Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Niinpä, etsimällä etsit ratkaisua, ja näin vahvistat ongelmasi todellisuutta koko ajan mielessäsi. Kun se vahvistuu mielessäsi, se vahvistuu ulkomaailmassa. Parempi olisi vaan antaa kaiken olla, hyväksyä sisäisesti se mitä on.
Sinä, mystikko, olet sanonut, että rakastat rauhaa ja hiljaisuutta. Tämä tilanne on verrannollinen siihen, että sinulta osittain viedään se rauha ja hiljaisuus esim 1-2 päivänä viikossa. Saat olla aika maagikko, että pidät hiljaisuuden metelissä.
Mutta juuri sen lajin maagikko minä olen - ei mikään ulkoisessa maailmassa, eikä mikään myöskään inhimillisellä ajatusten ja tunteiden tasolla voi viedä rauhaani, koska rauha ei ole sillä tasolla. Rauha on aina läsnä, silloinkin jos ulkoisessa on meteliä. Se on ääretön Ilmentymättömän tila, josta kaikki ilmenevä -myös se ihmismielien meteliksi tulkitsema- nousee, jossa se on aikansa ja johon se katoaa. Se metelikin on lopulta Minä olen - Minä ilmenneenä, joten miten minä voisin olla rakastamatta sitä?
Ei voi olla tuomioita hyväksi ja pahaksi, toivotuksi ja ei-toivotuksi, jos kokee olevansa kaiken ilmenevän ydinolemus. Kaikki on. Kaikki on Minää. Kun ei ole dualistisia leimoja, ei ole myöskään vääristymää, joka näkee osan Minän ilmenemistä häiritsevinä tai pahoina. Todellisuudessa kaikki on hyvän ja pahan tuolla puolen, vain On. Dualismin vallassa oleva ihmismieli vain vääristää ikuisen ja hengellisen muuttuvaisen hyvän ja pahan sekasotkuksi. Ongelma on korjata dualismi, ei muuttaa nähtyä ulkomaailmaa tai omaa ajallista ihmismieltä - se tosin näennäisesti muuttuu kun dualismi vähenee ja katoaa, kun vääristävät linssit häviävät omilta silmiltä.
Kirjoitat, että aina tulee olemaan asioita, jotka aiheuttavat kärsimystä. Nyt sinä viet pohjan pois manifestoimiselta, etkö? Jos ulkoinen on sisäisen maailman heijastusta, niin näinhän ei pitäisi olla.
Tuo on perimmäinen totuus, mutta ongelma on, että et ikinä pääse kokemaan kärsimyksetöntä 'ulkoista' tilannetta niin kauan kuin yrität päästä kärsimyksestä, koska usko kärsimykseen ja voimiin joita vastaan pitää taistella ylläpitää kärsimystä. Siksi tie kulkee sitä kautta, että on hyväksyttävä se mitä ihmiset sanovat kärsimykseksi ja lopetettava sitä vastaan taistelu, pidättäydyttävä leimaamasta sitä pahaksi enää. Lopulta kipu on ihan yhtä toivottu kuin tila jossa ei ole kipua, kuolema yhtä toivottu kuin elämä, paniikki yhtä hyvä kuin sisäinen tyyni hiljaisuus mielen tasolla. Silloin ihminen on voittanut maailman, ja kaikki on toisin - mutta tie siihen ei käy ongelmia vastaan taistelun ja itsensä psyykkisen parantelun kautta.
Tietoisella manifestoinnilla ei voi löytää perimmäistä rauhaa, mutta kyllä, sillä voi korjailla ulkoisia olosuhteita uskonsa rajoissa. Jos kuitenkin uskoo että jotkut ongelmat on hyvin vaikeita ja vaativat valtavasti työtä, niin hänelle niin on. Edes tietoista manifestointia ei voi tehdä tehokkaasti siitä lähtökohdasta että näkee ahdistavia, vaikeita ongelmia joiden kanssa taistelee. Pitää sisäisesti jo nähdä se, minkä uskollaan aikoo luoda, kuin se olisi jo totta, ja jos niin näkee, missä enää on taistelua? Fyysisen ja psyykkisen ilmiömaailman kuvat eivät enää häiritse mitenkään koska syvempi minä näkee jo toisen todellisuuden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymys mystikolle (tai miksei muillekin):
Nyt on tapahtunut jotain, mitä olen pelännyt. Tai - tietysti tiedän, ettei saa pelätä, ja olen jo pari vuotta kerännyt luottamusta sen suhteen, että asiat kääntyvät parhain päin. Olen löytänyt sen luottamuksen suurimmaksi osaksi aikaa, joskus pimeinä hetkinä paniikki on vallannut alaa, mutta ei yleensä, Parhaani mukaan olen manifestoinut. Mutta pahasti epäonnistunut... Kyse on kahden ihmisen erilaisista haluista ja toiveista. Minä hävisin.
Olen myös paljon harrastanut itsetutkiskelua, jotta pystyisin vaihtamaan asennettani ja olemaan sen toisen kanssa samaa mieltä. Mutta en vain pysty. Vaikka kyse olisi rakkaudellisesta teosta, mutta en vain pysty. En halua.
Niin, en edes tiedä mitä kysyä... Jotain sellaista, että miten pitää toimia, jos toinen haluaa janan toista päätä ja toinen toista päätä? Miten ajatella, jotta molemmat voittavat? Miten ajatella, jottei minun tarvitse luopua haluistani, mutta toinenkin on onnellinen?
Tähän samaan syssyyn posti kantaa lisää isoja laskuja ja korjauskuluja...huoh... Monta viikkoa olen ollut syvässä ilon ja rauhan tilassa. Miten se kaikki voikin mennä päivässä vessanpöntöstä alas.
Ap
Ei se rauha minnekään ole kadonnut - se on edelleen sinun todellinen olemuksesi. Tällä hetkellä et vaan tunne sitä, koska synkät pilvet ajattelevan mielen tasolla peittävät sen näkyvistä. Mutta nekin menevät aikanaan, niin kuin menee sillä tasolla kaikki, niin se minkä ihminen katsoo hyväksi kuin se minkä huonoksi yhtä lailla. Vaikeina aikoina muuttuvaisen muuttuvaisuus voi olla suuri lohtu, se että tietää että tämäkin tulee menemään ohi. Sisäinen rauha taas on kaiken muuttuvaisen, kaiken ajattelun ja ajatusten manifestaatioiden tuolla puolen, ja siksi niiden ulottumattomissa.
Ei inhimillisellä tasolla aina pääse ratkaisuihin joissa kaikki ovat onnellisia, eikä sellaiseen ole aina edes hyvä kenenkään kannalta pyrkiä (toiselle osapuolellekin voi olla lopulta vain hyväksi kohdata oman tietoisuudentilansa aiheuttamat seuraukset, vaikka se tilapäisesti sattuukin). Siinä ei ole mitään väärää että pitää kiinni omasta intuitiivisesta tahdostaan eikä suostu yli käveltäväksi, kunhan pidättäytyy epäeettisistä teoista omaa tahtoaan puolustaessaan. Ja jos voi, niin myös sisäisestä murehtimisesta sen enempää kuin käytännön toimien kannalta on pakko.
Sitä samaa suosittelen kuin aina: oman intuition kuuntelemista. Jos se neuvoo pitämään puolensa, niin sitten täytyy pitää puolensa. Jos se neuvoo antamaan periksi, niin sitten antaa periksi.
Niin, yritän aina kuunnella intuitiotani ja katsonkin onnistuvani siinä kohtuullisen hyvin, mutta nyt ei olekaan kysymys intuitiosta vaan tunteesta. Tämä tunne peittää intuititoni. En pysty kuuntelemaan sisäistä ääntäni, koska se tunne vyöryy yli huutaen "en tahdo, en tahdo!".
Joku on joskus sanonut, että kun asioita valitsee, pitäisi miettiä "mitä rakkaus nyt tekisi". TIedän, että rakkaus valitsisi toisin kuin minä olen valinnut. Niin varmaan intuitionikin sanoisi, jos sillä olisi sananvaltaa. Tiedän olevani itsekäs, mutta kun se sattuu niin paljon, että teen toisenlaisen valinnan. En halua sellaista elämää, mitä toisenlainen valinta vaatisi elämään. Pelkään, että toisenlainen valinta pitää ne tummat pilvet pysyvästi pääni yläpuolella.
Tiedän myös, että ulkopuolinen varmaan ihmettelisi suuresti, miksi tunnen mitä tunnen. Kun etäännytän itseni ulkopuoliseksi, ei tämä ole mikään big deal. Kyllähän ihminen kerran viikossa istuu vaikka kepin nokassa. Mutta kun minä en vain tahdo....:-(.
Tiedän myös, että kaikki muutos lähtee tosiasioiden hyväksymisestä. Onkin järjetöntä taistella sitä vastaan mikä on. Löydän kyllä rauhani, kun keskityn läsnäoloon ja tarkastelen tilannetta. Mutta joudun heti paniikkiin, jos ajattelen, että hyväksyn tilanteen ja ánnan periksi.
Olen kolme vuotta yrittänyt hyväksyä tämän tilanteen, mutta en vieläkään ole onnistunut.,...
ap
En ole mystikko, mutta joitain ajatuksia tuli kuitenkin mieleeni...
Intuition kuuntelu onnistuu paremmin, jos kysyt näitä kysymyksiä itseltäsi hiljaisena hetkenä, sellaisena, jolloin et ole minkään tunteen vallassa. Ja muista, että tunteet ovat vain tunteita - ne tulevat ja menevät, mutta ovat kuitenkin ikään kuin kermakuorrute täytekakun päällä, jonka sisällä "todellinen olemuksesi" on.
Minä ajattelen, että tunteiden tunteminen on yksi tämän maallisen elämän hienouksia vähän samalla tavalla kuin vaikka ruoan syöminen. Tunnen tunteita (toiset miellyttävämpiä ja toiset epämiellyttävämpiä) ja syön ruokaa (joskus parempaa, joskus ei), mutta en ole tuntemani tunteet tai syömäni ruoka. Näihin tunteisiin samastuminen aiheuttaa väistämättä kärsimystä: onnellisuus tai vaikka suklaakakku ei ole pysyvää eikä tuota pysyvää rauhaa.
Epämiellyttävän tunteen vyöryessä yli olisi hyvä astua ikään kuin itsensä ulkopuolelle havainnoimaan tilannetta. Ei pidä yrittää hallita tai tukahduttaa ikäviäkään tunteita, mutta havainnoimalla omaa olemistaan ja tuntemistaan lakkaa samalla samastumasta tuohon tuntevaan minäänsä. Kyse on tavallaan etäännyttämisestä mutta ei kuitenkaan, sillä tunteiden annetaan tulla ja mennä sellaisena, kuin ne ovat.
Mieti: jos on olemassa sinä, joka on huomannut "tunteen ylitse vyörymisen" noissa tilanteissa, on siis oltava jotain tuon tuntevan sinun yläpuolella havainnoimassa tilannetta.
Minä olen ollut tuossa tilanteessa aiemmin, siis panikoimassa irti päästämisen äärellä. Mutta kuten mystikkokin on tässä ketjussa tainnut sanoa, se tapahtuu jossain vaiheessa väistämättä jos on tapahtuakseen. En näkisi asiaa niin, että täytyy "hyväksyä tosiasiat", koska se kalskahtaa kuitenkin tämän maallisen todellisuuden leimaamiselta epätoivottavaksi ("hyvä on, enpä nyt sitten koskaan saa toivomaani puolisoa", "hyvä on, en koskaan rikastu"). Omalla kohdalla tuo hyväksyminen tarkoittaa tietynlaista sallivuuden tilaa: se mitä on, on. Se vain on ("hyvä on, tällaisessa materiaalisessa todellisuudessa elän juuri nyt ja se muuttuu koko ajan").
Kiitos ajatuksistasi. Ymmärrän kaiken - järjellä. Mutta irtipäästäminen lieneekin vaikeinta sen tunteen takia. Jos kyse olisi järjestä, niin olisin jo päästänyt irti.
Kun tunne on erittäin vahvana, niin samaistun siihen. Pystyn kyllä olemaan samaistumatta hetken päästä, ja tajuan, että minä en ole tuo tunne ja löydän rauhan. Mutta seuraavan kerran kun paniikki iskee, olen jälleen samassa tilanteessa... Olen lukenut kirjan, jossa neuvotaan että kaikkeen auttaa se, että tilanteessa keskitytään sydämeen ja rentoutetaan se. Sitäkin olen tehnyt, ja se auttaa kyllä - mutta eihän se pysyvästi auta, koska tahtoni taistelee hyväksymistä vastaan. Tämä on sellaista jatkuvaa vuoristorataa, jossa rauha ja paniikki vuorottelevat riippuen konkretiasta.
Tajuan myös, että taustalla on uskomus. Kun siitä uskomuksesta pääsisin, niin pääsisin tunteesta. Mutta kun en pysty, vaikka olen kokeillut mitä keinoja ajatella toisesta näkökulmasta ja kyseenalaistanut uskomukseni.
Seuraavaksi sitten yritän opetella: se mitä on, on. Ei kai tässä muutakaan voi...
ap
Mitä jos antaisit kaikkien tunteiden vain olla, pyrkimättä edes rauhaan tunteiden tasolla? Jos on paniikkia, hyväksy paniikki. Jos on rauhaa, hyväksy rauha. Jos et voi hyväksyä senhetkistä tunnetilaasi, hyväksy hyväksymättömyytesi ja vastustuksesi. Ja muista: se menee ohi, se menee aina ohi, mikään tunnetila ei jää koskaan pysyväksi. Ei tunteilla ole voimaa pilata elämääsi, jos et itse anna niille sellaista, jos et leimaa niitä pahoiksi ja ei-toivottaviksi ja yritä vastustaa niitä. Sillä se on juuri ongelmia aiheuttavan dualismin juuri, että sanoo että tämä asia tai tunne paha, tämä hyvä - aina tuomaroi ja arvostelee, torjuu yhtä ja yrittää vetää puoleensa toista.
Voit toki ratkaista ongelmiasi inhimillisellä ja psyykkisellä tasolla, oman ja ehkä auttajien viisauden varassa - se on ihmisten yleisin ratkaisu tuollaisiin ongelmiin. Voit miettiä, mistä olosi johtuu: onko se oikeasti itsekkyyttä, vai ettetkö vain sittenkin olisi julma ja rakkaudeton itsellesi ja siksi sisin kapinoi ihan syystä - itsellesi, joka olet ihan yhtä arvokas kuin ne muut ihmisetkin. Jos päädyt siihen että ajattelussasi ja tunnemaailmassasi tosiaan on vakavia ongelmia joita et osaa itse ratkaista, niin psyykkisellä tasolla sellaiseen on apua tarjolla.
Itse kannatan tosin aina ongelmien tason yläpuolelle nousemista, kääntymistä sisään sinne missä ei ole ongelmia. "Etsimään ensin taivasten valtakuntaa", tuomaan hengellisen voiman valo tietoisuuteen. Vain olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, odottamaan vastausta tai inspiraatiota tai kosketusta, edes hetken joka päivä. Sillä ongelmia vastaan taisteleminen ja niiden murehtiminen vahvistaa niiden todellisuutta, kun taas niistä poispäin kääntyminen näyttää niiden epätodellisuuden ja lopulta hävittää ne. "Illuusioita, ahdistavia sellaisia, mutta ne tai niiden aiheuttamat tunteet eivät kiinnosta minua, minä etsin Taivasten valtakuntaa joka on sisäisesti minussa".
Myös ongelmien tason yläpuolelle nouseminen, hengelliseen keskittyminen, johtaa tosin siihen että tunne-elämä muuttuu, ja usein saa myös inspiraatioita muuttaa käytännön elämäänsä. Mutta tämä tapahtuu aivan eri lähtökohdista kuin siitä, että yritetään ratkaista joku ongelma - se lähtee siitä, että ei välitetä ongelmista ja lopulta enää edes nähdä niitä, ja sitten ilman mitään tietoista työtä kaikki vaan muuttuu, hetken inspiraatiot ohjaavat sinne minne on hyvä mennä niin tunteiden kuin tekojenkin tasolla.
Itselläni ei muuten ole aikoihin ollut omassa elämässäni enää tahtoa siitä, miten asioiden pitäisi muuttuvien illuusioiden maailmassa mennä. Minun ihmisolemukseni on sivustakatsoja, joka vaan seuraa kiinnittymättä sitä mitä ulkoisessa elämässä tapahtuu. Sen päätehtävä on olla yhteydessä syvemmälle tasolle, murehtimatta mistään. Paavali sanoi: "Nyt en elä enää minä, vaan Kristus elää minussa". Niin se on: se on paras ja murheettomin tapa elää.
Intuitio on jo yhteyttä sille tasolle, ja siksi pidän sen käytön harjoittamista niin tärkeänä - se on keino saada ohjausta korkeammalta tietoisuuden tasolta jo ennen, kuin on pysyvästi oivaltanut sen omaksi Minäkseen.
Vierailija kirjoitti:
Kysymys mystikolle (tai miksei muillekin):
Nyt on tapahtunut jotain, mitä olen pelännyt. Tai - tietysti tiedän, ettei saa pelätä, ja olen jo pari vuotta kerännyt luottamusta sen suhteen, että asiat kääntyvät parhain päin. Olen löytänyt sen luottamuksen suurimmaksi osaksi aikaa, joskus pimeinä hetkinä paniikki on vallannut alaa, mutta ei yleensä, Parhaani mukaan olen manifestoinut. Mutta pahasti epäonnistunut... Kyse on kahden ihmisen erilaisista haluista ja toiveista. Minä hävisin.
Olen myös paljon harrastanut itsetutkiskelua, jotta pystyisin vaihtamaan asennettani ja olemaan sen toisen kanssa samaa mieltä. Mutta en vain pysty. Vaikka kyse olisi rakkaudellisesta teosta, mutta en vain pysty. En halua.
Niin, en edes tiedä mitä kysyä... Jotain sellaista, että miten pitää toimia, jos toinen haluaa janan toista päätä ja toinen toista päätä? Miten ajatella, jotta molemmat voittavat? Miten ajatella, jottei minun tarvitse luopua haluistani, mutta toinenkin on onnellinen?
Tähän samaan syssyyn posti kantaa lisää isoja laskuja ja korjauskuluja...huoh... Monta viikkoa olen ollut syvässä ilon ja rauhan tilassa. Miten se kaikki voikin mennä päivässä vessanpöntöstä alas.
Ap
Ei se rauha minnekään ole kadonnut - se on edelleen sinun todellinen olemuksesi. Tällä hetkellä et vaan tunne sitä, koska synkät pilvet ajattelevan mielen tasolla peittävät sen näkyvistä. Mutta nekin menevät aikanaan, niin kuin menee sillä tasolla kaikki, niin se minkä ihminen katsoo hyväksi kuin se minkä huonoksi yhtä lailla. Vaikeina aikoina muuttuvaisen muuttuvaisuus voi olla suuri lohtu, se että tietää että tämäkin tulee menemään ohi. Sisäinen rauha taas on kaiken muuttuvaisen, kaiken ajattelun ja ajatusten manifestaatioiden tuolla puolen, ja siksi niiden ulottumattomissa.
Ei inhimillisellä tasolla aina pääse ratkaisuihin joissa kaikki ovat onnellisia, eikä sellaiseen ole aina edes hyvä kenenkään kannalta pyrkiä (toiselle osapuolellekin voi olla lopulta vain hyväksi kohdata oman tietoisuudentilansa aiheuttamat seuraukset, vaikka se tilapäisesti sattuukin). Siinä ei ole mitään väärää että pitää kiinni omasta intuitiivisesta tahdostaan eikä suostu yli käveltäväksi, kunhan pidättäytyy epäeettisistä teoista omaa tahtoaan puolustaessaan. Ja jos voi, niin myös sisäisestä murehtimisesta sen enempää kuin käytännön toimien kannalta on pakko.
Sitä samaa suosittelen kuin aina: oman intuition kuuntelemista. Jos se neuvoo pitämään puolensa, niin sitten täytyy pitää puolensa. Jos se neuvoo antamaan periksi, niin sitten antaa periksi. Hengen tasolta ohjautuva ihminen on aina näissä asioissa täysin ennustamaton, koska hän ei enää toimi ehdollistuneen mielensä säännöillä, ennustettavasti joko jääräpäisesti omaa tahtoaan ajaen tai sitten alistuvasti, vaan tekee sen mitä laajemman kuvan myös toisten näkökulmasta tunteva Tietoisuus kehottaa tekemään. Jeesus joka kehottaa kääntämään toisen posken lyöjälle voi toisessa tilanteessa tehdä naruista ruoskan ja ajaa sillä rahanvaihtajat ulos temppelistä. Ei ole aina kokonaisuuden kannalta paras olla kiltti ja alistuva ja toisia miellyttävä.
Sitä se on, egon vastustusta, keho- ja mielisamaistumisen synnyttämän valeitsen vastustusta. Sitä ollaan viemässä ristinkuolemaan, jotta todellinen Minä voisi syntyä, mutta on ihan luonnollista että mikä tahansa kokonaisuus vastustaa kuolemaansa ja pelkää sitä. Siksi ei ole mitään syytä syyttää 'vanhaa itseä' sen kipuiluista vaan sitä tulee kohdella suurella myötätunnolla. Sillä on ollut tehtävänsä tässä elämässä, sillä ennen kuin löysit yhteyden syvempään Itseen, se oli sinun ainoa minäsi, ja ilman sitä et olisi voinut elää. Se ei siis ole paha. Nyt on vaan tullut aika kasvaa siitä vaiheesta ohi.
Lopulta kuitenkin tuo koko valeitse, jota henkisissä piireissä usein egoksi sanotaan, on sekin illuusio. Sitä virhettä ei pidä tehdä, että alkaa nähdä egon mahtavana vihollisena, joka on taistelussa hengellistä vastaan, tai muuten on taas luomassa dualismia, taistelua kahden voiman välille. Valeitse ei kuitenkaan ole muuta kuin valon puutetta, vailla itsenäistä olemassaoloa. Se syntyy siitä, kun ei tunneta mikä Minä on nimen ja muodon tuolla puolen, ajan ja illuusioiden tuolla puolen, ja se katoaa kun aletaan kokea Minän todellisuus. Se on kuin kangastuksen katoaminen kun vaan ajaa sitä kohti - mitään todellista ei ole kadonnut vaan vain illuusio on hävinnyt; mitään taistelua ei ole ollut jolla kangastus olisi tarvinnut voimalla tuhota.
Loppujen lopuksi varsinaisesti ego ei ole edes ongelma, vaan siihen samaistuminen. Egon kuuluu olla ajan ja paikan maailmassa toimeenpaneva tietoisuuden alue, se joka tulkitsee hengellisen ja ajattoman aineelliseksi ja ajassa olevaksi, niin että henkilö pystyy toimimaan ihmisten tietoisuuden tasolla. Se on kuin kääntäjä, joka kääntää hengen kielen aineen kieleksi, ikuisuuden kielen ajan kieleksi. Tällaisessa roolissa ego on työkalu, ja Jumalan palveluksessa, ja olisi hulluutta yrittää tuhota sitä, taistella sitä vastaan. Mutta ajan ja paikan maailmassa käytettävä työkalu josta on tehty minuudentunteen lähde, ja joka yrittää kovin puutteellisilla kyvyillään hallita koko elämää, on ongelma, joka aiheuttaa kärsimystä.