Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Minua hämmentää ajatus siitä, että kaikki luovat oman universuminsa. Silloinhan tämä kaikki tapahtuisi vain omassa päässäni, jolloin tämä keskusteluketjukin olisi omaa tuotantoani. Uskon vetovoiman lakiin ja koen myös, että sillä ei ole rajoja, jolloin saisin itse luotua kaiken mitä tässä maailmassa on? Tämä taas tuntuu niin vaikealta käsittää, että alan epäillä jo koko vetovoiman lakiakin.
On tosin totta, että kaikki on omaa luomustasi (ja sinä ilmenneenä eri muodoissa), mutta vain, jos samaistut siihen Minään, joka on kaikkien yhteinen Minä, yksi Minä olen - Jumala.
Käytännössä ihmisolemukseen samaistuneen ei ole käytännöllistä ajatella luovansa kaikkea omalla ajattelullaan, vaan esim. että oma välitön elämänpiiri on se mihin pystyy eniten vaikuttamaan, mutta että suuremmassa mittakaavassa tämä maailma on ihmisten ja myös kaikkien muiden täällä asuvien tietoisten olentojen kollektiivinen luomus, joka tulee muuttumaan radikaalisti vasta kun ihmiskunnasta riittävän osan tietoisuudentila muuttuu.
Mutta sen voi kyllä riittävän tiedostava valita, millaisia tapahtumia ja elämänolosuhteita vetää puoleensa. Valitettavasti sitä ei tosin voi valita esim. rakkailleen tai läheisilleen, sillä heillä on ehdoton oikeus luoda oma kokemusmaailmansa, mikä tuottaa joskus tietoisemmalle tuskaa, kun näkee toisen vieressä luovan itselleen ahdistusta ja tuskaa, samalla kun itse nautti mitä suurimmasta ilosta ja rauhasta. Mutta ei ole keinoa vetää ketään väkisin siihen mukaan, se vaatii tahtoa ja valmiutta, uskoakin.
Vierailija kirjoitti:
Miten lapset sopivat yhteen luopumisen ja illuusion kanssa? Ajattelen, että jos olisin lapseton, olisi helpompaa luopua illuusiosta ja kaikesta maallisesta. Arkielämässä huolehdin elämästäni nimittäin juuri lasten takia. Miten saan rahat riittämään? Miten voin tarjota lapsilleni onnellisen lapsuuden ja hyvät lähtökohdat aikuisuuteen? Miten voisin olla parempi vanhempi?
Uskon, tietäen että uskomukseni on virheellinen, etten voi lakata huolehtimasta näistä asioista koska en voi valita lasteni puolesta että luovumme kaikesta. Eivät he halua olla nälkäisiä tai joutua asunnottomiksi jos minä lakkaan huolehtimasta siitä että rahat riittävät. Eivät he halua tuntea Jumalaa, vaan saada samoja tavaroita kuin koulukavereillakin.
Tämä asia tuntuu olevan suurin este mielen- ja sielunrauhalleni. Rukoilisitko puolestani?
Rukoilen.
Kyllä lapset, ja muutenkin ihan normaali, aineellisesti runsas elämä sopii hyvin yhteen luopumisen ja kaiken perimmäisen illusorisuuden kanssa. Luopuminen kun on henkisen tason asia, useimmille ei aineellisen (joidenkin kutsumus tosin vie hyvin yksinkertaiseen elämään, mutta näiden sielu on yleensä ohjannut heidät elämäntilanteeseen jossa se on mahdollista muille haittaa tuottamatta).
Vaikka henkisesti luopuu tavoittelemasta ja haluamasta aineellisia asioita, normaalia arkea saa silti pyörittää. Se suurin mistä luovutaan on huoli siitä, että mitä jos: mitä jos käykin huonosti, mitä jos jään työttömäksi, mitä jos sitä ja tätä. Kuka oikeastaan voi murehtimalla, tai toisaalta tyhjiä toivomalla (haaveilu, joka ei johda toimintaan tavoitteen saavuttamiseksi), muuttaa edes mitään parempaan suuntaan? Ei elämä siitä huonone, jos päättää, että minä nyt alan luottaa että elämä tai Jumala tai oma tietoisuus kantaa, ja siksi voin jättää ne huolet ja pelot pois. Koska edelleen sitä tekee työtä ja hoitaa kaikki käytännön asiat joita aineellisesti hyvän elämän pyörittämiseen tarvitaan.
Askeetin elämä ei varmasti sovi lasten vanhemmille, mutta ei se onneksi ole välttämätöntäkään. Lasten vanhemman tiellä ON tiettyjä haasteita, kuten se ettei pysty sillä tavalla omistautumaan hiljaisuudelle kuten itse jossain vaiheessa tein, ja toki myös helposti murehtii erilaisia lapsiin liittyviä asioita, mutta omat haasteensa on myös yksinäisen tiellä. Esim. päihteiden käyttöön tai yli varojen ostelemisella itsensä lohdutteluun etsinnän vaikeina aikoina sortuu helpommin ne, joilla ei ole samassa taloudessa ketään jotka käytöstä kärsisivät.
Ymmärrän, että minulle on elämän varrella iskostunut pessimistisyys, mutta eihän pienellä lapsella ole sellaisia uskomuksia. Hän uskoo saavansa kaiken, ja joutuu pettymään. Ja pikkuhiljaa oppii pessimistiksi. Miksi lapsella vetovoiman laki ei toimikaan?
Pienet lapsetkin, jopa eläimet, syntyvät siihen tietoisuuden ilmastoon, jonka ihmiset ovat tänne luoneet. Itse ajattelen, että perisynti ei niinkään ole se, että joku jumaluus rankaisisi esi-isien synneistä vaan juuri tätä, että ihmiset perivät käsityksen itsestään katoavaisina, sairastuvaisina, monenlaisille puutteille alttiina materiaalisina olentoina, vailla yhteyttä Luovaan tietoisuuteen (todelliseen Itseensä).
Irtiotto tästä on mahdollinen, mutta sen täytyy olla tietoinen. Ja vaikka siihen usein kuljetaan käyttäen askeleena ajattelevan mielen uudelleen ohjelmointia ihmisten perususkomusten vastaisilla uskomuksilla, niin lopulta muutoksen on oltava ajattelevan mielen tasoa syvempi tietoisuuden tilan muutos. Se, että ihminen toistelee itselleen "Kaikki mikä on Isän, on myös minun, eikä minulta puutu mitään" on vain valmistautumista siihen että oikeasti kokee sisäisesti näin olevan, ja muutos isommassa mittakaavassa tulee yleensä vasta kun joku päivä toteaa, että minä oikeasti uskon sen, enkä enää vain toiveikkaasti toistele sitä.
Olen myös miettinyt sitä, että ulkoinen elämä on sisäisen elämän heijastumaa. Uskon siihen. Minulla on nykyään erittäin seesteistä, myös ulkoisesti. Mutta rahapuolta en vain saa onnistumaan... En elä puutteessa, mutta ihan sitä luksusta en saa, mitä haluaisin. En millään löydä sitä blokkia, joka on esteenä. siksi mietinkin, voiko esteenä olla se, että olen liian tyytyväinen kaikkeen?
Hengellisen elämän kannalta tuossa on yksi catch - oikeastaan lopulta ihminen ei saisi haluta mitään, ei muuta kuin korkeintaan Jumalaa yksin. Näin siksi, että haluava minä on se egoistinen vanha minä, jonka taas tulisi hengellisessä elämässä pienentyä.
Tässä on siis yksi tienhaaran paikka: haluaako valita paremman ihmiselämän tavoittelun esim. Vetovoiman lain keinoin, vai hylkääkö sen etsiäkseen suurempaa hengellistä hyvää. Kumpikaan ei ole väärin, vaan aivan mahdollisia valintoja ihmiselle.
Jos valitsee paremman ihmiselämän tavoittelun, niin sen eteen täytyy tehdä työtä, sekä psyykkisesti että fyysisesti. Mikään ei takaa ihmiselle kaikkea mitä ihminen sattuu haluamaan automaattisesti.
Toisaalta jos valitsee uhrata paremman ihmiselämän hengellisen takia, niin sitten voi rauhassa levätä luottamuksessa, että kaikki mitä tarvitsen, tulee kyllä minulle. Ei kaikki mitä haluan, jos vielä haluan jotain, mutta kaikki mitä tarvitsen. Tämän asenteen opetteluvaiheessa voi olla nihkeitäkin jaksoja, jolloin joutuu uskomaan rankasti vastaan sitä miltä näyttää: näkemään, että minulla on hyvin vähän, mutta silti täytyy uskoa että olen Valtakunnan perillinen, yhtä Isän kanssa, ja kaikki mikä on Isän, on myös minun. Uskoa äärimmäiseen runsauteen vaikka kokisi niukkuutta. Lopulta tämä tie kyllä tuo runsauden, niin että sille joka etsi Taivasten valtakuntaa annetaan myös "kaikki tämä" mitä maailma tavoittelee. Mutta sitä ei saa tavoitella, tai se pakenee, sillä hengellisen tien runsaus syntyy egon halujen ja tähän maailmaan kiintymisen hylkäämisen kautta.
Kun nyt tänne kirjoitin, kirjoitan samalla asiasta mikä tuli puheeksi eilen erään etsijän kanssa.
Monet ajattelevat, että heidän elämänsä alkaa vasta kun he saavuttavat hengellisesti jotain konkreettista, esim. kokevat Jumalan tai Pyhän Hengen kosketuksen, kokevat korkeamman tietoisuuden tilan, tai valaistuvat. Hyvin usein törmää siihen, että ajatellaan, että ymmärrän että se voi kestää että saavuttaa valaistuksen ja sitten on kaikki hyvin, mutta miten ihmeessä jaksan tätä ahdistavaa elämääni siihen asti! Etten lankeaisi kokonaan pois hengellisestä kun en enää jaksa rämpiä suossa ja samalla etsiä hengellisesti.
Elämän ei kuitenkaan tarvitse olla ahdistavaa siihen asti. Sitä voi heti omaksua ja alkaa harjoitella luottamusta ja totuutta, ja sitä kautta alkaa myös kokea sitä. Se mitä ihminen kokee elämässään tulee oman tietoisuuden kautta, ja jokainen voi valita, mitä tietoisuudessaan säilöö, ja mitä siis ilmentää. Niin kuin Vetovoiman lakikin sanoo: mihin uskot, sen saat.
Parempi kuin odottaa jotain suurta henkistä tapahtumaa tapahtuvaksi tulevaisuudessa on tänä hetkenä alkaa tiedostaa, että "minä ja Isäni olemme yhtä", että kaikki maailmankaikkeuden viisaus ja voima on käytössäni. Että joka hetkelle tulee kyllä sinä hetkenä tarvittava manna. Sitä ei voi vaatia etukäteen - se olisi kuin joku vaatisi, että minun on saatava etukäteen varastoon hengitysilmaa seuraavankin henkäyksen ajaksi, koska miten minä muuten voin luottaa että ilmaa riittää, ja sellainen epätietoisuus ahdistaa minua! Ei, ihmiset vetävät henkäyksen kerrallaan, automaattisesti luottaen että ilmaa riittää. Samoin voi itse valita luottaa, että kaikki tarvittava tulee kyllä ajallaan, ja siksi ei ole mitään syytä hätäillä vaan voi elää hetki kerrallaan luottavaisesti. Eikä se ole luonnollisen ihmisen oman ponnistelun varassa, vaan luottamuksen syvempään Itseen, tai Jumalaan, varassa.
Menneisyys ei tavallisesti ihmisillä tosin tue tällaista näkemystä, mutta se onkin omien, ihmisen luonnollisten uskomusten tuotos. Ihminen on uskonut sattuman voimiin, siihen että on mahdollista jäädä pulaan, että on omillaan, omien resurssiensa varassa, eikä ne resurssit aina vaan riitä. Näin on myös varmasti jokaiselle joskus käynyt, milloin taloudellisten, milloin älyllisten, milloin minkäkin resurssien kanssa. Jos katsoo taaksepäin ja käyttää sitä todisteena siitä mitä on totta, ei näytä järkevältä alkaa uskoa, että kaikki mitä tarvitsen, tulee minulle oikealla ajallaan. Mutta jos ymmärtää, että uskomukset luovat koetun todellisuuden, niin silloin siinä on paljonkin järkeä muuttaa uskomuksensa, ja katsoa todellisuuden muuttuvan.
Et voi erottaa mikä on fyysinen avaruus ja mikä on tietoisuuden tila, koska ne eivät ole erillisiä. Fyysinen avaruus on manifestaatio tai eksternalisaatio tietoisuuden tilasta. Se on toki suodatettu ihmismielen kautta, ja siksi ihminen ei yleensä alkuun koe tuon tietoisuuden tilan jumalallista olemusta, vaan kokee sen lähinnä tyhjyytenä, ei-minään, sillä ihminen on ehdollistunut havainnoimaan aistittavia objekteja, ja tietoisuus tai avaruus ei ole objekti vaan tila jossa kaikki objektit ilmenevät.
Se on myös nykyhetken tila, nykyhetki itse, ja se on kohtu josta kaikki muodot syntyvät ja johon kaikki muodot palaavat, mutta nämä ovat asioita jotka pitää kokea itse. Kokemiseen ei tarvitse löytää jotain ihmisen luonnollisesti kokemasta tilasta erillistä tilaa, vaan vain katsoa sitä mielen hiljaisuudessa niin kauan, että alkaa aistia sen todellisen olemuksen.