Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Muistelen, että täällä ketjussa joku kirjoittajista totesi jokseenkin näin, että hän on miettinyt miksi toiset saavat kaiken niin helpolla ja hänen täytyy peräti yrittää valaistua saavuttaakseen edes siedettävän elämän.
Halusin nyt takertua tuohon, kun itselleni tämä tuntuu olevan perimmäinen kysymys. En vaan voi käsittää eroja ihmisten lähtökohdissa ja maailman epäoikeudenmukaisuutta, vaikkapa tätä, että joku meistä syntyy hyvien ihmisten keskelle turvaverkkojen ympäröimänä ja saa elämälle pehmeän alun ja siitä se sitten liukuukin mukavasti eteenpäin ilman että henkilön tarvitsisi koskaan tietää mistään valaistumisista. Sitten toinen lapsi syntyy hyljeksittynä ja saa kantaakseen alusta asti muiden pahuuden. Tästähän tulee kehä, syntyminen esim. päihdeperheeseen saa aikaan vaikeuksien kasaantumisen. En oikein ymmärrä tätä lasten kohdalla, kun hehän ovat vielä yhteydessä lähteeseen ja eivät ole itse voineet ajatuksillaan luoda vaikeuksiaan. Karmako aiheuttaa nämä erot lähtötilanteessa?
Ihmiskunnan uskomukset pääasiassa. Ihmiset luovat tämän maailmansa kollektiivisesti, ja täällä nyt uskotaan yleisesti, että osa syntyy köyhyyteen, osa rikkauteen, osa vammaisina tai sairaina ja osa terveinä, osa päihdeperheeseen ja osa hyvään lämpimään perheeseen.
Myös karma, joka on sama kuin kristillisessä kielessä "mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää" tai syyn ja seurauksen laki ulotettuna yli yhden elinajan, on yksi ihmiskunnan kollektiivisten uskomusten rakennelma, joka toimii koska siihen uskotaan. Tästä juuri puhuu kristillisyydessä "lain alta armon alle tuleminen", että ihminen on luonnostaan tuollaisten uskomusperäisten voimien alainen, jopa silti vaikkei hänellä itselläään olisi niitä uskomuksia, mutta aina on mahdollisuus herätä, tajuta kuvion illusorisuus ja irrottautua siitä. Palata tähän hetkeen ja ymmärtää että voi alottaa puhtaalta pöydältä, silti vaikka menneisyys olisi mitä.
Mutta se ei onnistu, jos uhriutuu ja selittelee, että kun minun lapsuuteni sitä, tai ominaisuuteni tätä. Se vaatii, että tajuaa että on Jumalan lapsi, joka on olemassa täällä syystä, ilmentämässä Jumalaa itseään muodossa Jumalan tahdosta, ja että on vapaa kaikista kahleista heti kun päättää olla. Ihmiskunnan uskomukset yrittävät väittää että se ei ole mahdollista, mutta on paljon ihmisiä jotka ovat onnistuneet jättämään taakseen mitä hirvittävimmät menneisyyden kokemukset - ja osalle juuri ne kauhut ovat olleet syy heräämiseen.
Nro 14 kirjoitti:
Riippuvuuksista vielä yksi kysymys.
Olen pitänyt omia riippuvuuksiani pakokeinona "todellisuudesta", siis arkielämästä ja sen ongelmista. Näinhän riippuvuudet - kuten alkoholismi tai peliongelmat - yleensä selitetäänkin. Omalla kohdallani olen ajatellut, että syömishäiriöni sekä nettiriippuvuus ovat sijaistoimintoja - välttelen siis ns. oikeiden asioiden tekemistä ja pakenen tunteitani tuttuihin käytösmalleihin.
Mutta entä jos addiktiivinen käytös ei olekaan pakoa "todellisen elämän ongelmilta", vaan siltä, ettei noita ongelmia eikä "todellista elämää" ole olemassa?
Että tavallaan ihminen tiedostaa egon ja materiaalisen maailman illusorisen luonteen, mutta pyrkii kuitenkin täyttämään muuten paikalle jäävän "tyhjiön" jollain, koska illuusion tiedostaminen ja siitä irrottautuminen on kuitenkin vielä liikaa?
Olet erittäin olennaisen äärellä. Myös minä tiedostin niinä hengen pimeän yön kammottavina aikoina, jolloin minun oli pakko juoda alkoholia (vaikkei siitä tullut edes hyvä olo, vaan lähinnä turtumus) lääkkeeksi, että minä en pelkää elämää enkä kuolemaa, vaan tyhjyyttä, sitä että mitään ei ole olemassa, ja siksi kaikki on totaalisen merkityksetöntä. Pelkkää harhaa ja roskaa, arvotonta. Tästä seurasi myös hyvin ahdistavia ajatusleikkejä siitä, että jos tappaisin ihmisen, olisiko silläkään mitään väliä, vai kokisinko sen tapahtuneen kuin tietokonepelissä, harhassa ja leikisti.
Sellainen tila on askeleen päässä hulluudesta, mutta askeleen päässä valaistumisesta. Se minkä oivaltaa jos ja kun pääsee sinne valaistumisen puolelle on, että kyllä, kaikki ON tyhjyyttä ihmisaistien mukaan, mutta se ei ole enää ahdistavaa, sillä tyhjyys on vain suhteellista ja riippuvaista luonnollisten aistien rajoituksista. Hengellinen todellisuus on silloin totta, ja paljon merkityksellisempi kuin tämä maailma jossa koi syö ja ruoste raiskaa; jossa pienet lapset kuolevat kivuliaisiin tauteihin jättäen vanhemmat epätoivoon ja suruun, jossa jokaista ilon kautta seuraa huonompi kausi koska tämän maailman laki on että mikään ei kestä, kaikki muuttuu koko ajan. On toisenlainen todellisuus ja se on tässä ja nyt.
Mutta se kestää aikansa että ihminen oppii näkemään ihan toisin aistein kuin mihin tämä maailma ehdollistaa, aistein joita ei tiennyt omaavansakaan, ja se ahdistus mikä syntyy kaiken tunnetun menettämisestä kun ei vielä ole saanut mitään tilalle on kyllä melkoista.
Vierailija kirjoitti:
Ap linjoilla.
Mystikko, kerrot monesti eri vaiheista, mitä polulla tapahtuu. Onko olemassa jotain järjestystä näillä vaiheilla? Olisi vain kiva seurata, mitä kaikkea on jo kokenut ja mitä on ehkä vielä tiedossa....
Kyllä monet näistä asioista kirjoittaneet kirjoissa esittävät erilaisia vaiheita ja kuvauksia, mutta itse en ainakaan ole nähnyt mitään johdonmukaista, yhtenäistä ja kaikkiin sopivaa kuvausta - sen verran yksilöllisiä nämä tiet ovat.
Se ei niinkään mene niin, että jossain (kirjassa, opettajalla, yhteisössä tms) olisi ultimaattinen, oikea opetus tien vaiheista, vaan teitä on monenlaisia, ja usein etsijä johdatetaan sellaisten kirjojen ja opetusten pariin, joista hän oivaltaa itselleen jotain juuri hänelle sopivaa. Toiselle sama opetus ei merkitsisi yhtään mitään, ei koskettaisi mitenkään. Esim. Ristin Johanneksen Pimeä yö on yksi tällainen: toisen mielestä sekavaa horinaa ja yritystä selittää masennus tai muu mielenterveyden ongelma väkisin hengellisesti, kun taas itse sielun ja hengen pimeitä öitä kokeva tai kokenut kokee suurta iloa että löytyi kirja joka kuvaa mitä itselle tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Hei Kristitty mystikko, pyydän taas sun rukousta. Olen ollut erakoitumisvaiheessa pitkään, meditoinut ja kellunut käsittämättömässä tyhjyydessä, mut nyt taas olen hitaasti palaamassa takaisin tähän maailmaan. Sydän on välillä tulessa, välillä hiljenee... edelleenkään en kuule johdatusta vaikka sitä joka päivä yritän. En tiedä miten voisin palvella Jumalaa ja olen hieman hämmennyksissä.
Rukoilen.
Älä odota mitään, älä johdatustakaan. Ole vain, lepää olemisessa, sillä Jumala on Oleminen. Ja Jumala on Henki, eli ihmisen luonnollisille aisteille tyhjyyttä. Useimpien on käytävä läpi vaihe, jossa on laitettava kaikki toivonsa ja luottamuksensa tyhjyyden varaan, sen varaan mitä ei mitenkään aisti eikä koe. Kaikki ajatukset ja kuvitelmat Jumalasta ovat vain ihmismielen tuotoksia, ja on edistyneempää kokea Tyhjyys kuin mielen luoma epäjumala. Tulee päivä, jolloin tyhjyydestä tulee sitä isolla alkukirjaimella, jolloin siinä tunnistaa muutakin, mutta ensin tulee uskon varassa heittäytyminen, se että uskoo vaikkei vielä koe.
Se voi käydä hyvinkin yksiin maallisen työn kanssa, samoin perhe-elämän. Se on aina henkilökohtaista, ja ihminen kyllä tuntee sisäistä kutsumusta muutokseen, jos hän on hengellisellä tiellä ja nykyinen elämäntapa jollain tapaa estää etenemistä. Mutta useimmat eivät tarvitse mitään isompia muutoksia, vaan oman elämänsä keskellä vain esim. pienten hetkien omistamista päivittäin lyhyelle meditaatiolle (joka ei välttämättä edes ole perinteistä istumameditaatiota yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, vaan voi olla täydellistä nykyhetkeen keskittymistä keskellä ihmisiä ja elämää), alan kirjallisuuden lukemista silloin kun tuntee siihen kutsua jne.
Sitten kun löytää sen mitä etsii, muutoksia voi joskus tulla yllättävään suuntaankin. On ihmisiä, jotka ovat ennen olleet hengellisessä työssä, mutta valaistuttuaan tunteneet kutsua maalliseen, tavalliseen työhön. Ja tietysti toisinpäin, mutta sitä ei pidetä erikoisena eikä ihmetellä. On ihmisiä jotka löytävät kykyjä joita eivät todellakaan tienneet omaavansa ja tekevät niitä ammatin. Ja enemmistö niitä, jotka jatkavat ulkoisesti ihan kuten ennenkin, vain tietoisuuden tila muuttuneena. Vähän niin kuin siinä vanhassa zen-sanonnassa, jossa munkki alussa kantaa vettä ja keittää riisiä. Sitten hän valaistuu, ja mitä yllättävää tapahtuu? Hän edelleen kantaa vettä ja keittää riisiä, elää ihan kuten ennenkin. Silti sisäisesti kaikki on muuttunut, hän näkee toisenlaisen maailman, joka ei enää ole samalla tavalla materiaalinen kuin luonnollisen ihmisen silmin.