Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut näitä tässä ketjussa puituja asioita nyt parisen vuotta. Kaikki alkoi oikeastaan niin suurella romahduksella ja ahdistuksella, että vietin yhden kesäloman olkkarin lattialla meditoiden, kun en muuhunkaan pystynyt. Jokin sisäinen ohjaus kertoi, että ulkoisten puitteiden muokkaaminen olisi turhaa ja on käännyttävä sisäänpäin. Tuo aika oli varmasti tärkeää, ja avasi jotain rauhaa sisältäni, muuten en olisi kestänyt tulevia aikoja.
Sen jälkeen elämäni on romahdellut lähes kaikilla alueilla; jäin työttömäksi, tapahtui onnettomuus jonka takia velkaannuin entisestään huonossa taloustilanteessa, menetin läheisen, mieli on alkanut temppuilla, miessuhteet kariutuvat ennen kuin ehtivät edes alkaa jne.
Jollain tavalla kykenen olemaan rauhan tilassa tämän kaiken keskellä. Voin vain kuvitella, miten entinen minäni olisi tähän reagoinut! Oikeastaan minulle on sama, kuinka paljon elämässäni on kärsimystä, kunhan pääsen lähemmäksi totuutta. Mutta olen vain koko ajan kuin risteyskohdassa: kuin olisin päästänyt irti egominän ohjauksesta, mutta kukaan ei ole ottanut ohjaksia vastaankaan. Elämääni ei tunnu ohjaavan kukaan, mutta on vaikeaa enää uudestaan tarttua ohjaksiin entisenä minänänikään.
Halusin vain väsymykseni keskellä avautua. Intuitiolla tiedän esim. Kristityn mystikon ajatukset oikeiksi. Kiitos kirjoituksistasi. Pyydän, että voisit rukoilla minunkin puolestani. Tarvitsen jonkun tien ulos tästä hajoavasta elämästä.
Rukoilen puolestasi heti. Kokemuksesi ovat hyvin klassisia hengen pimeän yön "oireita", ja tuo palava halusi totuuteen tulee kyllä viemään sinut läpi yöstä. Helppo kokemus se ei kuitenkaan ole koskaan.
Se on hassua, miten erikoinen se heräämiskokemus yleensä on. Sitä luulisi, että se tapahtuu niin, että kun ulkoisen maailman ja minän muoto on hajonnut tarpeeksi, niin nämä alkaisivat sitten korjaantua kun uuden tietoisuuden tason syntymiseen liittyvät synnytystuskat on kipuiltu. Mutta se on enemmänkin kuin unesta herääminen. Olit hukkumassa, ja toivoit että lopulta apu tulisi, koska kauaa et kestä enää - sinut pitäisi jotenkin nostaa vedestä tai pumpata vesi pois. Mutta pelastus ei olekaan sen kaltainen, vaan se on kuin heräisit omassa sängyssäsi ja huomaisit että koko hukkuminen oli vain unta, ja tosiasiassa olet mukavassa lämpimässä sängyssä ilman mitään hätää. Se on paljon radikaalimpi muutos kuin vaikka psyykkinen eheytyminen tai kasvu.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä 102, mitä mieltä olet kirjan Better Never To Have Been Born -ajatuksista? Kirjan nimen haulla löytyy lainauksia. Idea siis se, että olemassaolo ylipäätään on surun lähde.
En ole lukenut kirjaa, mutta mitä lainauksia katselin, niin enpä voisi juuri enempää eri mieltä olla. Minä en näe elämän kivuliaita kokemuksia ensinkään pahana, ja kirjan sanoma tuntuu taas olevan että kärsimys on niin kauhea asia, että koska elämään väistämättä sisältyy kärsimystä, koko elämä pitäisi jättää synnyttämättä. Räikeintä mahdollista dualismia.
Minun näkökulmastani kaikella kärsimyksellä on pyhä tarkoitus: sen tarkoitus on herättää ihmiset siitä painajaisesta, jossa kärsimystä esiintyy. Useimmiten ihmiset alkavat etsiä henkisesti tai hengellisesti vasta, kun elämä on liian tuskallisen tai merkityksettömän oloista jaksettavaksi muuten. Ja sen tien lopputulos on jotain paljon hienompaa kuin vain mukavasti ja nautinnollisesti sujuva luonnollinen ihmiselämä.
On totta, että tämä syntyväisten ja kuolevaisten olentojen maailma on dualismin synnyttämä illuusio, ja siinä mielessä ihmisenkaltainen olemassaolo on kärsimystä. Mutta se ei ole kärsimystä vailla tarkoitusta. Kun tuhlaajapojat huomaavat, kuinka ahdistavaa elämä on maailman teillä, he palaavat kotiin, ja kokemustensa takia ymmärtävät sen arvon paremmin kuin koskaan ennen. Se joka luuli olevansa syntynyt ja kuoleva olento, tajuaakin olevansa Olemassaolo tai Elämä itse, vailla alkua tai loppua.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitit ylempänä, että "Sinun sisimpäsi vie sinua ihan klassiseen egoon perustuvan ihmispersoonan tyhjyyden havaitsemiseen."
Uskotko, että masennus tai kaksisuuntainen mielialahäiriö liittyvät tuohon egon tyhjyyteen?
Kaikki mielenterveyshäiriöt liittyvät pohjimmiltaan egosamaistumiseen. Vain sen luoma valeminä, vääristynyt näkemys todellisesta Minästä, voi sairastua tai kuolla.
Mutta jokaisen maailmankuvaa tulee kunnioittaa. Jos henkinen etsijä potee masennusta, niin toki hänen kanssaan voi pohtia masennuksen syvempiä hengellisperäisiä syitä. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ole sellaisesta kiinnostuneita, eikä olisi mitään hyötyä kellekään tuputtaa heille tällaista näkemystä. He uskovat, kuten suurin osa ihmisistä, että sairaudet vaan iskevät satunnaisesti ihmisiin ja se on luonnonlaki. Heidän maailmankuvastaan nähden apua etsitään psyykkisen ja aineellisen (esim. lääkkeet) tasolta, ja jokaisella on oikeus valita se tie.
Vielä joitain ajatuksia nykyhetkestä, koska siihen aina törmää keskustellessaan henkisten etsijöiden kanssa. Se tosiaan on ydinopetus, mutta moni näkee senkin ikään kuin ajan näkökulmasta, ja siksi siinä pysyttelystä tulee lähes mahdoton haaste. "Pysyä nykyhetken veitsenterällä", kuulee joskus sanottavan - eihän se ole varmasti helppoa tasapainotella jollain kapealla veitsenterällä. Nykyhetki on kuitenkin tavattomaan laaja ja sisältää kaikki "hetket", ja on vain näkökulman suppeudesta johtuva havaintovirhe että se olisi joku mikrosekunnin siivu menneen ja tulevan välissä, jotain mistä on koko ajan vaarassa pudota.
Se on jotain sen kaltaista, kuin että ihminen olisi lähdössä kotoaan töihin. Siinä lähtöä tekiessään hän toteaisi omasta näkökulmasta olevansa tässä ja nyt, nykyhetkessä. Sen sijaan työpaikka näyttäisi olevan vaikka puolen tunnin ja tietyn kilometrimäärän takana, ei nykyhetkessä vaan tulevassa. Sekä ajassa että paikassa eri kohtaa. Sitten kun hän pääsisi töihin, hän kuitenkin huomaisi edelleen olevansa nykyhetkessä ja tässä ja nyt. Nyt se lähtöpiste, koti, näyttäisi olevan tietyn kilometrimäärän päässä ja joko menneessä tai tulevassa, riippuen katsoisiko aikaa jolloin viimeksi oli siellä tai jolloin palaisi sinne. Nykyhetki, tässä-ja-nyt piste, siis näyttäisi seuranneen henkilöä! Eräänä päivänä hän sitten päättäisi lähteä katselemaan kotikaupunkiaan kuumailmapallolennolle. Sieltä hän näkisi sekä kotinsa että työpaikkansa yhtä aikaa, koska olisi niin korkealla että näkökulma sen sallisi. Nyt hänestä tuntuisi, että tässä ja nyt on edelleen siinä missä hänkin, mutta lisäksi: sekä työpaikka että koti olisivat yhtä lailla tässä ja nyt, koska siellähän ne näkyisivät alapuolella samassa näkymässä ja yhtä aikaa.
Niin se on nykyhetken kanssa: riittävän laajasta näkökulmasta katsottuna se sisältää kaikki ajat ja paikat, ja siitä on siis täysin mahdoton "pudota". Ei ihminen voi edes muistella mennyttä tai kuvitella tulevaa muuta kuin nykyhetkessä, vaikka usein juuri näitä tapoja henkisissä piireissä kammotaan nykyhetkestä putoamisena. Ja mikä on se nykyhetki? Se on tietoisuuden tila, joka Minä olen (ja Sinä olet, ja me olemme Yksi).
Olet hyvin perimmäisten kysymysten äärellä. Itse myös tavallaan jo synnyin tähän olemassaoloon tuontapaisten ahdistusten kanssa, ja se olikin syy miksi tulin jo lapsena uskoon vaikka kotini oli uskontoon erittäin kielteisesti suhtautuva. Minua vaan piinasivat liikaa ajatukset kaiken turhuudesta ja tyhjyydestä, olemisesta ja olemattomuudesta, todella omituiset pelot joiden myöhemmin olen ymmärtänyt johtuvan toisesta olemassaolosta jonka jotenkin vaistosin vaikka en tietoisesti suoraan tiedostanut. Ja jos puhuin näistä äidilleni, joka on kovaluonteinen ja käytännöllinen sotavuosien kasvatti, sain vain haukut "omituiseksi mukulaksi" ja käskyn mennä tekemään jotain järkevää joutavien ajattelemisen sijaan.Eihän se perinteinen uskonto niihin kysymyksiin apua juuri tuonut kuin ehkä hetkeksi, mutta oli se minulle silti tien alku siihen mihin olen lopulta tullut. Ei sillä että apua tarvitsisi kenenkään mistään uskonnosta varsinaisesti etsiä - itse vaan päädyin siihen kun ei mitään muutakaan suurempia selityksiä ollut.
Luulen, että lopulta sinäkin joudut lopettamaan pakoon juoksemisen ja katsomaan tyhjyyttä ja turhuutta ja kuolemaa suoraan silmiin sillä asenteella, että antaa tulla vaan mitä tulee. Ei se sinulta tavallista ihmisen elämää vie, ei aisti-iloja eikä ihmissuhteita. Kaiken hyväksynnästä nousee paitsi rauha, myös sen mikä on katoavaista ja "turhuuksien turhuutta" läpi näkeminen siihen, mikä on ikuisesti Totuus kaikkien muuttuvaisten aistien illusoristen kuvien takana.