Kristitty mystikko

Astuinko jossain kohti sivuraiteille vai onko sen tarkoituskin mennä näin?

Sekä että, kuten se usein tässä ihmisten maailmassa on. Ihminen itse jollain tapaa pidättelee itseään, mutta "kaikki vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat", ja sillä viivytykselläkin on jokin merkitys. Samoin kuin on kaikilla epäonnilla ja kärsimyksillä, silti vaikka ne syntyvätkin oman tietoisuudentilan puutteista ja epäharmonioista. Niitä esiintyy niin kauan, kuin niitä tarvitsee kasvaakseen henkisesti.

Etsivä Löytää: Ei lopullinen valaistumiskokemus aina seuraa heti pimeän yön kokemusta. 

Omalla kohdallani pimeä yö iski niin, että vaikka kaikki oli ulkoisesti aivan erinomaisesti, niin jotenkin koko mieleni perusta alkoi vaan lähteä alta. Olin jatkuvasti sisäisesti paniikissa, kuin nuoralla kävelemässä, kuiluun putoamista koko ajan peläten. Usein pelkäsin edes lähteä ulos asunnostani, koska pää tuntui niin sekavalta että en ollut varma osaanko takaisin kotiin jos lähden. Laihduin valtavasti koska en useinkaan muistanut että ihmisen pitää syödä - enkä jatkuvalta ahdistustilaltani pystynyt oikein syömään vaikka olisin muistanut ostaakin ruokaa. Olin menettänyt uskoni, olin menettänyt entisen itsevarmuuteni ja älykkyyteni (niin, minä pidin itseäni ennen aina aikaansaavana ja älykkäänä ihmisenä), ja minä, sisupussi joka menisin vaikka läpi harmaan kiven, olin vapiseva mytty joka pelkäsi ilman mitään syytä. 

Se meni ohi, kestettyään noin vuoden ja pahimmillaan 3 kk. Kokemuksen jälkeen olin hyvin onnellinen ihminen. Kun kävelin kesäisillä niityillä, ne olivat kuin taivaan niittyjä. Kukat näyttivät hymyilevän minulle, niiden värien syvyys juovuttavan onnesta. Ihmisetkin hohtivat onnea ja hyvää tahtoa. Tiesin, että jotain hyvin olennaista oli henkisesti tapahtunut, mutta ei, ei minulla ollut vielä mystikon tietoista yhteyttä Jumalaan. En minä olisi voinut silloin omasta kokemuksesta puhua niitä asioita joista täällä kirjoitan -olisin vaan voinut todeta, että ilman mitään erityistä syytä olen aivan järjettömän onnellinen ihminen. En kuitenkaan tiedostanut vielä täyteydessään sen onnen lähdettä ja syytä, ja niinpä siihen tottui ja se muuttui normaalitilaksi ja arkistui.

Tästä kului 4 vuotta että koin täysin tietoisen yhteyden uuteen tietoisuudentasoon. Juuri ennen lopullista oivallusta oli kyllä jakso jolloin tapahtui kaikenlaista "pahaa" ulkoisessa maailmassani (esim. veljeni itsemurha ja rakkaan taloni osoittautuminen purkukuntoiseksi kosteusvaurio- ja perustusvikapesäksi), mutta silloin olin jo niin irti siitä, ettei se sisäisesti liikuttanut minua mitenkään. Muotoja syntyy ja muotoja kuolee, tätähän tämä maailma on, aina ollut, totesin vaan. Päinvastoin, sisäinen vaisto sanoi, että minun täytyy olla lähellä, kun tämän maailman muoto noin hajoaa ympäriltäni. 

Nämä tiet ovat hyvin yksilöllisiä, eikä niillä auta kuin luottaa niitä ohjaavaan voimaan, joka kyllä tietää mitä kukin vielä tarvitsee voidakseen lopulta kokea sen mitä on kaivannut niin kauan. En itsekään pysty sanomaan, mikä se oli mikä pidätteli minua ne 4 vuotta pimeän yön jälkeen. Yhtäkkiä vaan sitten koin yhteyden, oivalluksen, näkemisen, ilman mitään erityistä syytä miksi juuri silloin ja miksi ei vaikka vuosi tai kolme vuotta sitten. 

Muu olemukseni on tiukasti kiinni illuusiossa ja yrittää löytää kompromissia, jotain vesitettyä versiota totuudesta, jonka voisin jakaa muiden ihmisten kanssa.Yksi vaikeimmista asioista tielläni on nimittäin ollut se, että kaikki tapaamani hengelliset ja filosofiset ihmiset ovat olleet kovin kiintyneitä sääntöihin ja lainalaisuuksiin ja moni heistä on koettanut opastaa minua oikealle tielle. Toisille se on ollut maadoitus ja energioiden suojaaminen, toisille ravinnon oikeaoppisuus ja ruumiin terveyden vaaliminen, joillain usko tieteelliseen prosessiin tai muuhun valitsemaansa tapaan toteuttaa polkua kohti ykseyttä. Varsinkaan nuorempana itseluottamukseni ei ole riittänyt siihen, että uskoisin tietäväni parhaiten oman tieni, ja olen kokenut hyvin tärkeäksi ottaa huomioon myös muiden käsitykset ja tavallaan sulattaa ne omaani, löytäen siten kollektiivisen totuuden.

Tuollainen ihmisajatuksista kokoon sulatettu kollektiivinen totuus ei voi enää mitenkään riittää sinulle, ei tässä vaiheessa tietäsi. Nyt sinun on tultava tuntemaan Totuus, nähtävä ja koettava se itse, ajatusten tason tuolla puolen. "Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teidät vapaiksi". Mutta se tunteminen ei ole sitä, että ajattelisi oikein eri opinkysymyksistä tai osaisi elää oikein ulkoisella tasolla - se on sitä että elävästi tuntee sen, joka on Totuus, joka on Kaikki mitä on.

Ei enää näkemyksiä ja käsityksiä totuudesta vaan Totuus itse! Ei enää toisten, edes valaistuneiden tai mestareiden, sanallistuksia omasta totuuden tuntemisestaan, vaan oma kokemus, jonka sitten koettuaan voi sanallistaa omalla persoonallisella tavallaan, ja näin olla oma uskontonsa - sillä oikeastaan jokainen, joka on nähnyt ja puhuu siitä, luo tavallaan oman uskontonsa kun näkemys suodattuu hänen yksilöllisen persoonansa läpi ajatuksiksi ja sanoiksi ja teoiksi. 

Kun olet nähnyt, voitko jakaa kokemuksesi muiden kanssa? Hyvin harvojen. Useimmat pilkkaisivat sinua jos jakaisit, koska he eivät näkisi samaa totuutta, ja siksi kuvauksesi vaikuttaisi heistä mielenvikaisen horinoilta. Mutta on niitäkin, joiden kanssa voit jakaa, ja päivä päivältä enemmän. Eikö toivoa annakin se, että tosiaan, jopa Vauva-palstalla, tällainen keskustelu kiinnostaa useita ihmisiä? Mutta useimmissa tilanteissa on järkevää olla paljastamatta kaikkea, olla vain tavallinen ihminen muiden joukossa, joka puhuu tavallisia asioita.

Kyllä monet silti vaistoavat jotain erikoista, ja saattavat esimerkiksi haluta tervehtiä tai jutella niitä näitä, tilanteissa joissa se ei ole tavallista vieraan ihmisen kanssa, mutta useimpien kanssa siihen se jääkin. Aina on niitäkin, jotka haluavat selvittää mikä tuossa ihmisessä on se mikä kiehtoo, totuuden etsijöitä, ja heille voi sitten paljastaa asteittain vaikka kaiken. Useimmiten tosiaan asteittain, niin ettei toinen koe liian suurta ahdistusta maailmankuvansa järkyttämisestä tai jopa ala pelätä sinua.

Iitulle (291). Ymmärrän hyvin halun nopeuttaa prosessia tai jotenkin keventää sitä. Ainoat tavat oikeastaan on sisäisestä vastustuksesta luopuminen ja jatkuva nykyhetkessä pysyttely - se, ettei anna ahdistavan menneen eikä ahdistavalta vaikuttavan tulevan yhtään päästä pesiytymään mieleen vaan ottaa vain yhden hetken kerrallaan. Kuten Jeesus sanoo, kullekin päivälle (tai sekunnille) riittävät sen omat murheet, turha kuormittaa varsinkaan pimeän yön tilanteessa itseään yhtään enemmällä. Eri asia sitten on, kuinka hyvin pimeässä yössä rämpimisen uuvuttama pystyy noudattamaan tällaisia neuvoja - ei aina juurikaan, ja silloin täytyy vaan ottaa vastaan mitä tulee koska ei muutakaan voi. Ja olla itselleen hyvin, hyvin armollinen jos sortuu epätoivoissaan johonkin mitä ei pidä oikeana.

 ...vaikka yritän kynsin ja hampain pitää kiinni viimeisistä "ihmisarvon" rippeistäni, kuten nyt vaikka luottotiedoista ja ystävistä, tietäen samalla hyvin ettei mistään voi pitää kiinni

Niinpä, tiedät itsekin, että juuri sellaisesta yö on sinua irrottamassa, että ihmisarvon tunteesi riippuisi enää mistään ulkoisesta. Tämä ei välttämättä tarkoita että kaiken ulkoisen on mentävä, mutta sisäisen kiinnittymisen tunteen niihin asioihin kyllä. Sitten kun sinulle on ihan sama, onko sinulla yhtään ystävää tai rahaa tai työpaikkaa tai oletko elossa vai kuollut, olet tilanteessa joka olisi hyvin huolestuttava jos et olisi henkisen tien kulkija - se tarkoittaisi masennusta ja jopa itsemurhariskiä- mutta tämän tien kulkijalle se tarkoittaa että on enää askelen päässä siitä mitä etsii, ja koko pimeän yön kokemuksen loppumisesta. 

Itselläni homma oli siinä mielessä vähän erilainen, että sen sijaan että olisin yrittänyt pitää kiinni vanhasta, minä itse katkoin myös ulkoisesti siteeni ihmisiin ja maailmaan, koska en pitänyt mitään muuta kuin hengellistä löytämistä enää minkään arvoisena. Minulle se oli oikea tie, mutta monelle muulle ei olisi. Onneksi prosessi itse, vaikkakin vielä pimeän yön vaiheessa ohjautuu alitajuiselta tasolta, pitää huolen siitä että kunkin osaksi tulee juuri hänen kehitykselleen oikeat asiat.

Luota vain, että sama luova Henki, joka pitää yllä koko universumia, on sinussa ja johtaa myös tätä metamorfoosin prosessia. Se tulee viemään sen päätökseen ja tulet löytämään kallisarvoisen helmen, jonka näet kaiken tuskan ja vaivan arvoiseksi :)

Vierailija kirjoitti:

Kristitty Mystikko:

Onko kovinkin tavallista, että ulkoinen elämä näyttää ikään kuin hajoavan heräämisen hetkellä tai sen lähestyessä? Työ-, terveys-, raha- ja ihmissuhde-elämältäni näyttää putoavan pohja pois, mutta samaan aikaan olen rauhallisempi kuin koskaan ennen.

On, se on erittäin tavallista. Osa ei edes onnistu tuntemaan rauhaa siinä tilanteessa, mutta ei sekään haittaa. Prosessit jotka johtavat heräämiseen ovat jo niin pitkällä, että sisäiset synnytyskivut jotka heijastuvat epäjärjestykseen 'ulkoisessa' elämäntilanteessa, väistämättä johtavat uuden syntymään, riippumatta siitä paljonko synnyttäjä valittaa ja pelkää kaiken menevän mönkään.

Itselläni oli myös tuon kaltainen kokemus, ja sinun tavoin minä kyllä koin siinä vaiheessa jo melkoisen totaalista kiinnittymättömyyttä hajoavaan ulkoiseen kuvaan. Minulla oli myös vahva vaisto, että näin on tarkoitus. Mutta on tosiaan niitäkin jotka panikoivat ja menevät vanhaan kiinnitymiseen ja ahdistumiseen, alkavat pelätä tehneensä jotain väärin kun manifestoituvat kuvat ovat niin kammottavan epäharmonisia - mutta silti lopulta rauha murtautuu läpi.