Kristitty mystikko

Kiitollisuuden näen enemmän sellaisena "maallista onnea" lisäävänä asiana, mutta luulen, että valaistuneena olisin myös kiitollinen lähes jatkuvasti. Sitä ei siis tarvitsisi erikseen harjoittaa, se vain olisi. Minulla on joskus tullut sellaisia tiloja, joissa herkistyn kiitollisuudesta pelkän olemassaolon takia (siihen ei siis ole liittynyt mitään "maallista onnea", tunne on vain tullut yhtäkkiä ja kestänyt vähän aikaa). Luulen noiden olotilojen olleen jonkinlaisia välähdyksiä syvemmästä todellisuudesta, ja kiitollisuus tosiaan kuului siihen kokonaisvaltaiseen tunteeseen yhtenä osana.

Hassua kyllä korkeamman Tietoisuuden kanssa koetusta ykseyden tilasta katsoen kaikki kiitollisuus lopulta menettää merkityksensä. Minä olen - kaikki on - Minä olen kaikki-mitä-on. Ei hyvää eikä pahaa, ei kiitollisuutta eikä ei-kiitollisuutta, ei iloa eikä surua, ei ahdistusta eikä mielenrauhaa, vaan vain Oleminen kaikkien dualististen vastinparien ja arvostelmien tuolla puolen. 

Mutta toki, silloin kun vasta alkaa kokea syvintä todellisuutta, mutta pääosin vielä kokee olevansa luonnollinen ihminen, mieli kokee syviä liikutuksia ja kiitollisuuden tunteita siitä, miten valtavan hienoa se mitä kokee on verrattuna siihen, millaista oli elämä pelkästään luonnollisella inhimillisellä tasoilla edes hyvinä hetkinä, saati millaista se oli huonompina.

jhana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Olen jälleen lukenut paljon. Tilasin etsivä löytään suositteleman Gary Renardin kirjan, ja huimaan kaikkien teosten toistavan itseään. Erot ovat sangen pieniä, semantiikkaa.

Ole pohtinut, onko anteeksianto, täydellinen hyväksyminen ja kiitollisuus samaa asiaa? Renard puhuu siitä, että valaistumiseen päästään antamalla anteeksi, kaikki pienetkin asiat. Koska olemme yhtä ja samaa, niin viime kädessä annamme anteeksi itsellemme.

Sinä mystikko puhut hyväksymisestä, samoin Tolle. Salaisuus korostaa kiitollisuutta.

Minä olen harjoitellut anteeksiantoa jo kuusi vuotta. Eksälleni joudun antamaan anteeksi lähes joka kerta, kun olemme yhteydessä. Ihmettelen tätä, koska sanotaanhan toisten ihmisten käytöksen olevan omaa projisointia. En tunnista itsessäni tällaista syvää halveksuntaa ja syyllisyyttä. Pienemmän syyllisyyden projisoinnin voisin vielä ymmärtää.

(Käytännön esimerkki: meillä oli eksän kanssa tilanne, jossa muistamme erään sopimuksen eri tavalla. Minun mielestäni kyse on väärinymmärryksestä. Eksän sanojen mukaan syy on tämä: minä olen täysin moraaliton, vailla omaatuntoa ja syvällä petoksen tiellä).

Anyway, minä annan taas anteeksi yhä uudelleen... Mitenkään en pysty manifestoimaan tätä pois.

Ehkä sinun ei eksäsi tapauksessa tarvitse enää antaa anteeksi, vaan pelkästään hyväksyä tilanne. Käytännössä tämä kai tarkoittaa sitä, että tilanne on mikä on - et voi muuttaa toista, vain omaa suhtautumistapaasi häneen/ tilanteeseen. Olet varmasti parhaasi tehnyt hänen kanssaan, joten ole itsellesi armollinen.

Itse pyytäisin kristittyä mystikkoa rukoilemaan puolestani; olen käynyt aikoja sitten läpi pimeän yöni, jollaista en tavallaan kenellekään muulle toivoisi. Ulkoisesti mikään ei näyttänyt siltä, että kävin läpi henkilökohtaisen helvetin, mutta sisällä meni tavallaan kaikki uusiksi ja se mikä ei mennyt, pitää minut tavallaan vielä puolitiessä jostakin.. Eli olen ottanut ison askeleen, luullen aluksi että johtaisi kaikintavoin minut eroon läheisistäni jne, mutta muutoksen pitikin tapahtua vain sisälläni. Tämä muutos on johtanut ainoastaan positiivisiin asioihin elämässäni. Itse en puhu oikeastaan Jumalan löytämisestä, vaan rakkaudesta ja hyväksynnästä. Kuitenkin tuntuu, että olenko sittenkään perillä. Jos ajattelen, että olen perillä - kaikki on tässä mitä tarvitsen - niin olo on hyvä. Ahdistus joka minua on vaivannut melkein lapsuudesta lähtien on poissa, joten luulisi sen riittävän. Mutta en tiedä uskonko silti vieläkään, että kaikki tämä.. On tässä. Toivon rukousta, no en oikeastaan edes tiedä mistä. Olisipa silloin ollut tälläinen ketju, kun kävi läpi omaa pimeää yötäni! Tiedän tästä olevan apua monelle.

Rukoilen nyt heti. Eikä se haittaa jos et tiedä mistä asiasta pyydät rukousta, koska minä en kuitenkaan ikinä ihmismielelläni menisi Kaikkitietävälle Jumalalle, joka Minä olen ja Sinä olet, kertomaan mitä pitää tehdä kenenkin elämässä. Minä vain hiljennyn laittaen ihmismieleni ja sen höpötykset ja tahdot sivuun, ja näen kaiken sellaisena kuin se on vailla inhimillisen tietoisuuden vääristäviä suodattimia. Se joka on valinnut kääntyä minun puoleeni tulee osalliseksi siitä mitä minä näen, koska me olemme saman Minän ilmentymiä. Ei se haittaa jos hän ei oman ihmismielensä suodattimien takia tiedosta sitä arkimielen tasolla juurikaan, yhteys on silti tapahtunut.

Ole pohtinut, onko anteeksianto, täydellinen hyväksyminen ja kiitollisuus samaa asiaa? Renard puhuu siitä, että valaistumiseen päästään antamalla anteeksi, kaikki pienetkin asiat.

Tuossa on se ongelma, että nuo sanat tarkoittavat eri ihmisille eri asioita, joten toisen tavassa käyttää kieltä ne ovat sama asia, toisen tavassa täysin eri asia. 

Itselleni esimerkiksi anteeksianto tai kiitollisuus ei ole koskaan olleet mitenkään merkittäviä, hyväksyminen taas on. Jo kauan ennen valaistumiskokemusta koin, että ei ole mitään anteeksiannettavaa kellekään, koska kukaan ei oikeastaan voi sille mitään millainen on. Koin että yhtä lailla me kaikki ihmiset olemme ties minkä satunnaisvoimien kuten biologisen perimän, kasvuympäristön tai elämänkokemusten uhreja ja hyvin vähän voimme sille mitään mitä teemme. Minä en siis nähnyt mitään tarvetta anteeksiannolle itselleni enkä muille, koska näin kaikki syyntakeettomina, sen uhreina millainen tämä maailma on.

Kiitollisuus on ehkä minulle vielä vieraampi. Olin ennen valaistumista pessimistinen ja valittava luonne, ja kaikki yritykset harjoittaa kiitollisuutta tuntuivat typerältä, valheelliselta epäaitoudelta. Ihan kuin yrittäisin Jumalalta ansaita jotain suorittamalla kiitollisuutta kuin jotain taikarituaalia. Ymmärsin, että Luojan huijaaminen taitaa olla turha toivo, joten lopetin aika äkkiä ne pari kiitollisuuden harjoittamiskokeilua joita etsintäni aikana kokeilin.

Hyväksyminen taas toimi pessimisteillekin, sen jälkeen kun oivalsin kuinka suuren osan omista ahdistuksistani aiheutin sillä, että mielessäni vastustin erilaisia asioita joita tapahtui. Jos vaikka auto ei mennyt katsastuksesta läpi, niin mielessäni käynnistyi heti "Ei, ei taas tämmöistä, minä en jaksa", ja siihen perään pitkällinen sisäinen valitus siitä miten mikään muukaan muka ei koskaan onnistu ja aina kaikki on minua vastaan. Jossain vaiheessa ymmärsin että tuollainen ei auta mitään, mutta lisää omaa kärsimystäni. Ja että on omassa vallassani pistää poikki se sisäinen valitus ja vain hoitaa asiat jotka on hoidettava, ilman valittamista. 

On pitkälti kiinni sekä noiden sanojen anteeksianto, kiitollisuus ja hyväksyntä tulkinnasta että myös omasta luonteesta ja siitä mitkä asiat omassa elämässä on ongelmia että mikä toimii. Esim. jos jollain valtava syyllisyys on suuri ongelma, anteeksianto voi tosiaan olla siihen täsmälääkettä. Itselläni taas ei ollut sitä juuri koskaan ongelmaksi asti, mutta sen sijaan vaivasi ankara maallisten olojen sisäinen vastustus ja valitus ja elämän merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne.

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko, eikö kaloilla ole tietoisuutta?

On toki, kuten myös kasveilla ja elottominakin pidetyillä kappaleilla. Kaikki mitä on, on tietoisuutta ilmenneenä muodossa. Pohjimmiltaan ikuisessa hengellisessä muodossa, jota ei voi satuttaa eikä tappaa. Vain tämän ihmisten kaltaisten tietoisuudentason tulkinnan muodosta voi hävittää tai sille voi tuottaa tuskaa. 

Tällä muodon tasolla on mahdotonta toimia täydellisesti, koska se itsessään on illusorinen. Ja lisäksi tosiaan, sen säännöt sanovat että olentojen on syötävä elääkseen, ja kaikella on tietoisuus joten aina kun syöt jotain, lopetat yhden tietoisen olennon tämän fyysisen tason elämän. On kuitenkin eroja siinä, miten vahvasti erilaiset maan päälliset elämänmuodot ovat samaistuneita muotoonsa ja niillä on ihmisen tyyppinen harha itsestään erillisinä olentoina joilla on halu elää juuri tässä muodossa niin pitkään kuin mahdollista. Toiset, ihmisten usein virheellisesti jotenkin alkeellisempina pitämät elämänmuodot suostuvat eleettömästi ympäristönsä olosuhteisiin ja elämän loppumiseen, ja siksi elämä ei ole niille helposti niin suurta kärsimystä kuin sellaisille lajeille, jotka tiedostavat itsensä erillisinä ja tiedostavat kuoleman todellisuuden. Mutta toki, kipua nekin tuntevat joille sinänsä kuolema ei ole kauhistus.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä niin moni on kiinnostunut manifestoinnista? Se tuntuu kovin maalliselta.

Itse en pidä manifestointia erityisen maallisena. Se on hassua, että sitä että elää täysin luonnollista ihmisen elämää uskoen vain fyysisen ilmiömaailman lakeihin ei pidetä erityisen maallisena, mutta jos alkaa yrittää ylittää nämä lait, niin se onkin yhtäkkiä jotenkin väärin ettei heti pyri suoraan aineettomaan ja hengelliseen vaan ensin tutkii manifestoimalla sitä, että onko edes jotain muuta kuin pelkkä materiaalinen.

Itse en olisi koskaan varmasti löytänyt spirituaalista ilman manifestoinnin välivaihetta, koska minulle se oli tapa uudestaan kiinnostua ajatuksesta, että voisiko sittenkin olla jotain muutakin kuin näkyvä, aistittava ja mitattava.