Kristitty mystikko

"Ongelma ilmiömaailman täydellisenä illuusiona pitämisessä on se, että ainoastaan muutamalla historiaan jääneellä yksilöllä se on kestänyt sen kun pelkkää illuusiota oleva maailma oikeasti päättää tulla kylään. Talon katolta putoaminen linttaa, syöpä tappaa ja kiduttaja aiheuttaa sietämätöntä tuskaa. Kun endorfiinit on poltettu vartalosta loppuun ja kestokyky ylitetty muuttuu illuusio todelliseksi. Minusta ympäröivän todellisuuden pitäminen pelkästään illuusiona on sama asia kuin paperista askarreltujen luodinkestävien liivien käyttö - ne toimivat oikein hyvin niin kauan kun kukaan ei ammu."

Mutta se muuttuu todelliseksi vain ihmisajatuksissa, joilla ei lopulta ole paljonkaan väliä, ja jotka ovat luonteeltaan ajallisia ja ailahtelevia. Niin, kärsimys voi saada erittäin hyvinkin henkisen ikuisen olemuksensa tiedostavan ihmisen hetkeksi ajattelemaan toisin, kuten Jeesuskin syytti ristillä Jumalaa itsensä hylkäämisestä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Jos ajalliseen ruumiiseen samaistuminen hetkeksi imaisikin mukaansa, niin näkemys todellisesta olemuksesta palaa viimeistään sitten, kun illusorisen olemuksen kuolema on lopettanut tuskan. Ja joka tapauksessa, koko tapahtumasarja näyttää siltä miltä ihmisen näkökulmasta näyttää vain illuusion sisältä käsin, sieltä missä on aikaa ja peräkkäisiä tapahtumia.

Mutta se on totta, että ajatuksia kaiken materiaalisen ja ajassa ilmenevän illuusioluonteesta ei pidä käyttää minään luotiliiveinä. Jos sitä yrittää, osoittaa että välittää vielä kovin paljon tästä ihmiselämän unesta ja sen jatkumisesta, eikä siis ehkä näekään sitä niin illusorisena kuin ehkä sanoo. Itse en kaipaa luotiliivejä, olen valmis lähtemään vaikka tänään tästä kokemisen tasosta, jota inhimilliseksi elämäksi sanotaan. Paremminkin on niin päin, että lähtisin mielelläni, mutta suostun jäämäänkin, jos minulle on vielä jotain tehtävää.

Kaaosmaagi kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kaaosmaagi kirjoitti:

Lienemme melko lailla samoilla linjoilla. Varoisin kuitenkin käsitettä illuusio ellei illuusiota määritellä tarkasti.

Ei "ego" ole illuusiota sen enempää tai vähempää kuin sormesi on illuusio. "Ego" ei myöskään ole Sinä sen enempää tai vähempää kuin sormesi on Sinä. Egon pitäminen koko minuutena/tietoisuutena sen sijaan on illuusio.

Se mitä yleisesti pidämme Minuutena (ego) on aistimuksia ja puhetta, mutta se ei ole Minä tai edes tietoisuus. On erittäin helppoa todistaa käytännössä kenelle tahansa, että näin on.

Todellisuuden pitämiseen illuusiona vaadin mielipiteen esittäjältä syventämistä ]:/

Mutta minulle sormeni ON illuusio ;) Koko fyysinen ilmiömaailma on. 

Mutta siitä ajattelen samoin kuin sinä, että ihmisen tasolla egoa ei ole syytä demonisoida, kuten jotkut hengelliset ajattelijat tekevät. Se on kuitenkin tarpeellinen, toimeenpaneva voima kun toimitaan ajan ja paikan illuusion sisällä. Se on pahuksen huono isäntä, mutta hyvä renki, jos se on yhteydessä itseään syvempään minän tasoon, jonka impulsseja se vaan muuntaa muotoon. Esimerkiksi jos ihminen on runoiilija ja saa luovan impulssin runoon, tarvitaan kyllä egon tasoa tulkitsemaan henkinen, muodoton impulssi ihmiskieleksi, sanoiksi ja lauseiksi. Sitten kun egosta luopuu kokonaan, luopuu myös ihmisen muodosta ja elämästä.

Miksi pidän ilmiömaailmaa illuusiona? Oman sisäisen näkemiseni takia. Olen tullut näkemään sen, että "taivasten valtakunta on teidän keskellänne", että tässä tosiaan ON todellisuus, mutta se ei ole mitään sellaista mitä ihmiset sanovat sen olevan. Kaikki todellinen on ikuista, myös jokainen meistä yksilönä (niin, jopa muoto eli "ruumis", mutta se on ihan muuta kuin se syntyvä ja vanheneva ja kuoleva objekti mitä yleensä ruumiina pidämme), mutta ihmisten perususkomukset vääristävät sen niin, että todellisuus nähdään materiaalisten, ajallisten muotojen vaihtuvuutena ajassa. Ajan ja paikan illuusiot ovat ihmisten maailman rakennusainetta, joiden läpi ikuinen ja muuttumaton tulkitaan ajassa kehittymiseksi ja muuttumiseksi. 

Onko tämä pelkkää merkityksetöntä teoriaa? Ei, koska sen kautta voi maailmaan tuoda rauhaa ja lepoa "maailman myrskyistä", jopa ihmeitä  jos sen tarpeeksi syvästi oivaltaa. Kun Jeesus paransi ramman, ei hän rukoillut mitään Jumalan voimaa muuttamaan ulkopuolista todellisuutta, vaan käski tämän ottaa vuoteensa ja kävellä. Hän näki, että sairaus rajoituksineen on illuusio, eikä mikään oikeasti pidättele ihmistä, paitsi hänen uskonsa sairaaseen ruumiiseen. Ja koska taas "parannettava" uskoi että Jeesus voi auttaa, hän pystyi luopumaan uskomuksestaan sairauteen, vaikkei itse nähnytkään varmasti sairauden illuusioluonnetta, vaan uskoi että Jeesus auttaa häntä jumalallisella voimalla.

Joku joskus sanoi, että sellainen, joka ei siirrä uskollaan vuoria siksi koska ei koe sitä tarpeelliseksi, on hölmö.

Mitä tulee vuorten siirtämiseen, niin oma tieni on kiusauksista huolimatta pidättäytyä mistään yrityksistä käyttää voimaa ihmillisen tahtoni mukaan. Minä olen siis tavallaan "antimaagi", en ole voiman käyttäjä vaan sen käytettävissä, jos se tahtoo, milloin se tahtoo. Ja olemaan käyttämättä minua, jos se ei tahdo, silti vaikka ihmismieleni mielestä pitäisi tehdä jotain.

Spirituaalisen tason voiman erikoisuus on juuri siinä, että se on toisaalta suurin voima, mutta se tulee hinnalla, että luopuu halusta käyttää sitä inhimillisen tahdon ja viisauden mukaan. Mentaalista voimaa ihminen voi käyttää tahtonsa mukaan, ja silläkin voi saada aikaa melkoisia asioita, jos pystyy mielessään kumoamaan nykymaailman rajoittuneet perususkomukset siitä mikä on mahdollista ja mikä ei  (se on tosin ollut helpompaa joskus menneinä aikoina kun uskottiin yliluonnolliseen ja esimerkiksi magiaan). 

Mutta universumin Luovan voiman ydinvoima on "mustasukkainen Jumala", joka ei ryhdy ihmisen  palvelijaksi. Palvelussuhteen kuuluu mennä toisin päin, tai aika pian loppuu yhteys siihen tietoisuuden tasoon. Mutta jokaisella siihen yhteyden saaneella on silti ajoittain kiusauksia käyttää voimaa, oli jo Jeesuksella, kolme kuuluisaa kiusaustaan erämaassa.

Voin kuvitella että jotain tällaisia kiusauksia on ollut tapauksessa jossa Jeesusta kiusattiin muuttamaan kivi leiväksi: "Jos sinulla on kerran nälkä, mikset muuttaisi kiveä leiväksi? Olethan ennenkin tehnyt ihmeitä, joten voiman käytössä ei ole mitään pahaa! Eikä leivässä ole mitään pahaa, leivän manifestointi ja syöminen ei vahingoita ketään! Ja jos joku näkisi ihmeen, niin ehkä ne uskoisivat Jumalaankin, ja sinähän nimenomaan yrität julistaa ihmisille Jumalaa!" Ihmisjärjen mukaan kaikki tämä on viisasta, ja on hölmöä olla muuttamatta kiveä leiväksi, jos kerran pystyy. Ja silti Jeesus kieltäytyi, ja päätti että ei tee mitään oman inhimillisen viisautensa mukaan, vaan vain jos impulssi toimintaan tulee Isältä, syvemmältä tasolta. Joka lopulta on syvempi, todellinen Itse. Minä olen sen saman tien kulkijoita, ja siksi maailman silmissä erittäinkin hölmö. Joskus jopa omissanikin, mutta minä hyväksyn sen että ihmisjärkeni ei tiedä lopulta mikä on hyväksi, vaikka se niin ajoittain luulee, ja siksi pidättäydyn yrittämästä toimia omasta tahdostani. Minä vain olen hiljaa ja odotan, ja annan syvemmän tason toimia, jos se tahtoo.

Vierailija kirjoitti:

Saanko kysyä henkilökohtaista asiaa? Miten tämä ajatusmaailmasi ja toimintasi vaikuttaa ihmissuhteisiisi? Oletko naimisissa, jos, niin onko puoliso samanlainen? Entä työpaikalla, miten ihmiset ottavat sinut? Pitävätkö outona vai mitä?

Joskus olen ajatellut, etten halua nousta mihinkään toisiin tietoisuuksiin, avioerohan siitä seuraa jos vibat ei kohtaa.,.

Ap

En ole naimisissa eikä ole lapsia. Olin vasta kouluikäinen lapsi, kun tulin uskoon (silloin fundamentalistiseen helluntaiuskoon), ja silloin jo tiesin, että minä tulen olemaan vain Kristuksen morsian, omistautumaan hengelliselle elämälle. Tulihan sitä jossain vaiheessa parisuhteita kokeiltua silti, mutta totesin että minä vaan taidan olla "lahjoiltani" tosiaan enemmän hengellisten asioiden ihminen kuin käytännön perhe-elämän. Huomasin olevani varsin erakko luonne, joka kaipasin hiljaista kuljeskelua luonnossa ja sisäistä ja ulkoista hiljaisuutta. 

Mutta kaikista EI tule minunkaltaisiani, vaan jokaisella säilyy oma luonne. Se vaan jopa vahvistuu, kun sen alkaa nähdä arvokkaana jumalallisen yksilöllisenä itseilmaisuna ihan riippumatta siitä, millainen se luonne on. Jumala ilmaisee itseään erakkoina ja sosiaalisina ekstrovertteinä, nopeina ja hitaina temperamentteina, kaikissa ammateissa, perheellisinä ja perheettöminä. Yksikään ei ole toista huonompi eikä mikään valaistuminen tunge ihmisiä samaan muottiin elämäntavan tai luonteen suhteen. Jokaisella on oma tiensä sen suhteen. 

Kieltämättä parisuhteessa toisen hengellinen herääminen voi olla pieni riski "eroon kasvamiselle". Ei siksi, että heränneestä tulisi outo, sellainen joka paasaa mystiikkaa ja metafysiikkaa tai istuu vaan meditoimassa jossain, vaan siksi, että joillekin ihmisille valaistunut ihminen on tavallaan liian helppo. Jotkut parisuhteet perustuvat paljolti draamalle, sille että elämään saa sisältöä ja elämisen tunnetta ristiriidoista ja haasteista toisen kanssa. Ja jos toisesta tulee täysin henkisesti vastukseton, niin toinen ei enää saa mitä haluaa ja ahdistuu, ja voi lähteä pois. Silti sanoisin että tämä riski on melko pieni, ja voi käydä hyvinkin niin että toinen ei edes huomaa koko muutosta, koska ulkoisesti toinen toimii kuten aina ennenkin. Jos toinen ei ole sellaisista asioista kiinnostunut, ei niitä kannata myös hänen päälleen syytää vaan pitää pitkälti omana sisäisenä salaisuutenaan.

Sama koskee työelämää. En minä esimerkiksi usko että minua pidetään mitenkään outona. Ja olen sentään kovana ja stressavana pidetyllä teknisellä alalla. Mutta en minä töissä puhu mitään sisäisestä elämästäni ja hengellisistä näkemyksistäni, vaan töistä ja sellaisista asioista mitä nyt ihmiset yleensä puhuu. Siitä ei olisi kellekään mitään hyötyä että "saarnaisi" näkemyksiään esim. töissä - useimmat eivät ymmärtäisi ja itse saisi vain hullun maineen.

Yleensäkin ne jotka kulkevat pitkälle sitä tietä jota itsekin kuljet, ovat tässä maailmassa ns. edistyneitä opettajia, joiden opista ei ole useimmille hyötyä. Useimmat ovat tasolla, jolla psyykkinen viisaus ja perinteinen uskonnollisuus riittää, eikä heille kannata tuputtaa sitä, mitä he eivät voisi kuitenkaan ymmärtää. Parempi on keskittyä omaan sisäiseen elämään, ja ne jotka hyötyvät sinusta, ja jotka kaipaavat mitä edustat, löytävät kyllä itse luoksesi, ilman "mainostustakin". 

Kaaosmaagi kirjoitti:

Lienemme melko lailla samoilla linjoilla. Varoisin kuitenkin käsitettä illuusio ellei illuusiota määritellä tarkasti.

Ei "ego" ole illuusiota sen enempää tai vähempää kuin sormesi on illuusio. "Ego" ei myöskään ole Sinä sen enempää tai vähempää kuin sormesi on Sinä. Egon pitäminen koko minuutena/tietoisuutena sen sijaan on illuusio.

Se mitä yleisesti pidämme Minuutena (ego) on aistimuksia ja puhetta, mutta se ei ole Minä tai edes tietoisuus. On erittäin helppoa todistaa käytännössä kenelle tahansa, että näin on.

Todellisuuden pitämiseen illuusiona vaadin mielipiteen esittäjältä syventämistä ]:/

Mutta minulle sormeni ON illuusio ;) Koko fyysinen ilmiömaailma on. 

Mutta siitä ajattelen samoin kuin sinä, että ihmisen tasolla egoa ei ole syytä demonisoida, kuten jotkut hengelliset ajattelijat tekevät. Se on kuitenkin tarpeellinen, toimeenpaneva voima kun toimitaan ajan ja paikan illuusion sisällä. Se on pahuksen huono isäntä, mutta hyvä renki, jos se on yhteydessä itseään syvempään minän tasoon, jonka impulsseja se vaan muuntaa muotoon. Esimerkiksi jos ihminen on runoiilija ja saa luovan impulssin runoon, tarvitaan kyllä egon tasoa tulkitsemaan henkinen, muodoton impulssi ihmiskieleksi, sanoiksi ja lauseiksi. Sitten kun egosta luopuu kokonaan, luopuu myös ihmisen muodosta ja elämästä.

Miksi pidän ilmiömaailmaa illuusiona? Oman sisäisen näkemiseni takia. Olen tullut näkemään sen, että "taivasten valtakunta on teidän keskellänne", että tässä tosiaan ON todellisuus, mutta se ei ole mitään sellaista mitä ihmiset sanovat sen olevan. Kaikki todellinen on ikuista, myös jokainen meistä yksilönä (niin, jopa muoto eli "ruumis", mutta se on ihan muuta kuin se syntyvä ja vanheneva ja kuoleva objekti mitä yleensä ruumiina pidämme), mutta ihmisten perususkomukset vääristävät sen niin, että todellisuus nähdään materiaalisten, ajallisten muotojen vaihtuvuutena ajassa. Ajan ja paikan illuusiot ovat ihmisten maailman rakennusainetta, joiden läpi ikuinen ja muuttumaton tulkitaan ajassa kehittymiseksi ja muuttumiseksi. 

Onko tämä pelkkää merkityksetöntä teoriaa? Ei, koska sen kautta voi maailmaan tuoda rauhaa ja lepoa "maailman myrskyistä", jopa ihmeitä  jos sen tarpeeksi syvästi oivaltaa. Kun Jeesus paransi ramman, ei hän rukoillut mitään Jumalan voimaa muuttamaan ulkopuolista todellisuutta, vaan käski tämän ottaa vuoteensa ja kävellä. Hän näki, että sairaus rajoituksineen on illuusio, eikä mikään oikeasti pidättele ihmistä, paitsi hänen uskonsa sairaaseen ruumiiseen. Ja koska taas "parannettava" uskoi että Jeesus voi auttaa, hän pystyi luopumaan uskomuksestaan sairauteen, vaikkei itse nähnytkään varmasti sairauden illuusioluonnetta, vaan uskoi että Jeesus auttaa häntä jumalallisella voimalla.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Paradoksaalista on, että sitten kun ei enää juurikaan välitä illuusion tasosta, kun olisi ihan valmis siihen että se rampautuu tai sairastuu tai kuolee pois ilmenemästä, niin saakin myös sillä illuusion tasolla kaiken mitä tarvitsee, ilman murehtimista ja vaivannäköä. Perimmäisen todellisuuden ja minän syvimmän olemuksen ikuisen rauhan ja turvallisuuden näkeminen kun tuo myös psyyken tasolle rauhan, ja se taas heijastuu siihen mitä sanotaan ulkoisiksi olosuhteiksi ja elämäksi. Kaikesta luopunut saa kaiken.

Tuosta haluttomuudesta ja tarpeettomuudesta - luulen että hyvin harva ymmärtää, mitä se on käytännössä, koska on niin mahdotonta käsittää millaista on ohjautuminen muulta tasolta. Moni luulee, että se tarkoittaisi että ei tee mitään, olla möllöttää vaan. Mutta ei se tarkoita sitä ollenkaan. Se tarkoittaa elämää, jossa sisäisestä intuitiosta, syvemmästä Minästä, nousee intuitioita, joita ihminen seuraa siinä hetkessä. Ei tarvitse toivoa mitään, haluta mitään, sillä ihminen tietää että hän on yhtä Jumalan kanssa ja kaikki järjestyy juuri niin kuin pitää. Ihminen saa vain levätä ja katsella, ihailla sitä miten hienosti menee elämä, jonka johdossa on muu taso kuin pikkuruinen ihmismieli haluineen ja pelkoineen. Se on rauhan ja levon ja harmonian elämää, ja samalla ulkoisella tasolla voi olla hyvinkin aktiivista.

Ei-ap tässä.

Olen leikitellyt paljon tietoisella luomisella, ja tullut siihen pisteeseen, jossa visualisointi toimii hienosti ja nopeasti fyysisen elämän muuttamisessa.

Outoa kuitenkin on, että samalla olen hylännyt "tavoitelistani" ja alkanut kokea koko tietoisen luomisen turhaksi. Polkuni alussa isoina pitämäni haaveet ovat lakanneet merkitsemästä mitään. Tavallaan tuntuu siltä, että en halua/jaksa manifestoida mitään, mutta tavallaan myös siltä, että elämä kuljettaa ja kaikki järjestyy parhain päin. Ulkoiset tekijät ovat alkaneet menettää merkitystään.

Nyt alan ymmärtää, mistä voisi olla kyse.

Prosessi muuttuu automaattiseksi ja hienostuneemmaksi. Ei enää tarvitse manifestoida mielen avulla yksityiskohtia, vaan voi vain pitää itsensä tietoisuudentilassa, joka on rauhaa, luottamusta ja rakkautta. Tällainen tietoisuudentila tuottaa mielen ja tunnemaailman tilan, joka automaattisesti vetää puoleensa ja tuottaa hyviä muotoja. Edelleen "fyysinen" on "psyykkisen" heijastusta, mutta psyykkistä tilaa ohjaa nyt uusi hengellinen taso, ei enää ajatteleva mieli haluineen.

Tämä on siinä mielessä paljon parempi tie, että ei ole vaaraa virheistä, joita voi tehdä, jos rajallisen järjen tiedon varassa manifestoi mitä kokee tahtovansa - on monia ihmisiä, jotka ovat saaneet mitä ovat halunneet, ja se on ollut heille lopulta iso ongelma. Silti, jos joku on siinä vaiheessa jossa vasta tutkii hypoteesia että voisiko psyykkinen oikeasti vaikuttaa fyysiseen kuten Salaisuus väittää, niin silloin on turha yrittää suoraan hypätä sen tason ohi siinä pelossa että manifestoi vääriä asioita.