Kristitty mystikko

Tänään ajattelin sitä, että miksi niin moni hengellinen etsijä taistelee päihteiden kanssa, erityisesti alkoholin koska se on laillinen päihde. 

Mutta se on oikeastaan aika selvää, miksi alkoholi vetää puoleensa juuri niitä, joilla on suuri veto hengelliseen. Nimittäin alkoholin aiheuttamat kokemukset ovat vahvasti sukua hengelliselle aidolle kokemukselle, ja siksi täyttymätöntä hengellistä kaipuuta usein täytetään juomalla alkoholia. Seuraavassa joitain hengelliseen kokemukseen liittyviä asioita, joita moni kokee myös alkoholia käyttäessään:

- Havaitsemisen ja intuition selkeys. Juodessaan alkoholia moni kokee, että jotenkin oivaltaa syvemmin, sekä omaan sisäisyyteensä liittyviä asioita että elämäntilanteita. Samoin luonnon kauneuden kokemus voi korostua.

- Sisäinen rauha. Juodessa hetkeksi "velatkin muuttuu saataviksi", eikä stressaavia asioita ajatella. Tämä vastaa rauhan kaipuuseen edes hetkeksi.

- Sisäinen ilo. Moni kokee juodessaan, että kaikki on parempaa kuin selvin päin: ruoka, seura, tv-ohjelmat, luonto. 

- Ykseys. Tunnetaan yhteyttä kaikkien kanssa, jopa rakastetaan kaikkia ja halutaan halailla. Jotkut tuntevat jopa luonnon kanssa vahvaa ykseyttä, muistan omasta lapsuudestani kun juoppo setä kulki kossupullo kädessä, olkihattu päässä ja puhui haltioituneena, kuinka näissä ruohoissakin on Jumala.

- Nykyhetkessä oleminen. Menneisyyden märehtiminen ja tulevaisuuden huolet katoavat hetkeksi.

- Todellinen minä. Itsesyytökset ja halu parannella itseä katoavat hetkeksi, ja voi vain levätä sellaisena kuin on.

- Ehdoton rakkaus. Usein juova ihminen alkaa jossain vaiheessa rakastaa kaikkia, tai ainakin on hauskassa nousuhumalassa avoin ihmisille joita kohtaan muuten olisi ennakkoluuloinen. Olen nähnyt esim. mustaihoisista halveksivaan sävyyn puhuvan rasistin juovuksissa sammaltavan mustalle miehelle, miten tämä on hyvä jätkä ja taputtelevan selkään. 

Sitä tuskin täytyy kellekään kertoa, että alkoholi ei luonnollisesti voi olla pysyvä ratkaisu hengellisten asioiden saavuttamiseen. Mutta on varsin ymmärrettävää, miksi siihen tunnetaan vetoa, ja miksi sen ennen jopa pakkomielteisenä esiintynyt hinku katoaa kun löytää yhteyden hengelliseen tasoon itsessään. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä valaistunut tietää valaistuneensa? Onhan niitä zen-tyyppisiä keveitä olotiloja, rauhaa ja onnen hetkiä itse kullakin. Valaistuneella ei tietenkään tule niitä notkahduksia. Mutta mistä sinä, mystikko, tiesit, että nyt on tapahtunut lopullinen käännekohta?

Minulla se tapahtui lopulta aika selkeästi. Yhtäkkiä oivalsin vain kuka on se Minä olen, josta kertovat erilaiset Raamatun kohdat kuten "Minä olen tie, totuus ja elämä" tai "Minä olen sinun kanssasi maailman loppuun asti". Minä olin perinteisenä uskovana tietysti ajatellut että se on Jeesus, koska Jeesus Raamatussa ne sanat puhui. Ja jossain vaiheessa menettänyt uskoni enkä ajatellut enää niistä oikein mitään. Olin kääntynyt etsimään toisilta suunnilta kuin kristilliseltä. Lopuksi en etsinyt enää mistään perinteistä vaan vain hiljaisuudesta, sisäisestä tyhjyydestä.

Silti juuri Raamatun sanat tulivat mieleen kun oikeasti koin kuka Minä olen, ihmispersoonan naamion takana. Se kokemus tuli varsin yllättäen, mutta se oli jotenkin niin suuri nyrjähdys koko havaitsemis- ja ajattelutavassa, että tiesin että nyt tapahtui jotain. Muistaakseni naureskelin kotimatkan kuin vähäjärkinen koska minusta oli niin hassua, että minä olin tuijottanut kuukausia pakkomielteisesti sisäistä hiljaisuutta odottaen, että siellä jossain syvällä kohtaisin Toisen, Jumalan. Ja koko ajan Minä olen se jota etsin, ei tarvinnut etsiä mitään toista, ei ylhäältä taivaasta eikä syvältä sisimmästä alitajunnan takaa. Se tietoisuuden tila, jossa kaikki ajatukseni ja havaintoni olivat, oli se mitä minä etsin.

Kuin kala joka ui meressä, ja kyselee toisilta kohtaamiltaan, että anteeksi, mutta missä on se meri, josta niin paljon puhutaan? Jos joku sanoisi sille, että tämä ON meri, se luultavasti närkästyisi, että ei voi olla, meri on jotain valtavaa ja erityistä, siellä on ties mitä erikoista syvänmeren elämää ja koralleja ja ties mitä, mutta tämä on vain tavallista vettä jossa on jotain tavallisia leviä ja kaloja. Mutta jos se saavuttaisi laajemman näkökulman, se ymmärtäisi että tosiaan, se elää meressä, joka sisältää kaiken sen mitä meressä sanotaan olevan, se ei vain nähnyt sitä ennen koska sen oma havainto rajoittui niin pieneen meren kulmaan, johon se oli lisäksi turtunut ja tottunut koska oli aina ollut siellä. 

Mutta kyllä minulla kävi niin että kokemuksen jälkeen välillä ajatteleva mieli yritti kyseenalaistaa kokemuksen. Se yritti sisäisellä puheella vihjata, että sen sijaan että olisin saavuttanut jotain hengellistä, olen todennäköisesti jossain höyrähdys- tai hurmostilassa, ehkä jopa sekoamassa. Vasta sitten kun ihmiset alkoivat suhtautua minuun aivan eri tavalla kuin ennen, samoin jopa villit eläimet, sain lopullisesti tukahdutettua mielen nalkutuksen siitä, että liika pakkomielteinen etsintä on vain sekoittanut pääni ja siksi luulen löytäneeni jotain aitoa. 

Usein sanotaan että valaistuminen on täydellistä nykyhetkessä olemista, ja on se sitäkin, mutta itse näen sen hieman kapeaksi näkökulmaksi, koska siitä voi ajatella että se olisi pelkkä entinen kokemus mutta ilman ajatusten harhailua menneeseen ja tulevaan. Mutta valaistuminen on kokonaan uusien hengellisten aistien avautumista, uutta näkemistä, jotain mitä ei voi edes kuvata sanoin, ja siksi ehkä puhutaankin niitä yksinkertaistuksia nykyhetkessä olemisesta tai minättömästä tilasta.

Vierailija kirjoitti:

Mitähän voisi tehdä tai jättää tekemättä, kun koen, että ihmiset suuttuvat tai pettävät aina jos luotan heihin? Henkisessä olemisessani suhde muihin ihmisiin on ollut aina minulle arvoitus ja haaste. Välit omaan perheeseen ovat olleet erityisen hankalat ja ylipäätään läheisyys on minulle vaikeaa ja tuskallista ja pohjimmiltaan jopa pelottavaa. Sen myötä sitten haen etäisyyttä minkä jaksan, samaan aikaan kuitenkin minulla on aina ollut rinnalla kuvitelma paremmasta todellisuudesta, jossa ihmissuhteet eivät ole niin vaikeita. Siitä huolimatta että jo pitkään olen pystynyt toteamaan että asiat nyt vain ovat näin, niin sen tietyn rauhallisuuden rinnalla elävät myös toivo ja pelko. Olen luopunut monista tuttavuuksista ja jopa ystävyyksistä koska en kertakaikkiaan ymmärrä mitä niissä pitäisi tehdä tai mitä minulta odotetaan.  Ihmisten luo menenminen ja puoleen kääntyminen on itsessään jo ponnistelun takana ja olen vuosia viettänyt aikaa paljon enemmän yksin. Joskus koen silti ikävää. En nyt ehkä tässä osannut ilmaista selvästi asiaa, mutta tuleeko mieleen tästä aiheesta jotain Mystikolle?

Hengellisessä mielessä herännyt ihminen ei tarvitse ketään eikä mitään, hän on Jumalan kanssa tiedostamastaan ykseydestä käsin henkisesti täysin riippumaton kenestäkään tai mistään. Siksi tällainen ihminen voi valita myös erakon kutsumuksen ilman että hän kokee tuskallista yksinäisyyttä tai puutetta.

Hengellinen tie usein myös jo ennen varsinaista valaistumiskokemusta johtaa siihen, että toivoa ei pidä laittaa esim. toisiin ihmisiin, omaisuuteen, omaan kehoon tai mihinkään katoavaan. Jos etsijällä on taipumusta turvan tai ilon etsimiseen aineellisesta, niin aika usein hän joutuu kokemaan erilaisia menetyksiä ja pettymyksiä. Tämä sitä hyvää tarkoitusta varten, että hän lopulta väsyisi etsimään ulkoa, ja kääntyisi sisäisyyteensä, löytääkseen Taivasten valtakunnan joka on sisäisesti meissä. 

Paradoksaalista on että kun siitä kaikesta luopuu, usein sitä saa. Esim. itse olen ollut aina varsin erakkoluonteinen ihminen, joka nuorempana vain kärsin yksinäisyydestä siksi kun yhteiskunnan aivopesu syötti joka puolelta että siinä on jotain epänormaalia, huonoa ja noloa ettei ole ihmissuhteita. Jossain vaiheessa ymmärsin sen aivopesuksi, ja tajusin että viihdyn varsin totaalisessa erakkoudessa mökissäni, kun olin luopunut kaikista ulkoa opituista ajatuksista siitä miten pitäisi elää ja olla. Minulle olisi kelvannut mieluusti sellainen kutsumus, jossa olisin elänyt lähes omavaraistaloudessa omistautuen hiljaisuudelle ja rukoukselle koko maailman puolesta.

Mutta se ei ollut Luojan tie minulle, ainakaan toistaiseksi, vaan aika pian valaistumiskokemuksen jälkeen ihmiset, jotka olivat pääosin ennen minua hyljeksineet ja jopa kiusanneet (olin esim. koko kouluiän kiusattu, samoin olen ollut useammassa työpaikassa kiusattu), alkoivat tuntea vetoa seuraani ja yhtäkkiä huomasin että minulla onkin harva se ilta kylässä joku, joka haluaa rukousta tai keskustella hengellisistä asioista. Muutin sisäisestä intuitiosta vieläpä kaupunkiin vaikka oma "vanha mieleni" olisi pitänyt sitä kammottavana ajatuksena, asua nyt jossain kerrostalokolhooseissa ja joutua sietämään meteliä ja tungosta arjessani, luonnon hiljaisuuden sijasta. 

Tässäkin siis oma näkemykseni on se että paras olisi olla murehtimatta ihmissuhdeasioista ja keskittyä löytämään henkisesti ja hengellisesti. Sen myötä kaikki asettuu kyllä paikoilleen elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielikuva valaistuneesta ihmisestä on monesti sellainen ylimaallisen tyyni ja kaiken inhimillisyyden ylpäuolella oleva, jota eivät maalliset asiat ja kaikenlaiset asiat hetkauta. Hyvin harmoninen ja jotenkin virheetön tapaus.

Mutta voiko se valaistuneisuus olla esimerkiksi sairaassa, raihnaisessa tai vammaisessa ihmisessä, jotka ovat maallikoille monesti sellaisia vaikeita tapauksia kohdata? Tai siis, itsestä aina tuntuu kuin katsoisin pyhyyttä kun kohtaan ihmisiä jotka ovat jotenkin heikoilla, olen ja juttelen heidän kanssaan, autan heitä. Siellä tuntuu olevan joku sellainen ihmeellinen ydin, mikä on valoisampi, parempi ja todempi kuin se ihailtava harmonia ja "parantuminen" jota usein tavoitellaan henkisissä asioissa. En osaa selittää sitä paremmin. Joskus koen sen jonkinlaisena virtana joka kulkee ihmisestä toiseen ja siinä hetkessä molemmilla/kaikilla on hyvä olla, ja voidaan olla ihan hiljaakin vain, koska kerta kaikkiaan mitään ei tarvitse sanoa. Vai onkohan se jokin minulla, auttajalla oleva illuusio joka motivoi minua sellaiseen työhön? 

Nimenomaan vakava sairaus voi "laukaista" valaistumisen ihmisessä hyvinkin yhtäkkiä. Sama ilmiö voi tapahtua myös esim. jos henkilö joutuu vankilaan tai muuten ulkoisesti hyvin epämieluisiin olosuhteisiin. Valaistuminenhan tarkoittaa että ihminen kykenee elämään mentaalisesti 100%:sti nykyhetkessä. Valaistumiseen ei tarvita välttämättä mitään meditaatiota, mikään meditaatio ei takaa myöskään valaistumista. Toki voi auttaa asiassa. On helpompi valaistua jos on vastoinkäymisiä, ego murenee silloin helpommin. Eckhart Tolle on hyvin sanonut että menestyvän Wall Streetin pankkiirin on erittäin vaikea valaistua - paitsi jos joutuu vankilaan.

Toisaalta osassa ihmisistä vastoinkäymiset vain kasvattavat egoa: siinä missä ongelmattomassa tilassa ego oli melko huomaamaton tausta elämälle, vastoinkäymisten tullen se kasvaa ihan uusiin mittoihin, kun se saa rakennettua itselleen vahvemman identiteetin sairaudesta, väärin kohdelluksi tulemisesta, ihmisten hylkäämäksi joutumisesta. Mutta kyllä se usein menee niin että ihmiset pysähtyvät vasta kun on pakko, kun joku vastoinkäyminen pysäyttää.

Nykyisin tosin, kun on jo niin paljon valaistuneita maailmassa, tuo tie ei ole enää ainoa. On myös ihmisiä jotka eivät kohtaa mitään erityistä vastoinkäymistä ulkoisella tasolla, ja valaistuvat. Se Wall Streetin pankkiiri voi tuntea valtavaa sisäistä tyhjyyttä vaikka hänellä on kaikki mitä inhimillisesti voi toivoa, ja se tyhjyyden ja merkityksettömyyden tuntemus voi laittaa etsimään hengellisesti ja henkisesti. Ja jotkut, kuten minäkin, synnymme sellaiseen tietoisuuden tilaan, jossa vaistomaisesti heti tietää että mikään mitä tämä aineellinen maailma voi antaa, ei riitä, se ei tyydytä minua. Sen ajamana itse aloin etsiä jo kouluikäisenä lapsena hengellisesti, vaikka kotonani uskontoja halveksuttiin ja pilkattiin.

Vierailija kirjoitti:

Mistä mielen vastustus kumpuaa?

Luulen näkeväni oman egoni ja tiedostavani, milloin ego laittaa hanttiin. Sitten on tilanteita, joissa tuntuu, että sielu huutaa "en halua". Se tulee paljon syvemmältä.

Tiedätkö mitä tarkoitan? Mistä se kumpuaa? Siihen kun ei hyväksyminen auta. Jos se tulisi imagotasolta, hyväksyminen ja anteeksiantaminen auttaisivat.

Tässä tarkoitettaneen tilanteita, joissa sielun huutoa ei ole mahdollista noudattaa. Koska muutenhan ei ole mitään ongelmaa: intuitio sanoo, että älä tee sitä, älä mene sinne, älä ole tuon ihmisen seurassa, ja sitten vaan noudattaa sitä minkä tietää sisäisesti hyväksi. 

Mutta on tilanteita joissa tuntuu että syvin olemus sanoo ei, mutta ulkomaailma sanoo, että tästä et pysty pääsemään irti. Esim. lapsen takia on pakko olla tekemisissä lapsen hankalan isän kanssa, tai työvoimatoimisto pakottaa täysin oman luonteen vastaiseen työhön karenssin uhalla. Näissä on paljon vaikeampaa toki luopua vastustuksesta kuin pinnallisemmissa asioissa, mutta kyllä se mahdollista on, viimeistään sitten kun on vastustanut itsensä niin väsyksiin ettei jaksa enää, ja kerta kaikkiaan tajuaa että se uuvuttava sisäinen vastustaminen ei edes hyödytä mitään, joten miksi kuluttaa siihen energiaa. Useimmat luopuvat vasta pakon edessä, kun ei enää jaksa edes vastustaa. 

Mutta kenenkään ei tarvitse alkaa yltiöpositiiviseksi ja alkaa teeskennellä nauttivansa sellaisista asioista elämässään jotka on oman syvemmän tahdon vastaisia. RIittää että hyväksyy sen, että tällä hetkellä ne ovat olemassa elämässäni. Olemassaolon hyväksyminen riittää, ja sekin vain täksi hetkeksi: juuri nyt tämä olosuhde on päällä, joten mitä järkeä olisi vastustaa sitä mikä on jo, kun ei se tule olemattomaksi henkisellä vastustamisella? Ei sen sijaan pidä hyväksyä asioita tulevaisuuteen tyyliin "minulla tulee aina olemaan tämä ongelma", tai muuten ylläpitää ongelmia luovaa tietoisuudentilaa itsessään.