Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Kristitty mystikko, ehkä hieman epämääräinen kysymys, mutta mitä sanoisit lasten suhteesta ykseyteen, läsnäoloon jne.? Jeesuskin tuntui suhtautuvan lapsiin jotenkin eri tavalla arvostavasti. Usein myös kuulee lapsista, joilla on esim. erityisiä kykyjä, jotka sitten jotenkin katoavat kasvamisen ja mm. ympäristön paineen ja normien myötä.
Kyllä, lapsilla on luontainen yhteys Olemisen tasoon, Jumalaan, syvempään Itseensä, koska tämän maailman ehdollistaminen ei ole vielä ehtinyt täysin peittää sitä alleen. Heille se on niin luonnollinen asia, ettei sille tarvita mitään käsitteellistämistä edes.
Sama koskee myös eläimiä - niiden ns. vaistotoiminnot eivät toimisi ollenkaan, jos niilläkin olisi ihmisen kaltainen höpöttävä egon hallussa oleva mieli, joka jatkuvasti murehtisi kaikesta eikä sallisi vain luottavaisesti tehdä juuri tällä hetkellä sitä mitä vaistot nyt käskevät. Minä olen aina ihmetellyt sitä, että jotkut ihmiset puhuvat vaistoista kuin ne olisivat jotain alempaa kuin ajattelu - sillä ne ovat itse asiassa suoraa Luovan viisauden johdatuksessa olemista, joka johtaa harmonisempaan ja huolettomampaan elämään kuin ihmisten tapa yrittää kontrolloida elämäänsä pelkästään ajattelevan mielensä keinoin. Ihmiselläkin olisi paljon vaistoja - ja lapsilla ne toimivatkin - ellei ihminen olisi rakentanut niin korkeaa psyykkistä muuria ympärilleen, että ei pysty kokemaan impulsseja siltä tasolta juurikaan.
Valaistuessa ihmisestä tulee monella tapaa lapsen kaltainen. Hän ei enää käsitteellistä Jumalaa (muuta kuin keskustelun helpottamiseksi muiden kanssa), koska Jumala on hänelle maailman luonnollisin asia: oma Tietoisuus, oma Oleminen, oma Elämä, jonka hän tuntee joka hetki. Koska hän kokee olevansa yhtä kaikkivaltiaan luovan voiman kanssa, ei ole mitään tarvetta murehtia mistään, sillä omasta tietoisuudesta, joka on Jumalan tietoisuus, tulee kyllä kaikki tarvittava inspiraatio ja viisaus ilman omia ponnistelujakin. Sitä voi vain elää ja nauttia, vailla huolta huomisesta, vailla pelkoa mistään.
Vierailija kirjoitti:
Ap kysyy myös:
Jos perheessä tai pienellä työpaikalla (eli paikassa, joss ihmiset viettävät paljon aikaa yhdessä) yksi valaistunut ja loput egon tasolla eläviä, niin miten valaistunut vaikuttaa muuhun porukkaan? Vai onko monta egoa vahvempia yhdessä?
Kunkin reaktio riippuu hänen omasta tietoisuudentilastaan ja vastaanottavaisuudestaan. Suurin osa ei tietoisesti todennäköisesti huomaa mitään erityistä valaistuneessa. Syvällä egosamaistumisessa olevia valaistunut voi ärsyttää, ilman että oikein itsekään tietää että mikä siinä ihmisessä niin ärsyttää. Tai sitten he voivat pitää valaistunutta totaalisen ei-merkittävänä mitättömyytenä, koska heille merkittävyys ihmisenä tarkoittaa vahvaa, itsevarmaa egoa, ja valaistunut taas voi vaikuttaa egottomuudessaan heistä ei oikein keltään tai miltään.
Mutta aina on niitä, jotka vaistoavat jotain erityistä valaistuneessa, ja heille valaistuneen läsnäolossa olemisesta on hyötyä jopa silti vaikka hengellisistä asioista ei koskaan puhuttaisi, ja vaikka he eivät olisi vielä edes tietoisesti Tiellä kohti Ykseyttä. Luonnollinen ihmismieli ei kykene tunnistamaan valaistuneen tietoisuuden erityislaatua, koska se ei näy minään minkä voi luonnollisin aistein aistia, joten jo se että tiedostaa jotain valaistuneessa tarkoittaa, että itsessä on heräämässä tai herännyt sellainen tietoisuuden taso, jonka tarkoitus on lopulta johtaa ihminen rauhaan ja ykseyteen, valaistukseen tai uudestisyntymään tai miksi sitä kukin kutsuu.
Itse olen kokemukseni jälkeen kuullut ihmisiltä mm. seuraavanlaisia kommentteja, kun he ovat huomanneet jotain erityistä: "sinun täytyy olla poikkeuksellisen onnellinen ihminen", "miten sinä olet aina noin rauhallinen vaikka kaikki muut tärisee täällä stressistä ja kiireestä", "oletko uskovainen, kysyn vaan kun aistin sellaisen tietynlaisen rauhan", "se on jännä, että vaikeimmatkin asiakkaat kohtelevat sinua kuin olisit kuningatar, ilman että sinun täytyy tehdä mitään erityistä sen eteen".
Vierailija kirjoitti:
Kun sielun pimeästä yöstä on jo aiemmin puhuttu, niin jäin miettimään lähinnä sitä, että voisiko Angulon perheen tarina kummuta isän pimeän yön kokemuksesta, joka on jatkunut jo vuosikymmenten ajan?
Ei vaikuta siltä että tästä olisi kysymys, koska on kestänyt niin pitkään ja lisäksi ilmeisimmin minkäänlaista hyvää henkistä tai hengellistä hedelmää ei ole ilmennyt, vaan henkilö on mennyt yhä syvemmälle pelkoihinsa ja ongelmiinsa.
Vaikka ihmisellä on sielun pimeässä yössä ahdistus ja tuska, ja tämä voi oireilla ulospäinkin, niin kuitenkin se prosessi on "ylhäältä" johdettu, eikä se aiheuta kohtuutonta kärsimystä muille. Yökokemuksen intensiivisyys tarvittaessa hiljenee ja tahti hidastuu, jos muuten joko itse yössä olija ei kerta kaikkiaan kestä, tai jos läheiset kärsisivät siitä liikaa.
Mielenkiintoisen ristiriitaisia uskomuksia voi kyllä ihmismielessä olla, kuten tuo yllä kuvattu, että toisaalta uskoo olevansa jumala ja valtansa ulottuvan kaikkiin, mutta samaan aikaan pelkää ulkomaailmaa niin, että ei uskalla päästää lapsiaan ulos normaaliin tapaan. Ei kaikkivaltiaalla jumalalla ole mitään pelättävää missään, ja tuo henkilö taas tuntuu pelkäävän jopa enemmän kuin tavalliset ihmiset jotka eivät koe olevansa muuta kuin ihmisiä ilman epätavallisia voimia.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap linjoilla. Vielä anteeksiannosta ja hyväksymisestä:
En koe olevani syyllinen, enkä ajattele anteeksiannon olevan mitenkään armollista. Minulle on vain helpompaa antaa anteeksi kuin hyväksyä, ainakin se, mitä eksäni käytökseen tulee. On helpompi antaa anteeksi "koska he eivät tiedä mitä tekevät" kuin hyväksyä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.
Mystikko, voisitko jälleen rukoilla puolestani. Minulla on ympärilläni pari-kolme ihmistä (joista yksi eksä), joiden olemassaoloa minun on vaikea hyväksyä. Olen jo vuosia yrittänyt, tiedän etten voi heihin vaikuttaa, tiedän etteivät he tosiasiassa minua satuta vaan kaikki on omassa pääkopassani - mutta en vain pysty hyväksymään. Aina iskee tunne, että haluaisin räjäyttää heidät taivaan tuuliin. Eli tahtoisin sen ihmeen, etteivät nämä ihmiset hetkauta minua enää. Kiitos etukäteen.
Rukoilen.
Mutta ei tuollaisilla ajattelevan mielen ajatuksilla ja tunteilla ole lopulta niin paljon väliä. Sinä et ole ajatteleva ja tunteva mieli, vaan tietoisuus jossa kaikki ajatukset ja tunteet ilmenevät, ääretön tietoisuus... Miksi sillä olisi niin paljoa väliä, mitä yksi pieni hitunen sitä tietoisuutta, yksi ihmismuoto, tuntee tai ajattelee? Sittenkin jos pääset omista kielteisistä ajatuksistasi ja tunteistasi, todennäköisesti koet vielä ajoittain "maailman ajatuksia ja tunteita", heijastuksia tämän maailman muiden ihmisten tietoisuudentilasta. Mutta sillä ei ole enää mitään väliä, kaikki ajatukset ja tunteet saavat tulla, olla ja mennä, eikä mitään niistä tarvitse vastustaa.
Kiitos. Voisitko muuten valaista, mitä sinun rukouksessasi tapahtuu?
Mietin, koska lapseni kärsii migreenistä. Onko jotain, mitä minä voin tehdä?
Muuten, tuosta sielunkumppanuudesta: olen kuullut useita tarinoita siitä ja tuntuu, että ne kaikki kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. Mikään ei ole päättynyt hyvin. Miksiköhän..?
Ap
Sielunkumppanuuksissa on se yksi iso ongelma, että usein niistä yritetään väkisin parisuhteita, eikä sielunkumppanuus-tuntemusten sokaisemana välttämättä ymmärretä, että eihän me siinä mielessä sovita yhteen esim. erilaisten elämäntapojen tai toiveiden takia. Itsekin hurmaannuin uudesta tuntemuksesta niin ettei mieleenkään tullut, että huolimatta sielunkumppanuudesta sekakäyttöongelma, paranoidi skitsofrenia ja bipolaarihäiriö tekevät yhdessä elämisestä hieman tukalaa. Alussa sitä uskoo että tämän sielunkumppanin kanssa kuljen vaikka läpi helvetin, mutta jossain vaiheessa voikin realismi omien voimavarojen suhteen iskeä vastaan, esim. siinä kun ihana sielunkumppani näkee sinut vainoharhoissaan Mossadin vakoilijana ja heittää peloissaan veitsellä uhaten pakkasyöhön omasta asunnostasi ;)
Rukouksessa on sitä parempi, mitä vähemmän ihmismieli touhuaa. Ei tarvitse löytää oikeita sanoja, ei tarvitse saada itseään mihinkään tiettyyn mielentilaan. Hiljaisuus, odottaminen, kuunteleminen ovat avaimia. Sillä jokaisen Minä olen, oma tietoisuus on se yksi ainoa ääretön Tietoisuus jota myös Jumalaksi kutsutaan (sillä ei voi olla ääretöntä + jotain muuta, vaan jos jokin on ääretön, kaikkien muiden on oltava osa sitä). Jotta tämä hyödyttää ihmistä käytännön tasolla, hänen täytyy kuitenkin edes jollain tasolla aistia sen läsnäolo, tuntea yhteytensä voimaan joka on enemmän kuin mielen ajatukset ja tunteet. Se yhteys, ja koko tietoisuuden tilan todellinen olemus, on helpointa kokea kun mieli on hiljaa, eikä oma tarkkaavaisuus siis keskity ajatusvirtaan.
Tavallaan kaikki ovat kaltaisiani - mutta useimmat eivät vain tiedä sitä vielä. Jotta minä voisin olla hyödyksi kenellekään, minun täytyy torjua ihmisten illuusiot -myös heidän omansa- ja nähdä heidät heidän todellisessa, hengellisessä, puhtaassa ja ikuisessa olemuksessaan. Kohdella heitä Jumalan lapsina joita he ovat, silti vaikka he itse uskoisivat olevansa pahoja tai rappiolla tai jotain ihan muuta kuin Jumalan lapsia.
Mutta tiedän mitä tarkoitat, sitä että tapaanko ihmisiä jotka tiedostavat ykseytensä Lähteen kanssa, sen kanssa joka on Kaikki-mitä-on. Hyvin harvoin. Olen itse asiassa tavannut spontaanisti vain kahdesti, ja se on mielenkiintoinen kokemus: kuin salaseuralainen kohtaisi toisen, ja tunnistaisi tämän salaisesta merkistä - hymyilisi sitten ovelasti tai vinkkaisi silmää merkiksi tunnistamisesta, josta muilla ympärillä ei ole aavistustakaan. Sen sijaan etsijöitä tapaan paljon, ja sitä varten vielä valitsen olla tässä illuusiossa huolimatta siitä ettei se ole minulle mitenkään enää luonnollinen olotila, että koen tehtäväkseni auttaa niitä jotka ovat samalla tiellä. Uskonnollisuutta on tarjolla paljon, mutta niille jotka kaipaavat mystistä kokemusta, on nykyajan materialistisessa maailmassa niin vähän niitä, joilla on siitä omaa kokemusta.