisältä sen sijaan, että sitä tarvitsisi haalia ulkomaailmasta ikään kuin sisäisen tyhjyyden ja pitkästyneisyyden poistamiseksi. 

Itse olen vaistomaisesti valinnut yksin elämisen ja lapsettomuuden jo ennen kuin ymmärsin miksi. Oli aika, jolloin jopa valitin että kun kukaan mies ei minua huoli, ja kun en saa sitä mitä kaikki muut saa, mutta oikeasti en edes etsinyt, sillä jokin syvempi osa itseä tiesi jo silloin, että se ei ole minun tieni, minun ei kuulu elää sitä tavallista elämää. 

Vasta keski-iän kynnyksellä aloin ymmärtää miksi, että se on henkinen ja hengellinen tie joka vaatii valtavasti yksinäisyyttä ja rauhaa ja tietynlaista itsensä eristämistä siitä mitä "maailma" ajattelee, miten maailma kokee. On ollut aikoja, jolloin minulla ei ole ollut ulkoisesti juuri mitään, mutta olen ollut niin täynnä iloa, rauhaa ja onnea, että ne jotka ulkoapäin arvostellen ovat voineet sääliä köyhää elämääni, olisivat kadehtineet jos olisivat saaneet hetkeksi kokea sen mitä koin sisäisesti. Sisäinen runsaus tosin aina alkaa ilmetä myös ulkoisena runsautena, tavalla tai toisella, joten tuskin minua nykyisin enää kukaan säälisi ihan ulkoisinkaan kriteerein. Mutta rauhani ja iloni lähde ei ole ulkoisessa, sillä tässä maailmassa kaikki on muuttuvaista ja katoavaista - elämäni sisältö ja iloni on pelkästään Olemisessa, joka on itsen syvin olemus ja yhtä jumaluuden kanssa. Sen lisäksi en tarvitse muuta sisältöä.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, kaikki maailman uskonnot opettavat, että kaikki on vain illuusiota. Kun oman pään pystyy muuttamaan, einää ole mitään ongelmia.

Ehkä siinä on perää, koska kaikkien opetus eri aikakausilta ja eri paikoista on samaa. Kunpa vielä kertoisivat niksin, miten itse pitää käytännössä toimia...

Tiedän kokemuksesta että tämä on totta. Uskontojen pyhissä kirjoituksissa on se harmi, että ainakin itselleni kävi niin, että aloin ymmärtää niitä vasta kun olin jo kokenut sen muutoksen, mihin niiden ohjeilla pitäisi pyrkiä. Sitä ennen ne oikeasti muuttavat ja syvälliset opetukset menivät jotenkin ohi tai ymmärsin ne niin etteivät ne edistäneet muutostani.

Esimerkiksi kun Jeesus sanoo, että älkää tehkö pahalle vastarintaa, niin ennen minä vaan ajattelin että se on jotenkin vähän lammasmainen elämänohje, jonka kirjaimellinen noudattamainen johtaisi siihen että pahat jyräisivät hyvät lopullisesti, ja maailmasta tulisi hiton julma paikka. Ajattelin, että tuo taitaa toimia vasta taivaassa, ei täällä maan päällä. Sitten kun olin jo kokenut "uudestisyntymisen", tajusin, mitä se tarkoittaa: pahalle ei pidä tehdä vastarintaa, koska sitä ei ole olemassa muuta kuin illuusiona, ihmiskunnan tietoisuudentilan "aivopesun" aiheuttamana massasuggestiona. Jos sitä vastaan taistelee, niin sille antaa voimaa omassa mielessään, sen todellisuuden vahvistaa itselleen, ja näin vahvistaa omaa hypnotisoitua, illuusion uskovaa tilaansa. Sama koskee pahan pelkäämistä, sekin vahvistaa uskoa että asia on todellisuudessa, ei pelkkä mielen kuva, koska jos se olisi vain mielen illuusio, miksi sitä pelkäisi? 

Mutta kuka oikeasti haluaa lähteä sille tielle että nähdä henkilökohtaisesti että se maailma minkä ihmiset näkevät on vääristymä todellisuudesta, illuusio, niin hänen täytyy lähteä tielle jossa kieltää sen minkä aistit näyttää ja mitä käytännössä kaikki muut pitävät todellisuutena. Hänen täytyy heittää sivuun hulluuden pelko, omituisuuden pelko, ja uskoa enemmän esim. valitsemansa oppisuunnan pyhään kirjoitukseen kuin siihen mitä näkee ja kokee. Esim. jos on kristitty, ja näkee tai kokee jotain pahaa, vaikka sairautta itsessään, niin todeta, että "Ei, sinä et ole totta. Taivasten valtakunta on teidän keskellänne, sanoi Jeesus. Jumalan sanotaan lisäksi täyttävän kaiken, olevan kaikkialla, ääretön. Voisiko Jumalassa olla sairautta? Ei, Jumalassa on pelkkää kirkkautta ja pyhyyttä ja puhtautta. Tämän mitä näen on siis oltava illuusio". 

Tämä vaikuttaa pelkältä itsensä aivopesulta, mutta toisaalta: se mitä nytkin näkee on aivopesun tulosta. Heti lapsuudessa alkaneen aivopesun, jossa koko maailma vakuuttaa ihmiselle, että tämä on ruumiillinen, vahingoittuvainen otus, jatkuvasti vaarassa erilaisten voimien taholta. Nyt täytyy pestä se aivopesu pois, jotta näkee, lopulta ihan oikeasti näkee, että paratiisi on ihan tässä, ja karkotus siitä tapahtui vain mielen sisällä, ei todellisuudessa.

Minä taas ymmärrän kyllä filosofian tuossa taustalla, mutta silti eksäni on minulle ilkeä... Vaikka kuinka päästän irti, fokosoidun positiiviseen yms... ex ei silti lakkaa syyttelemästä minua...

Niin, kai minun pitäisi osata päästää eksän sanomiset toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos... Mutta vähän paha, kun näköjään olemme käräjäoikeuteen menossa....

Jos ymmärtää asian olevan illuusio, ei halua enää mitenkään muuttaa sitä. Se on kuin joku pelkäisi kauheasti, ja sanoisi että apua, minä näen kummituksen tuolla kadun kulmassa, pelottaa! Ja toinen sanoisi että ai kas, tuohan on uuden elokuvan promo vaan, tuollainen seinään heijastettu kuva. Ei se toinen enää haluaisi lähteä pakoon, vaikka edelleen näkisi saman kummituksen, jos uskoisi oikeasti että se tosiaan on vain ihan luonnollinen vaaraton asia, ei mikään kummitus. Hän antaisi "kummituksen" olla vaan ja jatkaisi elämäänsä siitä piittaamatta. 

Lopulta on kyse siitä, että varsinkin "aloittelijoilla" on aika iso työ päästä siihen pisteeseen että oikeasti näkee ongelmien ja muiden muotojen illuusioluonteen. Näkemistä ei ole vielä se, että ajattelevalla mielellään kovasti ajattelee että se on illuusio. Tällainen ajatteleminen on kyllä useimmille hyödyllinen esiaskel siihen, että tulee näkemään todellisen illuusion takana, mutta se ei ole vielä näkemistä, eikä se vielä muuta ilmiömaailmaa. Jos jatkaa vaan sinnikkäästi jokaisen epäharmonian torjumista mielessään: "ei, sinä et ole mitään, sinä olet hypnoosiharha, illuusio, joka johdut siitä että minä vielä uskon tämän maailman perusoletuksiin ja ihmisten tapaan tulkita todellisuutta", niin lopulta tulee sekin hetki, jolloin mieli ei enää vakuuta mitään - se ei sano yhtään mitään, se on hiljaa, ja se vaan näkee todellisuuden kaikessa sen paratiisillisessa loistossa. Tällainen hetki on hetki jolloin myös ulkoisessa maailmassa voi tapahtua ihmeitä, joko välittömästi tai niin että muutos alkaa näkemisen hetkellä. 

Mutta sitä ennen tarvitaan paljon kärsivällisyyttä, paljon työtä, paljon vastustuksetonta "alistumista" siihen mikä vielä on. Hetki kerrallaan ottaa vastustamatta sen kivun ja vaivan minkä vielä olemassa oleva illuusio tuottaa, koska tietää että vastustaminen vain antaisi sille lisää voimaa. 

Niin kauan kuin muuten elää vielä pääosin illuusioiden tasolla, on myös mahdollista hoitaa käytännön tasolla asioita ja silti lopulta saavuttaa hengellisen tason ratkaisu. Esim. jos vaiva olisi fyysinen sairaus, niin jos tietää vielä olevansa erittäin kiinni siinä ajatuksessa että sairauden aiheuttavat todellisuuden olemassaolevat prosessit ja sillä on todellinen oleminen, silti vaikka pyrkiikin sairauden illuusioluonteen näkemistä kohti, niin parasta on vain käväistä siellä lääkärissä ja hoidattaa ongelma nykyisen uskomusjärjestelmänsä mukaan, ja sen jälkeen jatkaa helpommilla asioilla todellisuuden näkemisen harjoittelua, sellaisilla jotka ei pelota niin paljon kuin uhkaava sairaus.

Hmmm... Voisitko antaa minulle ihan konkreettisen ja käytännönläheisen esimerkin?

Eli jos minulla on tilanne, että elämässäni on henkilö, jonka en haluaisi siinä olevan. Miten pääsen hänestä eroon, että henkilö on pelkkä illuusio?

En vastusta... Mutta kun aina, kun henkilön joudun näkemään/hänestä kuulemaan , niin minut valtaa ahdistus "en halua, en halua...".

Sitten yritän hyväksyä tilanteen, suunnata ajatukseni positiivisiin tunteisiin kuten vapauteen, ja tämä onnistuukin niin kauan kunnes jälleen joudun tekemisiin jollain tasolla ko ihmisen kanssa.

En siis pysty millään poistamaan ko ihmistä elämästäni, koska on kolmas ihminen, joka haluaa pitää yämän illuusion myös minun ulottuvillani.

Eli MITÄ minun pitäsi tehdä?

Jos et pysty luopumaan vastustuksesta, siitä henkilön lähellä ilmenevästä "en halua, en halua" asenteesta ja ahdistuksesta, niin hyväksy sitten täysin ahdistus. Hyväksy kokonaistilanne: ok, joudun olemaan tämän ihmisen lähellä, ja minua ahdistaa ja ärsyttää. Älä pyri pois, älä pyri eroon ahdistuksesta, älä pyri eroon ajatuksistakaan joita tilanne herättää tai vihasta. Näin sinusta tulee vain tila, jossa tiedostat kaikenlaista: sen toisen ihmisen, häntä koskaan tuntemasi ärtymyksen ja ahdistuksen, ajatuksesi, fyysiset tuntemukset. Et ole enää niinkään ajattelija ja tuntija, vaan tila jossa ajatukset ja tunteet kulkevat, ilman että niillä on ihmeempää merkitystä. Vain myrskypilviä taivaalla, ja ne menevät kyllä pois ajallaan.

Lisäksi kannattaa muistaa käytännön toiminnan merkitys. Jos kerran käytännössä näkee maailman, jossa erilaiset voimat ärsyttävät tai uhkaavat itseä, niin todennäköisesti joutuu toimimaan myös sen käytännön tasolla, eikä pysty (vielä) suoraan näkemään koko kuviosta läpi niin että se muuttuisi itsestään. Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan ihmisistä joiden usko on ollut niin vahva että ovat voineet juoda myrkkyä tai kävellä tulessa ilman että heille on käynyt mitään. He ovat tienneet että se on illuusio, sillä ei ole voimaa heihin. Kuitenkaan useimpien ei kannata yrittää, vaan kannattaa vaan kiertää myrkyt ja tulet kaukaa, eikä altistaa itseään niille höpöttäen "se on illuusio, se on illuusio" samalla kun oikeasti pelottaa. Ihmisten on vaikea oikeasti, pohjimmiltaan uskoa ongelmien illuusioluonteeseen, elleivät ole konkreettisesti nähneet toista todellisuutta, ja yritys tukeutua siihen ilman todellista uskoa johtaa ongelmiin.

Usein on siis järkevintä vain tehdä voitavansa että pääsisi ongelmasta eroon ihan ihmisten tavoin, esim. välttämällä hankalaa ihmistä niin paljon kuin voi. Silloin kun ei voi välttää, voi harjoittaa omien tunteidensa ja ajatustensa hyväksyntää. Eikä sen välttämisen, tai edes kokonaan välien katkaisemisen, tarvitse lähteä vastustuksesta tai kielteisyydestä, vaan vain sen hyväksymisestä että ollaan liian erilaiset ihmiset (erilaiset vaan, ei niin että minä olisin hyvä ja toinen paha tai minä oikeassa ja toinen väärässä) että meistä olisi toisillemme iloa - miksi siis kiusata itseämme ja toisiamme. Ei siinäkään ole mitään vastustusta ja draamaa, jos valitsen suklaaleivoksen munkin sijasta, samoin kuin ei ole siinä jos valitsen viettää aikaani tietyn ihmisen seurassa enkä jonkun toisen. 

Jos kerran tilanne on se mitä sanot, että et voi välttää ihmistä, jonka koet ongelmaksi, niin luovu vaan tuntemustesi vastustamisesta .Jossain vaiheessa pystyt ehkä luopumaan ko. ihmisenkin sisäisestä vastustamisesta. Näin teet koko ajan teet työtä joka heikentää pinnallista egoa, ja egon heikentyminen johtaa ykseyden ja ongelmien illuusioluonteen näkemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Minulle pyörän varastaminen ei olisi mikään ongelma. Toteaisin vaan, että yksi muoto otettiin minulta pois, ja luottaisin että elämä järjestää kyllä tavan millä saan muuten kuljetustarpeeni järjestettyä. Sitten ehkä lähdettyäni kasseineni tarpomaan kohti kotia, joku tuttu huomaisi minut raahustamassa ja ottaisi auton kyytiin. Ja uusi pyörä tai muu kulkuneuvokin järjestyisi, enkä koskaan murehtisi asiasta hetkeäkään. Minä luotan että kaikki tarpeeni tyydyttyvät, ja huomaan että niin myös käy. 

Tästä tullaankin Vetovoiman lakiin, joka sanoo että ihmiselle tapahtuu se mihin hän uskoo. Minä uskon runsauteen ja kaikkien tarpeideni täyttymiseen, ja koen sitä. Jotkut uskovat maailmaan jossa on paljon vaikeuksia ja puute ja vaikeudet uhkaavat joka suunnalta, ja he kokevat sellaisen maailman. Se on vapaa valinta.

Uu, kiva tietää että jos terroristit ampuu alas koneen jossa matkustaa minä ja monet muut, niin vetovoiman lain mukaan siinä vaan syöksytään alas kohti kuolemaa jonkun toivomuksesta.

Ei se ihan noin mene. Siinä syöksytään alas siksi, että ihmiset universaalisti uskovat, että satunnaiset tuonkaltaiset pahat tapahtumat ovat mahdollisia. Samoin kuin ihmiset uskovat itsestäänselvyytenä, että keneen tahansa voi tulla koska vaan vaikka syöpä tai muu sairaus. 

Ei kukaan yksittäinen ihminen pysty muuttamaan ajatuksillaan muuta kuin oman elämänsä pienen lähipiirin. Kokonaiskuvassa se on ihmiskunnan yhteinen tietoisuudentila ja uskomusjärjestelmä, mikä jyllää. Sota voi tulla, koska ihmiset uskovat vihollisuuksiin ja sotiin, mutta sodan keskelläkin joku voi elellä olosuhteisiin nähden hyvin ja onnellisena, luottavaisena siihen että mistään ei tarvitse murehtia, että elämä kyllä kantaa niin kauan kuin on tarkoitus tässä elämässä oleilla, ja sitten kun on tarkoitus siitä lähteä, niin ei sekään ole mikään ongelma. Jokainenhan täältä joskus lähtee kuitenkin.