Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Tällä hetkellä kaikki tuntuu turhalta. Mitä tahansa olenkin tekemässä, palaan ajatukseen "miksi teen näin? ". Kaikki tuntuu samantekevältä. Kaikki menee eteenpäin ilman minuakin. Tahtoisin nyt jo vihdoin löytää "kutsumukseni", sen mitä minun kuuluisi tehdä. Tuntuu kun minua vedettäisiin toiseen suuntaan, mutta en tiedä mihin. Tätä on kestänyt jo vuosia. Haluaisin luovuttaa jo, mutta kun SEKÄÄN ei tunnu oikealta. Olen meditoinut ja etsinyt itseäni lukemattomilla tavoilla, mutta joku muuri on välissä. Miten tämän saa loppumaan?!?
Itse koen niin, että minun ei kuulu tehdä yhtään mitään ;) Vain olla sisäisesti hiljaa, tuntea syvemmän Itseni, Jumalan, läsnäolo, ja antaa sen ilmentää itseään kauttani niin kuin se tahtoo. Ihmispersoonani (silloin kun jossain määrin koen erillisen ihmispersoonallisuuden) on sivustakatsoja, joka voi vain rauhassa ja luottamuksessa mennä jokaiseen hetkeen, tietäen että Tietoisuus, joka Minä olen, osaa kyllä ohjata tämän yhden ihmismuodon elämää, kun se osaa ohjata kaikkien maailmojenkin elämää.
Ja koska Tietoisuus, Jumala, on minun tietoisuuteni, ei ole koskaan sitä riskiä, että se olisi kaukana, saavuttamattomissa. Kaikki mikä on, on sen ilmentymää. Siksi en koskaan voisi esim. pyytää Jumalalta mitään - ei ole Jumalaa JA asioita joita voisi tarvita, vaan on Jumala ilmenemässä kaikissa muodoissa. Oma tietoisuuteni ilmenemässä kaikkina muotoina, aina oikealla hetkellä. Jotta tämä ilmenee, se täytyy vain tietää, ja olla laittamatta sen eteen rajoittavia suodattimia ihmisuskomuksilla, jotka väittävät että minä on jotain muuta kuin kaikkiallinen tietoisuus, Ilmentymätön ja Ilmennyt. Sen jälkeen voi vain olla, antaa kaiken ilmentyä Lähteestä, huolehtimatta koskaan mistään... Ja fyysisen maailman manifestaatiot jotka syntyvät sellaisesta rauhasta ja luottamuksesta ovat harmonisia ja mielllyttäviä.
Mitä jos tosiaan luovuttaisit sen tasolla, että yrität löytää mitä sinun pitää tehdä? Sillä lopulta se minä, joka haluaa löytää kutsumuksensa on este. Se on paradoksaalista: jotta kukaan voi lähteä henkiselle tielle, on siihen oltava suuri halu, ja se on siinä vaiheessa luonnollisen ihmismielen halu, koska muuta Minää ei vielä tunneta. Mutta jossain vaiheessa kaikki halut, jopa hyvän tekemisen tai kutsumuksen löytämisen halut, ja näitä tunteva minäkin, tulevat esteeksi. Silloin on aika palata puhtaaseen nykyhetken Olemiseen, olla vain, tehdä hetkessä niitä pieniä asioita joita ihmiselämässä tehdään, miettimättä suurempia kuvioita ihmisjärjellään. Jos jostain haluaa huolehtia niin siitä, että löytäisi yhä syvemmin yhteyden omaan syvempään Minään, ja sen jälkeen se alkaisi elää elämää oman tahtonsa mukaan. Sillä sen johdossa ei ole koskaan huolia siitä mitä pitäisi tehdä, eikä tarkoituksen puutteen tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Mikähän siinä on, että tässä heräämisen äärellä kaikki fyysisen maailman asiat näyttävät menevän ns. päin mäntyä?
Se on hyvin tavallista. Fyysinen maailma on tietoisuuden ulkoistumaa, ja heräämistä kohti kuljettaessa sisäisessä maailmassa vanhoja ajatus- ja uskomusmuotoja (jopa se ajattelun varassa luotu persoonallisuus jota luuli minäkseen) hajoaa, on kaikenlaista murrosta ja myllerrystä. Tämä heijastuu kaikenlaiseksi myllerrykseksi elämäntilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä sä olet Kristitty mystikko rinnakkaistodellisuuksista? Eletäänkö me tietämättömättämme useassa eri paikassa, tällaisina? Ymmärrän kyllä että tietoisuus on Yksi, mutta onko juuri meitä muuallakin?
Toinen mikä mua mietityttää on manifestoiminen. Itse en ikinä onnistunut manifestoimaan TIETOISESTI mitään, mutta nyt olen jo siinä pisteessä että egon halut ovat pudonneet pois ja minulle kelpaa täydellisesti se minkä henki/Jumala haluaa minulle valita. Kuitenkin välillä tulee mieleen, että olisi kiva kokeilla tätäkin. En vaan yhtään tiedä miten.
On kyllä rinnakkaistodellisuuksia, niin että kaikki, aivan kaikki, mahdollisuudet tulevat tutkituiksi ja koetuiksi. Viestissä 373 sivulla 24 enemmän tästä aiheesta. Olen itse ollut hyvin kiinnostunut tuon kaltaisesta metafysiikasta, todellisuuksien ja niiden luonteen tutkimisesta meditaatiossa.
Lopputulemani kuitenkin on, että vaikka on kiinnostavaa tutkia esim. rinnakkaistodellisuuksissa ilmenemisen mekanismeja, tai mekanismia jolla aineeton henki ilmenee aineen kaltaisena, niin kaikki nämä erilaiset todellisuudet ovat lopulta vain tietoisuuden tasojen läpi suodatettuja tulkintoja perimmäisestä todellisuudesta, joka on Yksi. Ja siinä missä joskus tykkäsin levätä ihmisten rajoittuneesta maailmasta toisenlaisessa systeemissä jossa aikaa ja materiaa ei ole, nykyisin mieluummin menen tietoiseen unioniin Sen kanssa, jonka ilmentymää kaikki on. Olen mieluummin kaikki maailmat kuin erillinen tietoisuus tutkimassa maailmoja.
Manifestointi on aika helppoa lopulta. Periaatteena on, että pitää uskoa saaneensa se mitä haluaa manifestoida, ja se ilmentyy. Täytyy vaan löytää tekniikat, jolla saa oman psyyken riittävän hyvin uskomaan siihen, mitä ei vielä fyysisessä maailmassa näe. Aiheesta on kirjoitettu paljon kirjoja, tunnetuimpana ehkä se Salaisuus, The Secret. Jos lähtee pienistä, ei-yliluonnollista vaativista asioista liikkeelle ja harjoittelee ahkerasti, todennäköisesti lopulta saavuttaa aika hienojakin juttuja. Ja samalla tulee todistaneeksi miten ihmisen kokema maailma on hänen mielensä materialisoituneena.
...että egon samaistaminen kehoon saattaa olla vaarallista. Siis niinkö että jos ignooraan kehon niin sinne voi päästä joku henki asymaan kun "en ole siellä" ja sitten muutun kehottomaksi :D
Tarkoitin lähinnä sellaista vaaraa, johon jotkut spirituaalisen ja mystisen tien etsijät ovat sortuneet eli fyysisen kehon halveksuntaan ja vihaamiseen, erilaisiin asketismin ja ruumiin kurituksen muotoihin. Päättelyketju menee jotenkin niin, että henkilö toteaa että ego on ongelma, ja hän myös tiedostaa jonkinlaisen yhteyden egon ja koetun fyysisen kehon välillä, ja uskoo että pääsee egosta kunhan kuolettaa fyysistä kehoaan mahdollisimman paljon.
Se ei vaan toimi niin päin - se on kuin mielisairas taistelemassa sairautensa aiheuttaman harhan kanssa: kaikki taistelu vain vahvistaa harhan todentuntuisuutta. Parempi olisi keskittyä sairauden hoitoon, niin harha lakkaisi häiritsemästä. Egon ylittänyt näkee kehonsa ikuisena ja hengellisenä, eikä se voi olla enää minkäänlainen ongelma, siltikään vaikka valitsisi jatkaa ihmisten maailmassa jossa kehosta on pidettävä yllä myös fyysisen ihmisen kaltaista projektiota.
Tähän asti ainoat tavat josta olen saanut jotain irti on se, että kuvittelen olevani oikeasti valoa enkä lihaa ja verta. Kun keskityn olemaan valo niin mielen höpinä saattaa jäädä taka alalle. Toinen on että tunnen aineettoman kehon energian. Kysynkin että ovatko nämä tavat yhtään sitä mitä haetaan vai piileekö näissä jokin vaara? Epäselväksi on vielö jäänyt sekin onko kehon energia oikea Minä vai onko Minä vielä senkin takana?
Kehoa elävöittävä energia, se jota sanotaan esim. pranaksi tai qi:ksi, virtaa Minästä, mutta ei ole sen ydinolemus. Minä on aineeton, Henki, ja elämänenergia taas on välittäjä jolla aineeton ilmentyy muodossa ja aineellisena: silta hengen ja aineen välillä. Jos tuntee energian, sitä voi halutessaan käyttää kyllä siltana sen Lähteelle. Tämä voi olla luonnollinen meditointitapa joillekin joiden on helppo aistia kehon energia.
Lopulta kaikki tavat jotka katkaisevat ajatusvirtaan samaistumista, ajattelevan mielen pitämistä minänä, ovat toimivia, ja jokaisen täytyy vain löytää sellainen tapa joka on itselle luontainen ja jota siksi jaksaa harjoittaa.
Totuus kuitenkin on niin yksinkertainen, että kun sen löytää, tulee epäuskoinen naurahdus: niinkö lähellä se oli mitä etsin - ja minä kun olin yrittänyt kurkottaa tuonpuoleisiin tai johonkin oletettuihin mystisiin sisäisiin syvyyksiin alitajunnassa tai sen tuolla puolen, ja koko ajan Tietoisuus - oma tietoisuuteni jossa aistin ajatukset, fyysiset tuntemukset, tunteet, olemassaolemisen, oli Se. Juuri kukaan ei vaan kiinnitä huomiota tietoisuuteen, vaan vain siinä aistittuihin kohteisiin, ja varsinkin ajatusvirta usein imee huomion niin ettei itse tietoisuuden olemusta huomata. Siksi on tärkeää saada katkoja ajatteluun samaistumiseen. Lopulta sitä huomaa, että tietoisuus itse, jonka ei ennen kokenut olevan oikein mitään, ehkä vain aivojen luoma tilan omainen taustakokemus aistimuksille, onkin Minä olen, eikä vain yksityinen minä vaan kaikkien Minä, Jumala, se josta uskonnot ja opettajat puhuvat...
Ei se vuosikausia kestä, ei ainakaan yhtäjaksoisena ja intensiivisenä. Joillain ihmisillä tie on tosin sen kaltainen, että tulee aina ajoittain uutta henkisen tien edistystä, ja näitä uusia sisäisiä oivalluksia tai muutoksia voi edeltää aina ulkoisten vaikeuksien kaudet. Oivalluksen tai kasvun tapahduttua tulee sitten taas sekä sisäisessä että ulkoisessa elämässä rauhallisempi kausi, jota kestää kunnes on aika nousta seuraavalle portaalle henkisessä kehityksessä.
Toiset taas kokevat jossain vaiheessa yhden, hyvin intensiivisen vaikeuksien ja sisäisen hajoamisen kauden ja sitten havahtuvat siitä varsin totaalisesti kerralla. Näissä tapauksissa ahdistus ja vaikeudet ovat yleensä intensiivisempiä ja kauheampia, mutta lyhytkestoisempia.
On sellaistakin kuin itselläni, että koin ensin todella hirvittävän pimeän yön kokemuksen, jossa olin kuukausia ihan hulluuden ja välillä itsemurhankin rajoilla, mutta sitten se loppui ja vaihtui rauhaksi. Rauha kuitenkin vaihtui sisäiseen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeseen, joka kuitenkaan ei ollut enää intensiivistä tuskaa, lähinnä tylsistymistä ja tietoa että vielä puuttuu jotain, vielä täytyy löytää jotain. Sitten lopulta noin puoli vuotta ennen heräämiskokemusta alkoi tapahtua ulkoisessa maailmassa kaikenlaista mitä pidetään pahana, mutta itselläni oli sisäinen kehitys jo niin pitkällä, että se ei sisäisesti haitannut minua yhtään. Minä katselin miten terveys meni, ympäriltä kuoli läheisiä, töissä meni huonosti, edes mitkään pikkuasiat ei onnistuneet vaan kaikessa tuli vastoinkäymisiä ihan koomisuuteen asti. Mutta olin sisäisesti ihan tyyni, mitä ihmettelin koska en vielä nähnyt mitään muutakaan todellisuutta kuin sen näkyvän, joka tuntui hajoavan ympäriltäni. Jollain tasolla kuitenkin jo vaistosin muunkin tason.