Kristitty mystikko

Vielä jokunen sana parantamisesta, koska ihmiset kerran sanovat että minulla on "parantamisen armolahja". Kuten edellisen tekstin lukeneet varmaan arvaavatkin, termi ei ole ihan mieleni mukainen, koska ei ole mitään parannettavaa. Pikemminkin se on illuusioiden läpi näkemisen armolahja. 

Useimmat ajattelevat parantamisesta niin, luultavasti myös useimmat jotka pyytävät rukousta minulta (enkä edes aina käsitystä korjaa, jos koen että henkilö ei ole valmis kohtaamaan sitä todellisuutta minkä näen itse, ja se vain pelottaisi häntä), että Jumala jostain syystä pidättää parantamista, mutta jos  tämä tai tuo erityisarmoitettu rukoilija osaisi oikein vedota Jumalaan, niin ehkä Jumala kuulisi ja lähettäisi hänen kauttaan parantavan voiman ja paraneminen tapahtuisi. 

Omassa näkemyksessäni tuollainen Jumala olisi kamala ja julma. Ensinnäkin, Jumala aiheuttaisi tai ainakin sallisi sairauksia, ja sitten mielivaltaisesti päästäisi osan niistä, jos nämä sattuvat uskomaan oikein, osaamaan rukoilla oikein, tai löytämään esirukoilijan joka on Jumalan mieleinen. Ne muut, väärinuskovat tai ateistit, ei tarpeeksi hartaasti rukoilevat jne, saisivat ihan vapaasti kitua vaivoissaan, eikä se Jumalaa paljoa liikuttaisi. Jumala ei olisikaan se, joka "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin", vaan rankasti toisia suosiva.

Mutta minä en näe niin. Kun minun luokseni tulee joku ja pyytää rukousta, niin kyllä minä kohteliaisuudesta kuuntelen, mikä on ongelma. Mutta kun hiljennyn, työnnän pois mielestäni sen henkilön ja vaivan johon rukousta pyydetään. Miksi? Koska tiedän, että minua ei kiusaa todellisuudessa oleva ongelma joka täytyisi muuttaa, vaan illuusio. Se on oikeastaan lihan mielen kiusaus, kiusaus uskoa että Jumala ei olekaan ainoa voima, kaikkialla, hyvä ja kaikkivoiva. Se on myös kiusaus käyttää Jumalan voimaa muuttaakseen todellisuutta (tehdä Jumalasta oma palvelija), niin kuin Jeesusta kiusattiin muuttaa kiviä leiväksi. Jeesus vastasi, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta. Ja minä vastaan: älä kiusaa minua, illuusio, minä hiljennyn ja aion nähdä hengellisin aistein tässä Jumalan lapsen, jolla ei ole mitään vaivaa eikä vikaa eikä syntiä. Aion nähdä hengellisen tason todellisuuden hänestä, en aistien illuusioita. 

Ja lopulta tiedän, että siinä on Jumalan rakas lapsi, johon Hän on mielistynyt. Eikä ole edes niin että olisi minä, Jumala ja parannettava, vaan kaikki on yhtä, sillä on vain yksi Minä, ja se yksi on ikuinen ja virheetön, ei aineellinen vaan hengellinen. Ja koska me olemme yhtä, se mitä minä näen, välittyy toiseenkin (ellei hän ihmismielellä tietoisesti sitä vastusta, koska ei esm. usko sellaiseen), ja hänen oma illuusionsa muuttuu koska hänen näkemisensä muuttuu. Mutta mitään voimaa ei ole tarvittu, ei muutosta todellisuuteen. Vain uusi tapa nähdä.

En. Jumala ei ole aiheuttanut sitä sotkua missä ihmiset ovat, ei sallinut sitä, eikä myöskään poista sitä. Se on ihmisten oma illuusio, ja ihmisten itse täytyy siitä vapautua. Ainoa mitä Jumala tekee, on "kolkuttaa ihmisen oman tietoisuuden ovella", näyttääkseen taivasten valtakunnan hänelle. Ei Jumala muuta "ulkoista todellisuutta", Jumala muuttaa sisäisen ja sitten kaikki mitä ihminen näkee ulkoistettuna, muuttuu.

Ihmiskunnan ongelman juuri on juurikin se mitä Raamattu viisaasti kuvaakin: syöminen hyvän ja pahan tiedon puusta, eli alkaminen uskoa että on Jumala JA muita voimia, muita pahoja ja Jumalan (ja ihmisen) vastaisia voimia. Tästä uskomuksesta syntyy se joukkoilluusio, joka ihmiskunnan eteen levittäytyy hyvän ja pahan sekasotkuna ja taisteluna. Ja kaikki ne kummalliset selitykset että Jumala muka on hyvä ja kaikkivaltias, kaikkialla läsnäolevakin, mutta silti on pahaa, koska *selityksiä* 

Tosiasiassa Jumala on kuitenkin ainoa voima, ainoa valta, ja ainoa todellisuus on Taivasten valtakunta meidän keskellämme. Ei siinä ole mitään parannettavaa, korjattavaa, eikä muutettavaa. Se on täydellinen, ikuisesti. Yritys saada Jumala muuttamaan todellisuutta rukouksin on kuin näkisit kangastuksen tiennotkelmassa kuumana kesäpäivänä, ymmärtämättä että se on kangastus, ja rukoilisit Jumalaa poistamaan veden maantieltä. Rukoilisit oikein kiihkeästi, koska sinusta näyttäisi varmalta et voi jatkaa ajamista eteenpäin, koska tie kerran tulvii. Ainoa apu mitä tarvitset, ja ehkä saat, on kuitenkin ymmärrys, että se on vain illuusio, vain kangastus; älä anna sen estää itseäsi vaan aja eteenpäin vaan, uskossa ja luottamuksessa. Jumala ei tule ja käytä yliluonnollista supervoimaa imeäkseen vedet tieltä, koska mitään vettä ei ole, vaikka aistit näyttävätkin että olisi. 

Todellisuus on tosin taivasten valtakunta tässä, nyt ja ikuisesti, mutta ihminen näkee siitä oman tietoisuuden tasonsa ja uskomustensa kautta vääristetyn vääristymän. Parempi on korjata oma vääristymänsä kuin väittää että vika on todellisuudessa ja yrittää muuttaa sitä.

Minun näkemykseni aiheesta. Ensinnäkin, ns. kummituksia ei ole mitään syytä pelätä. Ne eivät ole sen kummempia kuin elävätkään ihmiset - molemmat ovat pohjimmaiselta olemukseltaan samanlaisia henkiolentoja, toinen vain koetaan kummituksen konseptin läpi koska tämän uskotaan olevan kuollut ja toinen elossa olevana fyysisesti ruumiillisena olentona koska tämä on ihmisten ajan ja paikan uskon läpi mukaan katsottuna parhaillaan elossa. Minulle kummatkin, sekä kummitus että materiaalisesti elävä ovat illuusioita, vääristymiä todellisesta olemuksesta, joka on aina henkinen, ikuinen, ajan ja paikan tuolla puolen. Kummituksen näkevä vain näkee vähän ohi ihmismielen tavallisen "aika- ja paikkafiltterin", menneeseen (tai tulevaan!), ja mieli tajutessaan hämärästi että objekti ei kuulu aikaan ja paikkaan sidottuun arkitietoisuuteen, tulkitsee sen kummitukseksi.

Toiseksi, se pohjimmainen tietoisuus, hengen ikuinen maailma, on turvallinen ja hyvä universumi. Siellä ei ole kuin Jumala ilmenneenä ikuisissa, henkisissä muodoissa, ei siellä ole pahaa. Nekin ihmiset, jotka näemme täällä itse pahoina, ovat todellisessa olemuksessaan Jumalan lapsia vailla mitään pahuutta. Pahoja ihmisiä, pahoja henkiä, pahoja bakteereita ja eläimiä, on olemassa vain kun ihmisen tietoisuuden taso näkee perimmäisen todellisuuden vääristyneenä, omien hyvää ja pahaa koskevien uskomustensa läpi.

Ihminen söi hyvän ja pahan tiedon puusta, ja katso, yhtäkkiä entinen paratiisi olikin ihmisen silmissä täynnä vaaroja ja pahaa. Loiko Jumala yhtäkkiä hyvien luomustensa tilalle pahoja, vai vääristyikö vain ihmisen näkemys siitä mikä oli todellisessa olemuksessaan hyvää? Itse näen, että tapahtui viimemainittu, ja tiedän että ihminen voi myös edelleen palata perimmäisen, turvallisen ja hyvän ikuisen maailman näkemiseen, taivasten valtakunnan tässä ja nyt näkemiseen.

kukavaan kirjoitti:

Kiitos. Laitoinkin sinut seurantaan. :)

Minulla ego meni rikki kuukausia sitten ja siitä lähtien olen ollut aika syvällä yössä ja joutunut näkemään joka ikisen valheen ja illuusioni ja virheeni. Tämä aika on ollut hyvin mustaa ja raskasta mutta vastapainona välillä tulee niitä hyvin kirkkaita hetkiä. 

Odotapa kun näet, että koko maailma on illuusio, sitten vasta hauskuus alkaa ;) Eivät ole helppoja prosesseja nämä aina, varsinkin kun nykyaikana on niin vähän ymmärrystä ja tukea niille, joten useimmat joutuvat kulkemaan niistä läpi peläten olevansa tulossa hulluksi, kuolemassa jne, edes näkemättä mitään hyvää lopputulosta mihin se tie voisi johtaa.

kukavaan kirjoitti:

 Minulla on sellaisia nykyään usein, mutta toivoisin kehittyväni tästä. Näen egon olevan täysi hullu ja haluaisin siitä useammin eroon. 

Tästä vielä. Älä halveksi egoa. Itse opin tämän asian aikanaan hiljaisuuden rukouksessa. Olin jo ajat sitten oppinut näkemään läpi esim. ihmisten näennäisestä pahuudesta tai alennustilasta, ja sanomaan heistäkin kuten äiti Teresa: "Kristus vaikeassa valepuvussa" - Jumalan lapsi joka ei vielä tiedä mikä on, enkeli joka luulee olevansa hirviö ja siksi käyttäytyy kuin hirviö. Mutta minä olin edelleen kauhean ankara omalle luonnolliselle mielelleni, jota pilkkasin Raamatun termein "lihan mieleksi" ja jonka yritin kerta kaikkiaan nujertaa niin että olisi pelkkä hiljaisuus, pelkkä hengellinen näkeminen. Jokainen ajatus joka tuli mieleeni oli minusta puute ja virhe, epätäydellisyyden osoitus, egon inhottava ilmenemä.

Kunnes kerran kun hiljennyin, hiljaisuudesta syntyi ajatuksia ja assosiaatioita. "Älkää tehkö pahalle vastarintaa", "jos sinä voit nähdä pahantekijänkin jumalallisen perusolemuksen, niin miten voi olla, ettet näe omien ajatustesi jumalallista perusolemusta niiden hetkellisen muodon läpi". Näin myös mielikuvan, jossa minulla oli kaunis, vahva hevonen, mutta minä olin sille kamalan julma, minä piiskasin ja ruoskin ja alistin sitä, niin että siitä oli ihan omasta syystäni tullut säikky ja peloissaan ilkeä. Minä ymmärsin heti, että sekä mielikuva että sanat koskivat sitä miten kohtelin egoani. Luonnollisen mielen kuuluu tosin olla palvelija eikä herra, mutta ei sitä saa nujertaa eikä hävittää. Se on oikein hyvä palvelija, kun syvempi osa itseä antaa sille tehtävät kohdellen sitä lempeydellä. Ihmisten tietoisuuden tasolla eläminen ei ole edes mahdollista ilman ajattelevaa mieltä ja egoa, joten ei ole mitään järkeä tavoitella sellaista. Ja kuten eläimet, myös mieli käyttäytyy parhaiten kun sitä kohtelee lempeydellä ja hyvällä, ei pakolla ja vihalla. Vastustamalla ja vihaamalla egoa vain vahvistaa sitä ja tekee siitä entistä ilkeämmän.

Kaikki todellinen on tosin muulla tasolla kuin mitä mieli ja aistit käsittelee, mutta ihmisen tietoisuuden tasolla asiat menevät niin, että mielen ja aistien pitää tulkita hengelliset "impulssit" ihmisolennon ymmärtämään muotoon: ajatuksiksi, aistimuksiksi, mielikuviksi, fyysisiksi objekteiksi. Siinä ei ole mitään vikaa, eikä sitä ole syytä vastustaa. Se ei edes estä näkemästä perimmäistä todellisuutta, koska sen voi nähdä muin kuin ruumiin aistein taustalla, kaiken lähteenä ja perusolemuksena samaan aikaan kun näkee aisteilla tai ajattelee mielellä.