Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Ei sitä varmaan kauheasti kannatakaan miettiä, että onko tuossa jotain ja mistä johtuu. 

Näin olen toiminutkin tähän asti ilman että se auttaisi, ja kyllähän sitä väistämättä normaalielämään tottuneella ihmisellä jonkinlainen uteliaisuus herää kun havaitsee kaavan :)... Tähän asti en ole ikinä ainakaan tietoisesti odottanut mitään ja silti se ihme tönäisy aina tulee. Nyt sitten ekaa kertaa ikinä käänsin asian ikään kuin toisinpäin eli päätin että kerrankin odotan ja otan vastaan mitä on tullakseen hyvällä asenteella ja ottamatta itseäni vakavasti - ja oikeasti ajattelin että mitään ei _todellakaan_ tule tapahtumaan. Että puhtaan _tilastollisesti_ kaikki menee ihan normaalisti ja saan tästä nyt sellaisen kokemuksen että voin unohtaa koko jutun. No ei sitten mennyt ihan niin...

Kyllä se vaan hassulta tuntuu että olen voinut vuosien mittaan muodostaa hypoteesin kaikista ylläreistä - ylläri tulee joko heti tai myöhemmin merkityksellisenä ajankohtana. Yleensä ihan heti saman tien. Ja lisäksi juttuun liittyy sellainen täydellisen överin friikkiyden elementti. Ja juuri tismalleen näin kävi tälläkin kertaa. Eli tuntuu siltä että sama efekti tulee tein mitä tahansa. Kai tämän kanssa vain joutuu elämään. En minäkään usko että pystyn itse mitään aiheuttamaan. Ehkä korkeintaan niin että merkitykselliset asiat jotenkin risteäisivät eri ihmisten elämässä.

Niin, kyllä ihminen vetää tietyllä tapaa energeettisesti puoleensa toki ihmisiä ja tapahtumia jotka vastaavat jotain hänessä itsessään. Esimerkiksi itse olin nuorena koulukiusaamisten ja ihmisten hyljinnän takia hiljaisesti kaunainen: olin liian arka ilmaisemaan että oikeasti pelkäsin ja osin jopa vihasin ihmisiä, mutta sisäisesti ajattelin useimmista että he ovat ilkeitä ja aikovat ihan varmasti jotenkin pyttyillä minulle. 

Ja niinpä minulle jatkuvasti tuli vastaan tilanteita joissa minulle tosiaan valitettiin ja jäkätettiin ja oltiin ikäviä. Jopa eräs tuttavani ihmetteli, että miten ihmiset voi niin paljon valittaa minulle kun kuljen koira kiinni hihnassa ihan rauhallisesti kävelytietä. "Pidä se rakkis sivummalla", "kato vähän missä kuljet" jne vaikkei olisi mitenkään epätavallisesti kuljettu. Naapurit helposti valittivat, työpaikalla nälvittiin ja pilailtiin kustannuksellani. Jopa bussikuskit ja myyjät saattoivat tylyttää. Ja kuten useimmat, minäkin ajattelin, että kaikki tämä vahvistaa, että arvioni ihmisten sisäisestä ilkeydestä on totta, koska jokainen päivä sen näyttää todistavan. Ajattelin, että ainoa syy miksi muita ei kiusata on että he eivät ole niin kiltin oloisia kuin minä, että ihmiset on petoja jotka haluaisivat hyökätä kaikkien kimppuun mutta uskaltavat vain puolustuskyvyttömiksi arvioimiensa (kuten minun) kimppuun.

Se ei silloin tullut minulle mieleenkään, että vedin itse tapahtumia puoleeni mieleni energialla, että itse asiassa harjoitin manifestointia tietämättä siitä ollenkaan. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että vedät itse puoleesi kaiken sen ilkeyden omilla uskomuksillasi ihmisistä, olisin ajatellut että tyyppi on taikauskoinen hölmö. Minun maailmankuvassani kun asiat oli puhtaasti fyysisiä, ja vain teot vaikuttivat. Minä en tehnyt ihmisille pahaa enkä ilkeillyt heille, joten en uskonut että esim. uskomukseni ja asenteeni voisivat mitenkään vaikuttaa siihen miten he minuun suhtautuivat.

Ymmärsin tuosta että itse kuitenkin tunnistit itsessäsi sen kaunan ihmisiä kohtaan ja joka sai sinut vetämään puoleesi juuri sellaista käytöstä jota odotit? Ja toki tunnistan minäkin osasta asioita, esim. tuo parin kesän takainen lomaretki joka peruuntui, tiedostin itsekin silloin aikanaan että siihen liittyi ristiriitaisia ajatuksia ja sikäli ymmärrän. Mutta se on kurjaa että näissä minun manifestoinneissa ylivoimaisessa enemmistössä olen kuitenkin ihan aidosti ja oikeasti ainakin tietoisessa mielessäni odottanut hyviä ja positiivisia asioita ja saanut kamalalla tavalla märän rätin naamalleni, mikä on saanut asiat tuntumaan oikein vielä erityisen pahalta. Hyvänä esimerkkinä tämä viime kertainen jonka tuolla selitin. Ensinnäkin odotin että mitään ei tapahdu, olin lähes varma siitä. Toisekseen vaikka jotain tapahtuisi, olin huojentuneella ja hyvällä mielellä, mielestäni olin ratkaissut ongelman. Olin löytänyt rauhallisen, vastaanottavaisen, luottavaisen ja humoristisen asenteen. En ymmärrä _miten_ pystyin näistä lähtökohdista manifestoimaan jotain niin kauheaa ja groteskia mitä tapahtui... Olen aika neuvoton sen suhteen miten nyt asennettani parantaisin.

Kirjoituksistasi tuntuu, että vaikka tosin yritit psyykata itseäsi uskomaan että mitään ei tapahdu, käytännössä taustalla oli oletus että mitä jos TAAS tapahtuukin. Toivoit kovin ettei tapahdu, mutta et varsinaisesti uskonut siihen. 

En usko, että tässä tapauksessa asenteiden parantaminen tai mielen tason manifestointi on välttämättä paras taktiikka ollenkaan, koska se voi johtaa kehään jossa yrität lopulta penkoa alitajuntaasikin koskaan löytämättä syytä. Tai ainakin, jos välttämättä haluaa ratkaista ongelmaa psyykkisellä tasolla, niin pitäisi aloittaa tietoisen manifestoinnin järjestelmällinen harjoittelu pienemmistä asioista ennen kuin yrittää tarttua tekniikalla tuollaiseen syvällä olevaan kuvioon omassa elämässä. Manifestointi tietoisesti on taito, kuten vaikka pianonsoitto, ja se vaatii aloittamista yksinkertaisista asioista ja harjoittelua, vähitellen haastetta lisäten.

Tässä mielessä monet asiaaa käsittelevät kirjat antavat tekniikasta turhan yksinkertaisen kuvan, kun suosittelevat vaikka kirjoittamaan rahasumman shekkiin ja sitten ajattelemaan saaneensa sen. Useimmat eivät vaan pysty uskomaan tuosta vaan saavansa "tyhjästä", ansiotta, sellaista rahaa, joten manifestaatiotakaan ei tapahdu. Mutta onhan se myyvämpää väittää noin kuin kertoa ihmisille, että heidän pitäisi aloittaa ihan pienillä, ei mitenkään kovin epätodennäköisillä saati yliluonnollisilla asioilla, ja kuukausia tai vuosia harjoitella ennen kuin saavat aikaan mitään merkittävän oloista.

Sinun tapauksessasi luulen että tällä hetkellä psyykkisten syiden penkominen on vain lisätaakka joka ei hyödytä mitään ja joka lisää ahdistusta ongelmista. Helpompi olisi elää kuten useimmat ihmiset elävät, ajattelematta lainkaan yhteyttä itsen ja ulkoisen välillä, ottaen vaan vastaan minkä elämä eteen heittää ja yrittäen selviytyä sen kanssa asia kerrallaan. Ajattelemisen sijaan varata päivittäin aikaa ehkä hiljaisuudelle ja sisäiselle kuuntelemiselle, niin jonain päivänä voi olla että kaikki tarvittava apu ja oivallus tulee sisältä, ilman ponnistelua ja murehtimista.

En ole jaksanut lukea ketjua juurikaan koska se on niin pitkä ja monisanainen, mutta onko nyt siis täysin  poissuljettua jonkinlainen dialogi tuonpuoleisen kanssa? Nimittäin viime viikolla sattunutta: Minulla on töissä eräs vähemmän tärkeä projekti joka on ollut huonolla hoidolla jo ainakin vuoden jollei puolitoista. Sen seurauksena koko juttu on ollut epävakaa ja vaarassa pyllähtää. Viime viikolla päätimme projektin vastuuhenkilön kanssa että teemme asialle jotain. Käytin muutaman työpäivän asioiden muuttamiseen ja saimmekin tilannetta aimo harppauksen eteenpäin, projektipäällikkö ihasteli että kyllä tuli hieno. Kun työpäivän päätteeksi laittelin työvälineitä pois, ajattelin huojentuneena että huh huh, kylläpä on hieno juttu että viimein saimme tämän  pitkään vaivanneen asian hoitamisen hyvälle alulle, kylläpä helpotti, ja heti sen jälkeen kävi parin sekunnin ajan mielessä, että baitövei, huomaatko että tähän tapahtumaan on sitoutuneena _juuuuuurikin_ sellaista energiaa joka ---- ja siinä vaiheessa totesin hyväntuulisena että jep jep ja läimäytin koneen kiinni ja läksin töistä uhraamatta asialle sen jälkeen ajatukstakaan. Seuraavana päivänä kun menin töihin ja ajattelin tviikata vielä muutamaa juttua, koko projekti oli tuhoutunut :DDD. Jos olisi kyse rakennuksesta voisi sanoa että kivijalkaa myöten. Kyllähän tämä vaara oli olemassa mutta tämä ajoitus taas :D. Pyllähdys olisi voinut tapahtua puolitoista vuotta sitten tai vuoden päästä tai ei koskaan! Kun soittelin projektipäällikölle, hänkin sanoi että sääli kun näin kävi juuri kun saatiin muutos niin hyvälle alulle ja jutusta hieno.

Nyt sitten jos lähdetään tästä manifestoinnin ideasta jota ollaan pyöritelty, niin manifestoin tän tietty itse sisäisen ristiriitani osoituksena. Kuitenkin tuntuu niin vaikealta nähdä itsensä jonain fakin taikuri Merlininä :D. Joskus olen miettinyt sitä että olen jo pitempään toivonut että voisin taas uskoa oikeasti näihin asioihin joista olen tässä kirjoittanut. Olen siis ihmetellyt, mutta totta puhuen en ihan oikeasti uskonut, loppuun asti. Ja lisäksi olen ajatellut että voi kun voisin saada jonkun merkin, että voisin taas uskoa. Entä jos olen koko ajan saanutkin yhä selvemmäksi yltyviä merkkejä, ja jokaisen jälkeen meitsi vain huokii että voi voi, kumpa voisin uskoa, kumpa tulisi jokin merkki :D.

Itse olen käytännön asioissa hyvinkin käytännölllinen. Jos  itselleni tai jollekin kollegalle olisi käynyt niin että pitkän ajan työt olisivat hävinneet taivaan tuuliin esim. tietokoneen hajottua, en mitään muuta miettisi kuin että meidän täytyy saada dokumenttien- ja versionhallinta kuntoon, ja prosessi niin että jokainen laittaa työnsä sinne talteen aina päivän lopuksi, enkä sen yliluonnollisempia. 

Tuonpuoleiseen en usko, enkä siihen että olisi joku ulkoinen merkkien antaja. Toki, jostain ihmisen näkökulmasta voi näyttää tuonpuoleiselta kaikki se, mikä ei kuulu senhetkiseen normaalikokemukseen, ja oma syvin sisin joka niitä merkkejä antaa, jos antaa, voi tuntua hyvinkin vieraalta koska normaalisti on tekemisissä vain pinnallisemman, ehdollistuneen minän kanssa. Useimmiten se menee kyllä niin päin, että merkkejä ei tule, vaan ihmisen täytyy itse tutkia erilaisia todellisuuden ja itsen mahdollisuuksia, mennä usko edellä sitä vastaan mitä havaitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen loputtoman passiivinen, väsynyt ja kipeä fyysisesti. Olen luovuttanut ja luopunut lähes kaikesta ja lopputulos on se että minä lähinnä istuskelen tuntikausia hiljaa ilman ajatustakaan, tai sitten lueskelen jotain hengellistä kirjaa. Aiemmin minulla oli tyhjyyteen putoamisia mutta nekin ovat menneet pois. Samoin ne hetket joina tunsin jonkun "ohjaavan" minua. Kaikki on vain tässä. Ja se on oikeastaan valtava pettymys. Mielen fantasiat ovat poissa ja todellisuus ilman mieltä on, no, jotenkin tylsä. 

Viime aikoina minulle on tullut myös hirveästi epämääräisiä fyysisiä kipuja ja mietin teenköhän tässä kuolemaa. Sen sijaan että olisin huolissani, suhtaudun siihenkin aika tyynesti. Maailma on mennyt minulta ohitse. Joskus tulee pientä surua mutta siihenkään en tartu. Tai ehkä olen saanut jonkun muistisairauden joka tekee minut näin tylsämieliseksi ja olen kuvitellut koko henkisen tieni ja minä en olekaan se joka herää. Vaan se joka tekee kuolemaa ja pettää vaan tällä itseään. Myöskään itse en osaa sanallistaa kysymystä. Halusin vaan jakaa tämän. Anteeksi jos viesti on sekava. Minun ajatukseni ei oikein kulje enää. 

Olen se kirjoittaja, joka on pyytänyt Mystikkoa rukoilemaan pari kertaa.  

Kuin omasta elämästä tämä teksti, olen siis tuo edellinen tänään kirjoittanut...Kun sanoin omassa viestissäni että olen välitilassa, mutta en koe olevani perinteisesti masentunut, niin kyllä tähän minullakin liittyy se että on tullut erilaisia fyysisiä vaivoja (ei mitään vakavaa). Ne sitten tavallaan vielä lisää "hiljentävät" minua.

Mutta toisaalta tämä vaihe ei ole pelkästään ankeaa. Tavallaan tunnen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni olevani oikeasti minä. Moni asia on selkiytynyt ja parantunutkin. Ennen haaveilin hirveästi siitä, millainen olisin sitten kun kaikki on ns. hyvin ja sillä höyryllä ikään kuin jaksoi. Nyt se on jäänyt ja vaan olen....Ainoa vaan että jotain vielä odottaa tulevaksi, sillä ei tässä kyllä mitään valaistuneita vielä olla. Eli pyytäisin että rukoilisit minunkin puolestani.

Rukoilen. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen loputtoman passiivinen, väsynyt ja kipeä fyysisesti. Olen luovuttanut ja luopunut lähes kaikesta ja lopputulos on se että minä lähinnä istuskelen tuntikausia hiljaa ilman ajatustakaan, tai sitten lueskelen jotain hengellistä kirjaa. Aiemmin minulla oli tyhjyyteen putoamisia mutta nekin ovat menneet pois. Samoin ne hetket joina tunsin jonkun "ohjaavan" minua. Kaikki on vain tässä. Ja se on oikeastaan valtava pettymys. Mielen fantasiat ovat poissa ja todellisuus ilman mieltä on, no, jotenkin tylsä. 

Viime aikoina minulle on tullut myös hirveästi epämääräisiä fyysisiä kipuja ja mietin teenköhän tässä kuolemaa. Sen sijaan että olisin huolissani, suhtaudun siihenkin aika tyynesti. Maailma on mennyt minulta ohitse. Joskus tulee pientä surua mutta siihenkään en tartu. Tai ehkä olen saanut jonkun muistisairauden joka tekee minut näin tylsämieliseksi ja olen kuvitellut koko henkisen tieni ja minä en olekaan se joka herää. Vaan se joka tekee kuolemaa ja pettää vaan tällä itseään. Myöskään itse en osaa sanallistaa kysymystä. Halusin vaan jakaa tämän. Anteeksi jos viesti on sekava. Minun ajatukseni ei oikein kulje enää. 

Olen se kirjoittaja, joka on pyytänyt Mystikkoa rukoilemaan pari kertaa.  

Välivaihe on juuri oikea sana tuollaiselle tilalle, jossa kaikki itselle tuttu ja rakas katoaa tai menettää merkityksellisyytensä, mutta vielä ei nähdä mitään uuttakaan. Vain tyhjyyttä, joka ei vaikutakaan olevan, kuten kirjoittajat väittävät, täynnä jumalallista kirkkautta ja rauhaa, vaan pelkkää tylsyyttä ja tyhjyyttä. Hengelliset aistit eivät ole vielä täysin auenneet, niin että näkisi toisen todellisuuden aineellisen ytimenä tai takana, mutta kaikki minkä aistii fyysisin aistein on menettänyt makunsa.

Kuoleman tekemistähän tuo on, vaan ei fyysisen olemuksen kuolemaa. Mieleen samaistumiseen perustuvan itsen kuolemaa. Ja koska ihmismieli on välilinkkinä manifestaatioissa - keho on mielen kuva, mielen erikoinen tila tuottaa usein fyysisiä oireita. Tämä tapahtuu yleensä hyvin lähellä hengellisen näkemisen avautumista. Kun ihminen oivaltaa sitten Minän mielen takana, mielikin taas pääsee harmoniseen tilaan mikä heijastuu harmoniana kehossa. 

Rukoilen taas puolestasi, vaikka saattaakin olla niin että se vain kiihdyttää sitä prosessia missä olet, koska se on mitä sielusi kaipaa, vaikka pinnallisempi mielesi ei olekaan ollenkaan varma onko edes mitään prosessia tai mitään löydettävää.

Silti edelleen jollain vahvalla tasolla uskon että onni tässä elämässä liittyy vahvasti ulkoisiin olosuhteisiin. Siihen onko läheisiä ihmisiä ja miten selviän, kun pelkään jo nyt tulevia menetyksiä.

Nämä uskomukset ovat niitä jotka pitävät yllä kärsimystä, sillä sielu vie toiseen suuntaan, henkiseen irroittautumiseen niistä. Jos pinnallisempi mieli pitää kiinni, syntyy ristiriitaa ja tuskaa ja ahdistusta. Omalla ajallaan vastarinta murtuu, mutta siihen kuinka tuskallinen prosessi on, voi ainakin jonkin verran vaikuttaa itse.

Enää en jaksa uskoa kovin lujasti että tulisi jotain korvaavaa tilalle. Ja sen takia tulevaisuus aiheuttaa monesti kauhua kun mietin sitä. Vaikka sitten tietenkin heti perään tiedostan että en voi vielä tietää mitään.

Omia ajatuksiaan voi käsitellä kahdella tapaa, tai itse asiassa useimmat käyttävät molempia: joko opettelemalla hallitsemaan niitä niin että eivät anna ajatustensa vaellella peloissa ja murheissa, ja/tai ottaa ulkopuolinen ja tarkkaileva asenne kaikkiin ajatuksiin jolloin ne eivät enää niin häiritse. Ne ovat vain päänsisäistä höpötystä, säikähtäneen ihmismielen huolipuhetta, jolla ei ole tekemistä todellisuuden kanssa, minkä olet itse huomannutkin. Ihmismieli kun ei voi tietää tapahtuuko mitään niistä pelätyistä (tai toivotuista) asioista koskaan. Miksi siis varjostaa nykyhetkeä jollain kuvitelmalla, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa, ja joka ei tuota iloa eikä rauhaa vaan pelkoa ja huolta? 

Sillä tulevaisuus on osa nykyhetkeä, sen laajentumaa. Tämän hetken tietoisuus määrittää sen, millaisia ns. tulevat hetket tulevat olemaan. Siksi on tärkeää luopua tässä hetkessä kaikesta siitä murehtimisesta josta vaan pystyy luopumaan, sillä murehtiminen ei estä niitä ongelmia tulemasta joista murehditaan, vaan päinvastoin värittää tulevaisuuden -jonka luot itse- synkillä pelon sävyillä, jotka manifestoituvat tavoilla joita ei toivota.

Vierailija kirjoitti:

Jos tämä maa on taivas, niin onko dualismi helvetti? Sitäkö on erossa Jumalasta oleminen, että käsityskyky on sidoksissa hyvään ja pahaan? Ainakin se aiheuttaa kärsimystä.

Tavallaan voi sanoa että dualismi on helvetti, mutta pitää varoa ettei vahvista sen todellisuutta liikaa. Mutta dualismi on juuri vertauskuvallinen hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen, joka aiheutti totaalisen eron tunteen Jumalasta ja sellaisen maailman, jossa yhtäkkiä oli vaaroja, kilpailua resursseista, sairauksia, kuolemaa ja syntiä. Jumala loi maailman joka oli hyvä, mutta yhtäkkiä ihminen alkoi nähdä maailman jossa oli paitsi hyvää myös pahaa. Luomakunta ei todellisuudessa muuttunut, vain ihmisen näkökulma "myrkyttyi", vääristyi. 

Valaistuminen tai herääminen on mädän hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän, dualistisen tietoisuudentilan, ylittämistä ja paluuta paratiisiin, ykseyden ja kaiken ikuisen, hengellisen olemuksen näkemiseen.