Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut kovasti, mitä sana "tietoisuus" tarkoittaa käytännössä? Conciousness.
Onko se ainoastaan sitä, että tiedostaa jonkin asian?
Missä tietoisuus sijaitsee, mielessä vai sydämessä?
Onko tietoisuus se taso, jolla manifestoidaan vai onko se alitajunnan taso?Ap
Tietoisuus - se on yhtä mahdoton määritellä kuin Jumala, sillä se on Jumala, ja se on myös Minä... Siitä voi puhua vain viittauksin ja vertauksin, joilla yrittää auttaa toisia kokemaan sen.
Tietoisuus ei niinkään ole mikään kohde tietoisuudessa tai kohteen tiedostaminen, vaan itse tila jossa kaikki tapahtuu - nykyhetken tila, joka sisältää kaikki ajat. Kaikki luonnollisin aistein tiedostettavat asiat ovat kuin tähtiä taivaalla, mutta tietoisuus on itse avaruus jossa kaikki tähdet ovat, josta ne syntyvät ja johon ne palaavat aikanaan. Ihminen usein alkuun aistii tietoisuuden tilan pelkästään fyysisenä avaruutena, jossa kaikki kolmiulotteisen maailman objektit ja aistimukset ovat. Sitten hän huomaa, että myös ajatukset ja tunteet ovat tietoisuudessa, samoin unet, vaikkeivat ne ole varsinaisesti sijoitettavissa kohteiksi tilassa.
Yleinen kokemus meditaatiossa on, että jossain vaiheessa sitä huomaa, että se mitä piti itsenään, keho ja ajatukset, on vain yksi kohde tietoisuudessa, joka Minä olen, samoin kuin toinen kohde on vaikka ulkoa kuuluva koiran haukku. Keho ei ole sen enempää minä kuin koiran haukkukaan, vaan ne molemmat ovat sen äärettömän tietoisuuden muodossa ilmentymiä, joka Minä olen, kohteita äärettömässä tilassa joka olen. Koko maailmankaikkeus on sitä. Tietoisuus on Minä, tai Jumala, ilmentymättömänä, ja muodot (niin fyysiset kuin ajatusmuodotkin) ovat Minä, tai Jumala, ilmenneenä.
Tietoisuus ei sijaitse missään, ei ajassa eikä paikassa, sillä se on Henki - näiden ulottuvuuksien tuolla puolen. Se ilmenee kaikkina ulottuvuuksina ollen silti perimmäiseltä olemukseltaan niiden tuolla puolen. Tietoisuus on ultimaattinen manifestoija, sillä koko maailmankaikkeus - kaikki maailmankaikkeudet - on Tietoisuus manifestoitumassa. Myös ihminen on sen manifestaatio, tiesipä sitä tai ei.
Mutta jos puhutaan metafysiikan piirissä harrastettavasta tietoisesta manifestoimisesta, se usein tehdään puhtaasti psyykkiseltä ja korkeintaan osin alitajuiselta tasolta. Ihminen voi olla myös Tietoisuuden manifestoinnin välikappale, mutta silloin ei ole enää mitään mieltä puhua siitä että itse manifestoisi jotain, ei millään psyykkisellä työllä jolla saadaan mieli uskomaan jonkun halutun asian toteutuneen, sillä silloin ihmisen täytyy tyhjentää itsensä kaikista haluista ja ajatuksista ollakseen vain kanava sille joka on mielen tason tuolla puolen.
Vierailija kirjoitti:
Hei Mystikko,
haluaisin vielä kysyä sinulta sielun pimeän yön toisesta osasta. Olen miettinyt onko tämä sitä vai ovatko aivoni vaan vaurioituneet ja minusta on tulossa varhaisdementikko.
En muista enää paljon mitään ja jotenkin en osaa elää täällä. Kaikki ponnistelut normaalin arjen eteen tuntuvat mahdottomilta. Suurimman osan ajasta vietän ajatuksettomassa olotilassa, mutta usein siihen sekoittuu valtavaa ahdistusta siitä että en jotenkin kuulu tähän maailmaan enää. Usein olen myös välinpitämätön ja voisin vaikka kuolla. Kellun sellaisessa valtavassa tyhjyydessä ja olemattomuudessa. Joskus taas olen täynnä rakkautta ja sydän palaa. Minulla on paljon myös suoranaisia sekoamisen kokemuksia. Ahdistaa etten enää edes OSAA kunnolla ajatella, en tiedä mitään ja kaikki arvojärjestykset ja tärkeydet ovat vain minun mieleni tuotteita, mutta miten niitä ilman voi toimia täällä?
Kuulostaako tämä pimeältä yöltä vai varaanko ajan lääkäriin?
Ja olen pyytänyt rukoustasi ennenkin mutta olenko ahne jos pyydän taas.
Alan olla helvetin huolestunut tästä olotilasta.
Kuulostaa hyvin tavallisilta pimeän yön kokemuksilta. Syvempi osa itseä ajaa tästä maailmasta vieroittumiseen, hengelliseen tavoitteeseen, mutta pinnallisempi osa pelkää sitä. Ahdistavat kokemukset johtuvat siitä, että osa itseä yrittää pitää vielä kiinni vanhasta, ja siksi kärsii. Hengen ja lihan taisteluksi sitä Raamatussa nimitetään.
Älä ole huolestunut. Tuollainen olemattomuuden ja tietämättömyyden kokemus on itse asiassa merkki että on jo tiellään varsin pitkällä. Mitä vähemmän vastustaa, mitä vähemmän yrittää pitää kiinni vanhasta olemisen tavasta, sitä vähemmän kärsii.
Se muuten onkin mielenkiintoista millaisen elämisen tavan sitä löytää, kun tosiaan on täysin tyhjentynyt siitä mitä luuli itsekseen: kaikista haluistaan, arvoistaan, toiveistaan, peloistaan. Luonnollinen ihminen luulee että ilman niitä ei ole mitään, mutta vasta kun on henkisesti menettänyt kaiken sen näkee mikä on todellinen Itse, ja millaista on elämä kun se ohjautuu siltä tasolta eikä vain mielen tasolta.
Rukoilen puolestasi heti.
Vierailija kirjoitti:
Olen miettiny sitä, kun esimerkiksi Abraham-Hicks puhuvat siitä, kuinka positiiviset tunteet ja se, että on hyvä olla suurimman osan ajasta, ovat ehdottomia manifestoitumiselle. Eli saa enemmän sitä millainen olo on jo valmiiksi. Kysymykseni liittyy siihen, että välillä tunnen suurta halua kuunnella surullista musiikkia, vaikka olisinkin alunperin hyvällä tuulella. Kun kuuntelen surullista musiikkia, tunnen oloni hyväksi, mutta jokin aika kuuntelun jälkeen alan tuntea myös itseni surulliseksi, epätoivoiseksi ja väsyneeksi. Mistä ihmeestä voi kummuta tämä halu tehdä itselleen paha mieli? Olen huomannut myös, että ollessani surullinen tartun siihen fiilikseen kaikin voimin, enkä yritä tehdä mitään parantaakseni oloani, vaikka tiedän mistä asioista minulle tulisi parempi mieli. Hidastaako tällainen surussa piehtaroiminen manifestoitumisen onnistumista?
Ps. Kiitos tästä ketjusta, siitä on ollut suuri apu!
Oman kokemukseni perusteella ei ole ollenkaan noin, että positiiviset tunteet ja hyvä olo olisivat ehdottomia manifestoitumiselle. Kyllä minä muistan aikoja, jolloin olen tehokkaasti manifestoinut asioita esim. melkoisessa stressitilassa tai yleisesti elämään kyllästyneenä. Tyyliin "no, merkityksetöntä roskaahan tämä elämä on, mutta manifestoidaan nyt tuo asia jos siitä edes jotain iloa olisi, vaikka epäilenpä onko". Mutta kaikki on kiinni uskomuksista: jos uskoo, että täytyy olla positiivisella mielialalla onnistuakseen, niin silloin se pätee, niin kauan kuin uskoo tähän oppimaansa tai itse luomaansa lakiin.
Tuo että haluaa välillä piehtaroida esim. surussa tai ahdistuksessa ei ole minusta edes kovin harvinainen piirre. Syitä siihen voi olla monia, mutta yksi on, että moni saa elämisen tunnetta siitä, kun tuntuu vahvasti joltain, olipa se sitten ns. positiivinen tai negatiivinen tunne. Kun menee lujaa aallonharjalta pohjalle, kun oikein kunnolla sattuu ja ahdistaa, tietää ainakin olevansa elossa ja olemassa, vahvasti. Mukana voi myös olla hiljaisuuden ja oman sisäisyyden kohtaamisen pakoa, varsinkin jos on niin että tulee levottomaksi jos elämässä on liian tasaista ja rauhallista.
Vierailija kirjoitti:
Onko se paha jos juo vaikka onkin kokenut jo henkisen heräämisen? Itselläni on ollut jotenkin niin karu kausi tässä elämässä. Harvoin olen alkoholiin turvautunut, mutta silloin kun olen niin hyvässä tapauksessa se on avannut minua juuri noin positiivisesti ja saanut kokemaan jotain kaunista. Huonossa tapauksessa se ei ole vaikuttanut toivotulla tavalla vaan korostanut erillisyyden kokemusta kaikesta. En kylläkään pysty yhtään ennustamaan miten se milloinkin toimii. Tosin henkisyydenkin kanssa poljen jossain suossa, siksi kai olenkin välillä hakenut pakoa alkoholista.
Jos on hiljattain kokenut henkisen heräämisen, niin silloin alkoholi varsinkin usein käytettynä voi vetää enemmän vanhaan minään, vanhaan kokemukseen takaisin. Mutta kyllä sieltä sitten takaisin palaa, kun aika pian huomaa että on menettänyt jotain sanomattoman arvokasta, ja palannut takaisin sinne vanhaan sikolättiin mistä niin pinnisteli itsensä irti, samaan repivään tuskan ja nautinnon vaihteluun. Paluu on onneksi aina kohtuullisen helppo, jos yhteys uuteen tietoisuuden tasoon on jo kerran saatu, sitten kun huomaa mitä on tapahtunut.
Jonain päivänä tulee sekin hetki, ettei sillä ole mitään väliä juoko vai ei. Silloin sitä kokee itsensä niin vahvasti henkenä, kaiken -myös sen alkoholiksi tässä maailmassa tulkitun- ydinolemuksena, ettei sillä juomisella ole mitään vaikutusta mihinkään suuntaan. Joku voisi ajatella että hienoa, että voi juoda mielensä mukaan ilman tavanomaisia haittavaikutuksia, mutta samalla menee kyllä ne yleensä alkoholista etsityt iloiset vaikutuksetkin, joten motivaatio juomiseen on pieni. Silloin sitä voi juoda vähän jos tykkää jonkun juoman mausta, tai tavan vuoksi ottaa juhlissa, mutta ei ole mitään halua juoda enempää.
Kiva että olet löytänyt itsellesi sopivan opetuksen. Itse olen myös aina kokenut Goldsmithin the Infinite Wayn itselleni läheisimmäksi, ja sellaiseksi jonka voisin kuvitella sopivan hyvin monelle nykyihmiselle hengelliseen etsintään -niille, jotka eivät ole kovin allergisia kristinuskolle ainakin (Goldsmith sanoo että on uskonnoista riippumaton ja että Infinite Way:tä voi seurata niin kristitty, muslimi, buddhalainen kuin hindukin, mutta kristinuskoa vieroksuvia varmasti kyllä ärsyttää kirjojen runsas Raamatun lainaaminen ja kristillisperäinen, teistinen kielenkäyttö).
Goldsmith on aito mystikko, jonka näkemyksen syvyys yllättää monet. Hän voi kirjoissaan esim. itsestäänselvänä asiana puhua siitä, miten itsensä voi lokalisoida mihin tahansa maailmankaikkeudessa, jos tietää mikä on, ja on päässyt eroon kehosamaistumisen harhasta. Hänen keskeisiä opetuksiaan ovat ne samat jotka itselleni ovat tärkeimmät: oppi siitä mikä Minä olen (jokainen ihminen on!) - Jumala, Tietoisuus, ja siitä miten se mitä ihmiset tavanomaisesti näkevät, hyvän ja pahan sekasotku, on illuusiota ja sen voi hajoittaa kuin hauraan illuusion, kun lopettaa uskomisen sen todellisuuteen.
Goldsmithillä on moniakin hyviä kirjoja, joita ei valitettavasti ole suomennettu kylläkään. Esim. "The Mystical I" puhuu minän syvemmästä olemuksesta ja "The Journey Back to the Father's House" etsijän tiestä takaisin Isän -Jumalan, Minän- luo erillisyyden harhan läpi.