Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Mielikuva valaistuneesta ihmisestä on monesti sellainen ylimaallisen tyyni ja kaiken inhimillisyyden ylpäuolella oleva, jota eivät maalliset asiat ja kaikenlaiset asiat hetkauta. Hyvin harmoninen ja jotenkin virheetön tapaus.

Mutta voiko se valaistuneisuus olla esimerkiksi sairaassa, raihnaisessa tai vammaisessa ihmisessä, jotka ovat maallikoille monesti sellaisia vaikeita tapauksia kohdata? Tai siis, itsestä aina tuntuu kuin katsoisin pyhyyttä kun kohtaan ihmisiä jotka ovat jotenkin heikoilla, olen ja juttelen heidän kanssaan, autan heitä. Siellä tuntuu olevan joku sellainen ihmeellinen ydin, mikä on valoisampi, parempi ja todempi kuin se ihailtava harmonia ja "parantuminen" jota usein tavoitellaan henkisissä asioissa. En osaa selittää sitä paremmin. Joskus koen sen jonkinlaisena virtana joka kulkee ihmisestä toiseen ja siinä hetkessä molemmilla/kaikilla on hyvä olla, ja voidaan olla ihan hiljaakin vain, koska kerta kaikkiaan mitään ei tarvitse sanoa. Vai onkohan se jokin minulla, auttajalla oleva illuusio joka motivoi minua sellaiseen työhön? 

Kaikki ihmiset ovat pyhä jumaluus itse lihassa ilmenneenä, joten havainto on tosi. Useimmat ihmiset eivät tosin itse tiedä olemustaan, vaan uskovat olevansa erillisiä olentoja täällä  yksin, hyvin rajoitetuin kyvyin. Mutta sittenkin, vaikka ihminen ei yhtään tietäisi että itse hänen elämänsä ja olemisensä on Kristus itse, Jumala, vaikka hän olisi paatunut julma rikollinen pinnalta, niin sittenkin hengellinen näkökyky näkee jumalallisen ytimen ja tervehtii sitä kunnioituksella. 

Eri tavoin murtuneista ihmisistä usein on helpompi oivaltaa tuo pyhä ydinolemus, koska usein heiltä on ego niin särjetyssä tilassa, että se ei niin paljoa varjosta sitä mikä on egon takana. Haastaavampaa on todeta tuo ydinolemus ihmisistä, jotka esim. ovat hankalien riippuvuuksien vallassa tai tekevät selkeää pahaa toisille ihmisille. Silti, jotta heitä voisi auttaa, on nähtävä persoonan ja egon julkisivun ohi, niin että hekin ehkä jonain päivänä heräisivät näkemään mitä todella ovat, ja silloin myös käytös muuttuisi. 

Paraneminen ei ole pääasia, vaan todellisen olemuksensa oivaltaminen. Mutta riittävän syvällisenä se oivallus kyllä johtaa paranemiseenkin. Ihminen huomaa, että se mitä pidin parantumattomana sairautena on vain ihmisuskomusten, tämän maailman "lakien" tuottama illuusio, eikä se sido minua, joka olen itse Jumala ilmenneenä, henkinen, ei aineellinen.

Oma kokemukseni aikanaan oli, useammalla tavalla sairaana ihmisenä, että yhtäkkiä tajusin sairauksien ja niiden aiheuttamien rajoitusten ja oireiden olevan kuin lasten leikeissä asfalttiin piirrettyjä kalkkiviivoja: ne pidättelevät minua niin kauan kuin uskon niihin ja niiden lakeihin, mutta kun oivallan olevani henki joka luo itse oman todellisuutensa, voin astua ulos kalkkiviivojen sisältä vaikka leikin säännöt sanovat että niin ei voi tehdä. "Tämä leikki on tylsä, minä lopetan", ja astun vapaana ulos. Ja minä tein niin. Mutta se vaati spirituaalisen unionin kokemuksen jossa oikeasti koin sisäisin aistein olevani henki, Jumala ilmenemässä, en olisi pystynyt siihen ainakaan niin nopeasti esim. tavanomaisilla manifestointitekniikoilla pelkästään mielen alueella toimimalla.

Onko anteeksianto eli tuomitsemattomuus edellytys valaistumiselle? Se on ollut teemana elämässäni viime aikoina. Muistan lukeneeni, että sinulla oli suurinpiirtein Jeesuksen kyky anteeksiantoon jo ennen valaistumistasi. Minulle tulee jatkuvasti eteen tilanteita, joissa minun pitäisi päästä yli tai oikeammin jättää huomioimatta henkilökohtainen ärtymykseni, jotta näkisin hankalien tilanteiden suuremman kuvan. Myönnän, että aika usein se on vaikeaa. Onko mitään vinkkejä tähän? Toiset vihantunteeni ovat tiukemmassa kuin toiset, ja tiedän jo, että niissä on kyse omista päänsisäisistä tarinoista ja niihin samaistumisesta. Miten noista uhri/ pahantekijä-tarinoista voisi päästää irti tai edes jättää ne huomiotta?

Anteeksiantamattomuus on ikään kuin kivi pellossa, johon valaistumisen siemen on kylvetty - se voi periaatteessa hidastaa valaistumista, mutta jokaisella on mielensä pelloissa omat kivensä, ja kukaan ei valaistuisi koskaan jos se vaatisi täydellisyyttä esiehtona. Ei se vaadi.

Helpoin tie estää tämänkaltaisten henkilökohtaisten juttujen hengelliset haittavaikutukset on depersonalisoida ne. Niin, ettei enää ajattelekaan, että minulla on nyt tämä vaikea ongelma, ja minun täytyy tehdä psyykkistä tai hengellistä työtä päästäkseni siitä yli. Sillä tällä tavalla luo vain lisää aikaa itsen ja valaistumisen väliin, siirtää sen aikaan sitten kun. Parempi on nähdä se mikä on perimmäisesti tottakin: se on universaali lihan mieli, universaali tämän nykyisen yleisen tason tietoisuus, jonka kanavaksi minä olen joutunut tiedostamattoman tilani takia hetkellisesti. Samoin jokainen muu pahantekijä. Anteeksiantamattomuuskaan kun ei itsessään ole este, vaan se jos siitä tuntee syyllisyyttä tai siitä tekee ongelman itselleen - kuten useimmat ihmiset tekevät luonnostaan.

Se ei haittaa mitään, jos tuntee ärtymystä tai ihan mitä vaan. Ei ajatuksetkaan haittaa, jos niihiin ei samaistu vaan antaa niiden vaan mennä ja tulla, katsellen. Se minä, joka tuntee vihaa sekä mielessä että reaktioina kehossa ei ole todellinen minä, vaan se tyyni katselija on, se tietoisuuden tila jossa kaikki vihaiset ajatukset ja teot ilmenevät. Miksi siis välittää niin kovin paljoa siitä, mitä se vanha egon harha ajattelee ja touhuaa? 

Jopa valaistuneena kokee säännöllisesti ns. maailman ajatuksia, sellaisia jotka tietoisuus poimii kuin antenni telepaattisesti ympäristöstä. Mutta ne eivät haittaa mitään, sillä niitä ei pidä omina ajatuksina, omina ongelmina. Eikä mitään omia ajatuksia enää edes ole, tai omia tunteita, sillä ihminen on vain läpinäkyvä ikkunalasi jonka läpi aurinko paistaa, jonka läpi Jumala ilmenee (tai sitten ns. lihan mieli, mutta joka tapauksessa mitään sellaista itseä ei ole mikä joskus luuli olevansa). Puhdas tietoisuus, jossa ns. omien aivojen tuottamat ajatukset ovat yhtä vähän tai paljon osa itseä kuin vaikka pöytä jonka näkee huoneessa.

Etsivä löytää: Kyllä muutos on tulossa, uudet taivaat ja uusi maa, jossa kuvainnollisesti susi ja lammas aterioivat rauhassa rinnakkain - kuvainnollisesti, koska silloin karkea materialismi on tietoisuudesta kadonnut, eikä minkään tai kenenkään tarvitse ylläpitää fyysistä kehoa syömällä materiaalista ruokaa (jonka saamiseksi täytyy jopa kasvissyönnin tapauksessa lopettaa toisen olevaisen elämä elääkseen itse). Eikä muutokseen tarvita kaikkia läheskään - jossain vaiheessa tulee kriittinen massa uuden tietoisuuden omaavia ja muutos tapahtuu. Itse en välitä ennustaa lukumääriä, mutta esim. Joel Goldsmith oli sitä mieltä että jopa vain muutama tuhatta uuteen tietoisuuteen vakiintunutta voisi riittää lopulliseen muutokseen. 

Tietoisuuden murros on jo tapahtumassa, mutta vielä vaiheessa jossa vanha ja uusi tietoisuus taistelevat keskenään niin yksilöiden mielissä kuin näkyvässä maailman ja yhteiskuntien tilassakin. Uusi murtautuu silti esiin koko ajan. Yksilöiden elämässä jotkut pitävät huonona että perinteinen uskonnollisuus on menettämässä merkitystään, mutta minä näen sen edistyksenä. Ihmiset eivät enää halua kuivia tarunomaisia oppeja jumalista ja kuoleman jälkeisistä, ja hylkäävät uskonnot. Silti uudenlaista etsintää uskontojen sisällä ja niiden ulkopuolella tapahtuu koko ajan, sellaista mitä uskovat pilkkaavat new ageksi, mutta joka monelle on tie aitoon kokemiseen perustuvaan hengellisyyteen, joka on ajattelevan mielen tasoa syvempää. 

Maailmassa uudenlaiset yhteiskunnalliset ideat tulevat vapauttamaan ihmisiä. Tällä hetkellä moni kauhistuu sitä, että automatisaatio on viemässä työt ja tämän seurauksena ihmisten kurjuus lisääntyy. Mutta ei - se on edistystä. Se tulee vapauttamaan ihmiset paljolti palkkatyön tekemisen pakosta lopulta, ja vapauttamaan paljon energiaa luovuuteen ja vapaamuotoiseen hengelliseen etsintään. Murrosvaihe vanhasta uuteen tulee tässäkin olemaan tukala, kun vielä ei haluttaisi jakaa automaation tuottamaa materiaalista hyvää ihmisten käyttöön vaan pitää väkisin kiinni vanhasta työllään elämisen ihanteesta, töiden samalla koko ajan vähetessä. Perustulon ajatus on askel oikeaan suuntaan. 

Vierailija kirjoitti:

Jos haluaisin manifestoida jonkun asian, miten se oikein tapahtuu?

Tästä aiheesta on olemassa paljon kirjallisuutta niin kristillisestä näkökulmasta (klassikko Yonggi Cho: Luova usko) kuin new age / uskontoihin sitoutumattomastakin (Rhonda Byrnen Salaisuus tunnetuin nykyisin, vanhempi klassikko Jane Robertsin The Nature of Personal Reality).

Periaate manifestoinnin taustalla on se, mistä Jeesuskin puhuu: "kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva". Ei vaan tarvitse edes rukoilla tai harjoittaa mitään uskontoa, vaan voi vaan opetella asteittain uskomaan prosessiin, jolla uskomuksia muuttamalla muutetaan todellisuutta.

Toinen raamatullinen voimakohta manifestointiin on:

"jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta."

Perinteisesti uskovaiset ovat ajatelleet niin, että jos olisi tarpeeksi uskoa Jumalaan, niin Jumala sitten suorittaisi ihmeen ja siirtäisi vuoren. Jumalasta tulisi ihmisen käskyläinen, jota ihminen voisi ohjailla rituaalinomaisesti uskollaan. Mutta ei siihen tarvita mitään ulkoista Jumalaa ja tämän voimaa, vaan on kaikkiallinen laki että me luomme todellisuuttamme uskomuksillamme. Uskominen on onneksi opeteltavissa oleva prosessi, ei jotain mitä ihmisellä joko on tai ei ole. 

Nro 14 kirjoitti:

Mitä oikein voi tehdä, kun materiaalisen maailman tarpeiden ja egon halujen tyydyttäminen ei enää kiinnosta, mutta ei myöskään ole vapautunut illuusiosta?

Tämä on vaihe jonka käytännössä kaikki etsijät kokevat. Ahdistava, masentava vaihe, mutta silti välttämätön. 

Mitä voi tehdä? Jaksamisensa mukaan hiljentyä ja lukea hengellisiä kirjoituksia inspiraatioksi. Harjoitella kirjoituksissa olevia asioita, jotka kokee sisäisesti todeksi silti vaikkei vielä näe tai koe niitä käytännössä. 

Tämä harjoitteluvaihe on sellainen, jota moni ei huomaa, ja siksi yöstä tulee tarpeettoman pitkä. Ei ole nimittäin pakko vain odottaa, että joku valaistus jonain päivänä iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan sitä voi itse aktiivisesti valmistaa tietoisuuttaan sille.

Esimerkiksi jos ihminen lukee kirjoituksista, että "kaikki mikä Isän, on myös minun" ja "Minä ja Isäni olemme yhtä", ja kokee sisimmässään että se on totta, mutta ulkoisessa elämässään ei vielä koe käytännössä sellaista runsautta joka todistaisi sen, niin voi aktiivisesti alkaa käyttää tuota totuutta. Aina kun arjessa tulee joku ongelma, muistuttaa itseään, että en ole yksin tämän ongelman kanssa, sillä minä ja Jumala itse olemme yhtä, ja kaikki mikä on Jumalan on myös minun. Ei siis tarvitse pelätä, ei tarvitse yrittää omilla ihmisen voimavaroillaan yksin pärjätä, vaan voi luottaa että omasta sisäisyydestä tulee kyllä kaikki tarvittava apu. Yleensä muutamassa kuukaudessa sinnikästä harjoittelua jo alkaa kokea, että tosiaan, tuntee että saa apua ja inspiraatioita sisältä, ja tuntee ihmispersoonaa suuremman läsnäolon.

Tai jos joku oivaltaa, että "pienen minän", egon, on vähennyttävä ja kuoltava, niin ei ole pakko vain odottaa että se itsestään tapahtuu joskus. Sitä voi aktiivisesti mitätöidä egoaan esim. sillä, ettei anna sille mitään kunniaa mistään hyvästä mitä tekee, eikä myöskään mitään syytä pahasta mitä tekee. Kaikki hyvä mikä tapahtuu minun kauttani on Jumala toimimassa minun kauttani. Kaikki paha mikä tapahtuu minun kauttani on ihmisten universaalin tietoisuudentilan, erillisiin voimiin uskovan "lihan mielen" työtä. Näin ego ei voi ylpeillä hyvästä, eikä toisaalta rakentaa itselleen identiteettiä siitä että se olisi paha, että se olisi ratkaistava ongelma. Se ei ole mitään. Näin ihminen päätyy syyn ja seurauksen lain ulkopuolelle sillä, että hän ei enää kylvä mitään (koska kylväjä on aina joko Jumala tai lihan mieli), joten hän ei leikkaakaan mitään. Hän on lain ulkopuolella, ja armon sisällä, vapaana egosta joka kuvittelee itse olevansa jotain.