Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Sitten vielä muistan, että sinä mystikko sanot tavanneesi kaltaisiasi vain pari - niin turhauttaa. Mitä merkitystä tällä on, kun se maaliviiva koko ajan karkaa?
Niin käy vain ajan näkökulmasta. Todellisuudessa kaikki ovat perillä koko ajan, ja eri vaiheissa untaan tai heräämistään. Tuon kysyminen on vähän kuin kysyisi, että mikä on unen merkitys? Sillä se kilpajuoksu jossa juostaan kohti ikuisesti karkaavaa maaliviivaa on uni tai illuusio, josta tulee aika herätä. Ei niin, että lopulta saavuttaisi jonkun maaliviivan, vaan huomaa, että mitään maaliviivaa ei koskaan ollutkaan, että se oli painajainen.
Joskus joudun taistelemaan pelkoni kanssa, että tämä tyyneys häviää ja kohtaan jotain kauheaa. Sitten yritän pitää mielessä, että on vain yksi voima, rakkaus. Mutta onko kuitenkin niin, että niin kauan kuin olemme tässä ruumiissa ja tässä maailmassa, niin joudumme joissain määrin kohtamaan negatiivisuutta/pelkoa/syyttämistä/
syyllisyyttä/hankalia ihmisiä/tms? Minun ei edes kannata tavoitella sellaista olotilaa, ettei näitä ole lainkaan?
Ei kannata tavoitella mitään. Halu on kärsimyksen juuri, sanoi Buddha, ja se on totta: kaikki haluaminen ja tavoittelu perustuu uskomukseen, että itseltä puuttuu jotain, ja sellainen uskomus ja sen mukaan toimiminen taas luo uskomksen mukaista todellisuutta.
Ei mihinkään tässä illuusioiden maailmassa kannata kiinnittyä. Ei tyyneyteenkään. Parempi antaa kaiken tulla ja mennä mitenkään arvostelematta, sanomatta että ei, tuota oloa tai tilannetta en halua, mutta joo, tämän haluan ja haluan pitää sen ikuisesti! Sellainen ajattelu on dualismia ja luo dualistista todellisuutta, jossa jatkossakin tulee olemaan koettua hyvää ja pahaa kaikissa muodoissaan.
Todellinen rauha on siinä, että näkee ajallisten illuusioiden läpi perimmäiseen todellisuuteen. Ei silloin ihmisten luomat vääristymät häiritse mitenkään, vaikka nekin vielä näkisi. Taivas on todellisuudessa tämä maa nähtynä hengellisen näkökyvyn silmin, ja toisaalta tämä maa kaikkine kärsimyksineen ja puutteineen on oikeasti taivas, dualistisen mielen silmien läpi vääristyneenä. On parempi herätä hypnoosista jossa luulee olevan hyviä ja pahoja asioita, tavoiteltavia ja vältettäviä, kuin olla edelleen illuusioiden vallassa mutta yrittää saada aikaan vähän parempi illuusio kuin ennen. Muuten on kuin ihminen, joka on hypnotisoitu uskomaan että tilassa on pelottava petoeläin, vaikka oikeasti hän on ihan turvassa hypnotistin näytöslavalla. Hypnoosinsa takia hän ei todellakaan usko että petoa ei ole siellä, kun hän kerran sen ominn silmin näkee ja kuulee omin korvin sen murinan, ja niinpä hän toivoo että peto pysyisi kauempana, niin pelottaisi edes vähän vähemmän. Mutta sinä hetkenä kun hän herää, hän näkee mitä hulluutta oli tavoitella mitään pedon suhteen, koska se oli olematon koko ajan.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi todellisuus tuntuu epätodellisemmalta nykyään kuin 10 vuotta sitten? Onkohan muutos minussa vai maailmassa? Minulla on myös paljon vähemmän tunteita. Pitäisiköhän minun hakea apua vai onko tämä jokin henkisen olemisen vaihe?
Kysy tätä omalta sisimmältäsi ja tee sen mukaan mitä se sanoo.
Sinänsä tuollainen voi olla hyvä henkisen kehityksen vaihe, joka on ahdistava vain tilapäisesti, niin kauan kuin osa itseä on vielä kiintynyt siihen vanhaan tuntemisen ja olemisen tapaan. Siitä voi ajan kanssa kasvaa "rauha, joka ei ole tästä maailmasta". Mutta olisi silti väärin ulkopuolelta sanoa että älä hae apua, sinun täytyy kestää vaan, tai toisaalta kehottaa hakemaan apua - sinä olet itsesi ylin auktoriteetti, se joka päätät minne suuntaan henkisellä (ja fyysisellä) tielläsi kuljet milloinkin.
Joskus on niinkin, että hyvät asiat ei ole hyviä sillä hetkellä, jos niihin ei ole vielä valmis. Itsellänikin oli vaihe, jolloin käytin alkoholia lääkkeeksi siihen silkkaan kauhuun jota luonnollinen mieleni koki siitä millaiseksi aloin todellisuuden ja itseni luonteen oivaltaa. Joku muu voisi käyttää psyykenlääkkeitä ja/tai terapiaa. Nämä kaikki voivat hidastaa oivaltamista, mutta toisaalta, pitää kiinni normaalissa elämässä tilanteessa jossa muuten ahdistus tai masennus olisi liian suuri kestettäväksi. Jokainen valitsee itse, milloin kestää vaan ja milloin valitsee helpottaa oloaan tämän maailman keinoin.
(Jos joku ihmettelee miksi sanon terapian voivan hidastaa oivaltamista, niin se johtuu siitä, että aika usein terapeutit käytännössä vahvistavat sitä mikä tämän maailman silmissä on todellista ja hyvää. Heille olisi huolestuttavia sairauden merkkejä monet, jotka oikeasti voivat olla merkkejä etenemisestä kohti etsittyä henkistä uudestisyntymistä tai valaistumista. Heille enemmistön henkinen tila on tavoitetila, ja taas henkiselle etsijälle se ei ole sitä.)
Kiitos. Minun on ollut aina vaikea olla maailman kanssa sellaisessa yhteydessä ja vuorovaikutuksessa, mikä esimerkiksi siskolleni ja äidilleni on ollut täysin vaivatonta. Lapsesta ja nuoresta asti se tunne, etten kuulu joukkoon on ollut minulla vahva, koska olen jotenkin henkisesti etäällä siitä mikä tavallisesti saa ihmiset hyrräämään. Minä väistän muita ja muut väistävät minua. Tuskinpa se on mikään tavaton tunne niille, jotka tätä ketjua lukevat ja tänne kirjoittelevat. Olen tutkinut eri vaihtoehtoja ja elämäntyylejä, tutustunut asioihin joihin voisi hurahtaa, josko jokin niistä olisi minua varten. Mikään niistä ei kuitenkaan kosketa minua syvemmin, sisälläni on ollut aina se iso hiljaisuus jonka kynnyksellä odottelen jotain salaisuuden paljastumista. Tietysti olen jo valmistautunut siihen että ehkä vasta kuolema on minulle se jossa tämä erillisyys loppuu, mutta toisaalta elän elävän ihmisen ruumiissa, joten mikä estäisi elämästä ihmisen elämää niine puolineen, mitkä siinä ovat perinteisesti iloisiksi ymmärrettyjä. Asiat ovat vaan menneet hyvin pitkälle toisin, ja haluaisin oikeastaan tietää sen tarkoituksen. Jos sellaista on. No, ehkäpä odottelen edelleen sinne vanhaksi asti.
Psykologisen puolen edustajat ja ihmisten enemmistö tosiaan pitävät tuollaisia asioita ongelmina: erillisyyden tunnetta, sitä ettei lopulta ole kovin kiinnostunut mistään tässä maailmassa. Mutta hengellisen tien kulkijoille nämä ovat juuri niitä motivaattoreita, jotka ajavat etsintää eteenpäin. Harva etsisi, jos olisi tyytyväinen siihen mitä tämä maailma voi antaa.
Juliana Norwichlainen kirjassaan sanoi, että niissä jotka on "valittuja", on jo syntymästään jonkinlainen merkki, jonka takia ihmiset vieroksuvat heitä ja he eivät löydä ihmisistä tai maailmallisesta menestyksen tavoittelusta minkäänlaista pysyvää onnea. Kokemukseni on, että useimmiten näin juuri on. Ongelma on vaan se, että nykyajassa juuri kukaan ei ota sellaista hengellisyyttä vakavasti ja opeta, että hyväksy erillisyys, hyväksy tympäisy tätä maailmaa kohtaan, ja etsi sitä, mikä ei ole tästä maailmasta. Päinvastoin, kaikki sanovat, ettei sellaista olekaan, ja täytyy äkkiä hakea lääkeresepti jos tämä maailma ei enää innosta.
14 kirjoitti:
Miksi ihmeessä olen jälleen viime aikoina tuntenut jälleen vetoa maallisiin asioihin - menestymiseen työssä, rahaan, kunnioitukseen ja kehuihin jne.?
Olen toistuvasti käynyt läpi tämän tuskallisen tien; lähden ensin täynnä tarmoa hankkimaan, suorittamaan, manifestoimaan milloin mitäkin, kunnes epäonnistun tai uuvun ja päädyn pohtimaan kaiken perimmäistä tarkoitusta.
Viimeksi näin kävi syksyllä, ja tuolloin kiinnostuin kovasti hengellisyydestä sekä valaistumisen ajatuksesta.
Nyt hengellisyys tuntuu jälleen epäkiinnostavalta, ja oma huomioni on kääntynyt takaisin materiaaliseen maailmaan sekä tietoisen luomisen ajatukseen.
Miksi näin tapahtuu? Koetan hyväksyä tämän nykyisen olotilan osaksi polkuani, mutta en ymmärrä, miksi näin tapahtuu uudelleen ja uudelleen. Omalla tavallaan manifestaatioihin ja unelmiin keskittyminen jopa pelottaa, koska tiedän jo ennalta, miten tässä taas käy. Silti ne kiehtovat minua juuri nyt.
Se on eräänlainen riippuvuus, johon kuuluu riippuvuuksille tyypillinen sykli parannuksentekojen ja repsahdusten tai huonompien kausien välillä. Tässä tapauksessa riippuvuus on siinä mielessä vielä ongelmallisempi kuin päihderiippuvuus, että siinä missä ongelmajuopolla on kaikkien muidenkin mielestä tosiaan ongelma, suurin osa maailmasta sanoo ettei riippuvuus materian tavoittelusta ole ollenkaan riippuvuus, vaan ainoa järkevä tapa elää. Eli ympäröivän maailman aivopesu ja arvot vahvistavat koko ajan riippuvuutta materiaaliseen, ja mitätöivät hengellistä.
Näin on, koska tässä olemassaolossa tosiaan useimpien tie on tutkia materiaalista saavuttamista ja luomista, itsensä kehittämistä inhimillisellä tasolla. On kohtuu vaikeaa olla tavoittelemassa asioita, joita ihmisten hallitseva tietoisuudentaso ei vielä ymmärrä tavoitella ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Miksi todellisuus tuntuu epätodellisemmalta nykyään kuin 10 vuotta sitten? Onkohan muutos minussa vai maailmassa? Minulla on myös paljon vähemmän tunteita. Pitäisiköhän minun hakea apua vai onko tämä jokin henkisen olemisen vaihe?
Kysy tätä omalta sisimmältäsi ja tee sen mukaan mitä se sanoo.
Sinänsä tuollainen voi olla hyvä henkisen kehityksen vaihe, joka on ahdistava vain tilapäisesti, niin kauan kuin osa itseä on vielä kiintynyt siihen vanhaan tuntemisen ja olemisen tapaan. Siitä voi ajan kanssa kasvaa "rauha, joka ei ole tästä maailmasta". Mutta olisi silti väärin ulkopuolelta sanoa että älä hae apua, sinun täytyy kestää vaan, tai toisaalta kehottaa hakemaan apua - sinä olet itsesi ylin auktoriteetti, se joka päätät minne suuntaan henkisellä (ja fyysisellä) tielläsi kuljet milloinkin.
Joskus on niinkin, että hyvät asiat ei ole hyviä sillä hetkellä, jos niihin ei ole vielä valmis. Itsellänikin oli vaihe, jolloin käytin alkoholia lääkkeeksi siihen silkkaan kauhuun jota luonnollinen mieleni koki siitä millaiseksi aloin todellisuuden ja itseni luonteen oivaltaa. Joku muu voisi käyttää psyykenlääkkeitä ja/tai terapiaa. Nämä kaikki voivat hidastaa oivaltamista, mutta toisaalta, pitää kiinni normaalissa elämässä tilanteessa jossa muuten ahdistus tai masennus olisi liian suuri kestettäväksi. Jokainen valitsee itse, milloin kestää vaan ja milloin valitsee helpottaa oloaan tämän maailman keinoin.
(Jos joku ihmettelee miksi sanon terapian voivan hidastaa oivaltamista, niin se johtuu siitä, että aika usein terapeutit käytännössä vahvistavat sitä mikä tämän maailman silmissä on todellista ja hyvää. Heille olisi huolestuttavia sairauden merkkejä monet, jotka oikeasti voivat olla merkkejä etenemisestä kohti etsittyä henkistä uudestisyntymistä tai valaistumista. Heille enemmistön henkinen tila on tavoitetila, ja taas henkiselle etsijälle se ei ole sitä.)
Ei ole. Sinänsä tykkään jostain tietokonepeleistä, parhaimmat ovat käytännössä digitaalista taidetta ja hienoja luovuuden ilmauksia siinä missä kirjat ja elokuvatkin, mutta mobiilipelit eivät ole koskaan oikein kiinnostaneet.