Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Haluan jakaa teidän kanssanne yhden mielenkiintoisen havainnon. Liittyy ehkä jossain määrin ylempään kommenttiin.
Tässä "heräämisen" (miten sitä haluaakaan kutsua) kynnyksellä kaikki, mihin fyysisessä todellisuudessani keskityn, näyttää moninkertaistuvan ja voimistuvan tavalla, josta olen aiemmin - siis vetovoiman lailla leikitellessäni - voinut vain haaveilla.
Sinänsä nurinkurista on se, että en enää erityisemmin välitä lähteä tietoisesti luomaan ja manifestoimaan mitään, koska tahdon vain olla rauhassa kaiken keskellä. Tietoiseen luomiseen kun tuntuu aina liittyvän tietty haluamisen, tahtomisen ja epäonnistumisen pelkäämisen ulottuvuus, joka ei tunnu houkuttelevalta.
14/67/jne.
Näin siinä tosiaan käy, että "kun etsii ensin Jumalan valtakuntaa, niin myös 'kaikki tämä' annetaan teille" - kaikki näennäisesti ulkoinen, jota tarvitsee. Sisäinen runsaus ja tyytyväisyys heijastuu automaattisesti, ilman psyykkistä työtä sen manifestoinnin eteen, ulkoiseksi runsaudeksi.
Itselläni kyllä ei liittynyt tietoiseen manifestointiinkaan juurikaan tuollaisia asioita - tietyllä tapaa haluaminen kyllä, mutta vain ennen kuin aloin itse prosessiin. Sitten kun aloitin, haluaminen katosi aika äkkiä sen uskon tieltä, että olen jo saanut mitä manifestoin, ja odotan vaan tässä sen materialisoitumista fyysiselle tasolle. Kuin olisin tilannut jotain mikä tulee postitse, ja odottaisin vaan pakettia, varmana että kyllä se sieltä tulee eikä tarvitse hätäillä. Mutta minulle sitten kävi niin, että juuri kun olin saanut elämässäni kaiken sellaiseen järjestykseen kuin halusin ja koin että on hyvin vähän rajoja sille mitä pystyisin manifestoimaan ihan luonnollisen mielen voimalla, niin totesin että ei se tyydytäkään ja jonkinlainen sisäinen tyhjyys ja kaipuu oli jäljellä silti. Tavalla tai toisella hengellinen tie kyllä kutsuu omiaan aina...
250:lle. Ei tarvitse kiinnittää kipuihin huomiota, eikä yrittää kieltää niitä. Niiden voi vaan antaa olla, kuten kaikkien muidenkin kohteiden joita tietoisuudessa kulkee: jääkaapin hurina huoneessa, olemassaolon tuntemus, koiran haukku jossain kaukana, ja yhtenä ruumiillinen tuntemus, se kipu. Mikään, ei edes ajatukset, ei häiritse jos niihin ei samaistu ja keskity, vaan tiedostaa olevansa tietoisuuden tila jossa vaan on kaikenlaisia ajassa muuttuvia kohteita. Sitä voi keskittyä tietoisuuteen ikään kuin aistimusten ja ajatusten taustalla tai välissä, tilaan jossa ne esiintyvät. Kuin tietoisuus, minä, olisi taivas ja kaikki aistittu tai ajateltu pilviä joita sillä kulkee. Pilvet eivät voi rikkoa taivaan rauhaa, sillä ne ovat sen alapuolella, aivan eri tasolla.
Mihinkään ei ole hyvä erityisesti keskittyä siksi, että tietoisuuden kohteisiin kiinnittyminen on ihmiselle niin ominaista ja tietoisuuden tilaan itseensä niin vierasta, että jos antaa huomionsa alkaa seurata erityisesti esim. ajatusvirtaa tai tiettyä kehon tuntemusta, niin tietoisuus itse tietoisuudesta helposti katoaa. Meditaation idea taas on keskittyä siihen aina läsnä olevaan hiljaisuuteen, joka on taustalla myös silloin kun tietoisuudessa esiintyy meteliä. Jotkut tekniikat tosin käyttävät ajatuksiin samaistumisen katkaisemiseksi keskittymistä johonkin yksinkertaiseen asiaan kuten hengitykseen, koska juuri ajatuksiin samaistuminen on yleensä ihmisillä pääongelma - he saavat koko egoistisen minuuden tunteensa siitä mitä ajatuksissa kulkee, kokevat olevansa ajattelija eikä tietoisuus sen takana.
Kokeneen meditoijan ei tarvitse edes mitenkään erityisesti yrittää olla ajattelematta, sillä ajatusvirta ei enää ime seuraamaan vain itseään, vaan se pysyy vain yhtenä neutraalina kohteena tietoisuudessa, siihen ei enää liity minuuden ja samaistumisen tuntemusta. Toisaalta tässä vaihessa kun ajattelu ei enää häiritse, ajattelua voi myös hallita niin, että automaattista ajatushöpötystä ei tapahdu, vaan ihminen pääosin ajattelee kun on käytännön tarve.
Vierailija kirjoitti:
Kysymys Kristitylle mystikolle: Voiko muutos tapahtua kuin "sipulia kuorimalla"? Olen nyt siinä tilassa, että tunnistan monet mieleeni nousevat ajatukset ja pyrin pyörtämään ne, koska suuri osa niistä on huoli ajatuksia. Näetkö tässä mitään henkistä, vai onko kyse ennemminkin psyykkisestä kasvusta/oppimisesta?
Täytyy vielä todeta, että välillä tämän ketjun ajatukset tuntuvat olevan liikaa ja aiheuttavan ahdistusta. Tämän ajattelen johtuvan siitä, etten (vielä) katso maailmaa samanlaisten linssien läpi ja kuvailemasi maailman ymmärtäminen on täten mahdotonta. Tällöin olen saanut lohdutusta ajattelemalla, että luon itse oman totuuteni, eikä minun tarvitse uskoa mitään, mihin en ole valmis. Ja että sielu kyllä johdattaa minua viisaasti ja lempeästi.
Useimmiten muutos tapahtuu kuin sipulia kuorimalla, luonnollisen ihmisyyden kerroksia pois kuorimalla. Sellainen kokemus, mitä Eckhart Tolle kirjassaan kuvaa, että yhtenä ainoana yönä, äärimmäisen ahdistuksen kourissa, tapahtuu kertakaikkisena muutoksena egosamaistumiseen perustuvan ihmisyyden romahtaminen ja uuden tietoisuuden synty, lienee hyvin harvinainen. Useimmat kulkevat pitkiä teitä, joissa silkkaa kauhua ja ahdistusta enemmän on turhautumista kun ei oikein mitään tunnu tapahtuvan, tai jos tapahtuu niin näennäisesti huonoon suuntaan, kuten esimerkiksi itselläni se uskon meneminen. Ristin tiehän se lopulta kuitenkin kaikille on - vanhan on kuoltava jotta uusi voi syntyä, joten pelkkää lempeyttä ja iloa se tuskin koskaan on, vanhan egosamaistumiseen perustuvan minän vastustaessa vallasta pois joutumistaan.
Hengen tasolla ei tarvita eikä voi olla kasvua eikä muutosta, koska se on ajan tuolla puolen, ja jo täydellisessä rauhan tilassa. Siksi ainoa muutos oikeastaan mitä voi tapahtua, on juuri psyykkisen ja inhimillisen tasolla. Ihminen voi vain poistaa omia esteitään näkemiseltä ja oivaltamiselta, avata tietoisuudensa ja odottaa. Usein suuri este kokemiselle ja näkemiselle on ajatuksiin samaistuminen ja meluava mieli, joka peittää taakseen syvemmän tason, joten mielen tason kanssa toimiminen on yleensä välttämätöntä oivaltaakseen hengellisen, vaikkei se hengellinen mielen tasolta lopulta löydykään. Pitää puhdistaa oma ikkunansa, että voi nähdä mitä on sen takana.
Mystiikan ja perinteisen uskovaisuuden ero on siinä, että mystiikka ei ensisijaisesti vaadi uskomaan mitään. Perinteinen kristinusko sanoo, että sinun on omaksuttava nämä oikeat näkemykset, tai muuten käy kuoleman jälkeen huonosti. Mystiikka taas sanoo, että mitään ei tarvitse uskoa, eikä kenenkään tarvitse edes kulkea mystiikan tietä joka ei halua, mutta ne jotka sitä kaipaavat, voivat tavoitella uusien uskomusten sijaan elävää kokemusta. Siitä olisi ihmiselle kovin vähän hyötyä, jos omaksuisi vaan jonkun mystikon näkemyksiä, ilman että on nähnyt itse sitä maailmaa mistä ne kumpuavat. Tämän tien kulkijat tosin puhuvat kokemuksistaan itseään ilmaistakseen, mutta ei oletuksella että jonkun pitäisi omaksua nämä puheet uusiksi uskomuksikseen. Joitakin ne kyllä auttavat heidän omalla tiellään siinä mielessä, että ne motivoivat jaksamaan, jos sisimmässä tulee tunne, että juuri tuota minä kaipaan - se siis ON mahdollista, vaikka nykymaailmassa juuri kukaan ei sellaiseen uskokaan tai siitä puhu.
kyssäreitä kirjoitti:
Kristitty mystikko: kuka Jumala on? Miten ihminen pelastuu?
Minä olen, kuten Jumala Raamatussa nimekseen ilmoittaa. Se Minä, joka on kaiken olevaisen Minä - Oleminen, Elämä, Tietoisuus, miksi nyt sitä haluaa kutsua. Siksi Jumala ei ole ikinä kaukana yhdestäkään olevaisesta, koska Jumala on se mistä kaikki olevainen on tehty.
Muistan miten aikanaan itse ajattelin niin, että Jumala on joku erillinen olento, ehkä henkiolento, mutta olento kumminkin, jossain taivaassa, olento joka on luonut aikojen alussa itsestään erillisiä fyysisiä olentoja tänne maan päälle. Oivalluksen ja näkemisen ensi hetkellä ymmärsin, että ei se ole niin vaan on ihan kirjaimellisesti totta että Minä olen se jota olin etsinyt. Ei olento, vaan Oleminen itse. Eikä niin että ihmiset (tai mikään muukaan) olisi Jumalasta erillisiä luomuksia, vaan enemmänkin ikään kuin Jumala olisi kulta ja luodut kultaesineitä, tai kuin Jumala olisi näyttelijä, ja olevaiset rooleja joita Jumala esittää. Miten erottaa kulta ja kultasormus, tai näyttelijä ja roolihahmo? Ei ole mitään erillisyyttä, koska sormus muodostuu kullasta ja roolihahmoa ei ole ilman näyttelijää joka sitä esittää. Näin minä näen kaikki olevaiset Jumalan individuaatioina, jotka katoaisivat olemasta heti, jos jollain tavalla Jumala poistettaisiin kuviosta.
Pelastus on siinä, että oivaltaa mitä on. Että on Jumalaa, ja vielä enemmänkin: ei vain yksittäinen muoto vaan yhtä Olemisen kokonaisuuden kanssa. Se on kuin olisi uskonut tähän asti, että on pelkkä roolihahmo, roolihahmon ohuella persoonallisuudella ja kyvyillä, mutta yhtäkkiä oivaltaisi, että onkin näyttelijä, joka roolia näyttelee, eikä mitään sellaista roolihahmoa eristyneenä näyttelijän kokonaiskyvyistä ja -olemuksesta edes ole. "Hupsis, tulipa samaistuttua rooliin vähän liikaa, sen ahdistuksiin ja ominaisuuksiin, niin että hetken jo luulin olevani se! Mutta nyt näen että se on pelkkä rooli, eikä sitä tarvitse ottaa niin vakavasti." On kaikkea mitä Jumala on. Ilmennyt ja Ilmentymätön - muoto ja muodon Lähde. Jeesus yritti tätä opettaa, puhumalla paljon muodossa "Minä olen". Hän sanoi olevansa muun muassa tie, totuus ja elämä, elämän leipä, maailman valo. Minä näen niin, että Jeesus halusi, sillä hetkellä ajassa lihaa ja verta olevana ihmishahmona ilmaista muillekin, että ihmisessä on jotain muutakin. Kristityt ovat käsittäneet sen niin, että Jeesus tosin oli kaikkea noita, että Jeesus on yhtä Isän kanssa, mutta "Minä" -näitä pohtiva itse- ei olisi. Kuitenkin sanoman muutosvoima on juuri siinä, että oivaltaa olevan itse kaikkea sitä mitä Jeesuskin sanoo olevansa. Että oivaltaa ihmismieltä syvemmän Minän tason itsessään. Silloin ei enää tarvitse toivoa, että saisi jollain mystisellä tavalla yhteyden ajan näkökulmasta pari tuhatta vuotta sitten kuolleen ihmisen henkeen, vaan riittää että löytää oman Minänsä. Se on paljon helpompi tehtävä eikä vaadi yliluonnollisia kykyjä ;)
Ei se niin ole, että synti erottaisi ihmisen Jumalasta. Paremminkin niin päin, että koettu ero Jumalasta aiheuttaa syntiä. Todellista eroa Jumalasta ei voi olla edes, ei edes syvimmän synnin hetkellä, sillä Jumala on koko ajan jokaisen olevaisen olemassaolo ja elämä. Mutta ihminen voi kyllä kokea olevansa yksin ja erossa Jumalasta, yksin taistelemassa vihamieliseksi koettuja ulkoisia voimia vastaan ja niiden armoilla.
Minulle kaikki synti on lopulta ei-tietoista, silloinkin kun tekijä näennäisesti valitsee sen. Se kun tehdään aina jonkin asteisen egosamaistumisen tilassa, ja silloin ollaan tosiaan kaikenlaisten biologian ja menneisyyden ehdollistamien ajattelu- ja käytösmallien alaisena. Oikeastaan vailla vapaata tahtoa, silti vaikka hetkittäin tuleekin olo, että voi valita kahdesta tai useammasta vaihtoehdosta, koska sen valinnan tekee kuitenkin ehdollistunut mieli joka on biologian ja menneisyyden tuote. Ihminen voi toki yrittää parantaa elämäänsä, mutta sekin on mahdollista vain sen rajoissa, kuinka hyvät tai huonot lähtökohdat hänellä on edes haluta sellaista. Jotkut oikein kieroon kasvaneet eivät pysty edes haluamaan hyvää, mutta mitenpä heitäkään voisi siitä syyttää, sillä he ovat vain perimänsä ja ympäristön yhdistelmän uhreja lopulta.
Kaikki kuitenkin muuttuu, kun ihminen herää hengellisesti, löytää yhteyden siihen tasoon jota Jumalaksi kutsutaan (huolimatta kutsuuko sitä teistisesti Jumalaksi vai joksikin muuksi). Silloin ei enää ole luonnollisen mielen vanki, pakotettu elämään sen kykyjen ja menneisyyden ehdollistamien arvojen mukaan. On avautunut aivan uusi taso, jolta käsin ihminen yhä enemmän ja enemmän ohjautuu. Ja mitä täydemmin on sen tason ohjauksessa, sitä vähemmän on kykeneväinen syntiin. Ei tarvitse yrittää parantaa tapojaan ja elämäänsä, sillä rauha ja onni joka syntyy ykseydestä kaiken olevaisen ja sen Lähteen kanssa, muuttaa elämän ihan ilman omaa ponnistelua. On parempi etsiä ensin Jumalan valtakuntaa, kuin yrittää tehdä itsensä vähemmän syntiseksi omalla luonnollisella mielellä ja laittaa riittävä synnittömyyden taso mielessään esteeksi saavuttamiselle. Syntinen nimittäin voi löytää ihan yhtä hyvin ja joskus paremminkin kuin sellainen, jonka elämässä ei ole ainakaan räikeitä syntitapoja.