Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Nro 14 kirjoitti:
Siinä auttaa esimerkiksi sen kysyminen, että olenko minä tämä ajatus/pelko/toive, olenko minä tämä suru/viha, olenko minä tämä ohimenevä tilanne, olenko minä tämä ongelma joka minua vaivaa, olenko minä mikään näistä? En ole, minä olen se, joka jää jäljelle kun kaikki tämä muu on jo kulkenut läpi minusta.
Niinpä. Anthony de Mello puhui siitä niin, että kaikki ajatukset ja tuntemukset on pilviä taivaalla, niitä tulee ja menee, synkkiä ja valoisia, mutta Minä ei ole mikään niistä vaan taivas jolla ne kulkee. Joskus toki alhaalta katsoen pilvet voi peittää taivaan näkyvistä, mutta silti taivas on sama taivas, ilman että sitä varjostavat pilvet voivat mitenkään sitä tahrata tai uhata. Ja aina pilvet muuttuvat, ei koskaan jää ikuisesti pilvetön taivas eikä täysin pilvinen taivas, mutta sille joka tiedostaa olevansa taivas eikä pilvet, pilvien alituinen muuttuminen ei aiheuta rauhan menetystä.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, taas kysymyksiä:
Minä olen ollut suht terve, mutta viime aikoina on tullut kaikkea outoa. Verenpaine heilahtelee aivan älyttömästi, niin korkealle ettei elämässäni ole niin korkeita arvoja ole, kilpirauhasarvot pomppivat yhtäkkiä huonommiksi, silmissä sattuu enkä enää oikein näe....minusta otetaan verikokeita ja juoksen erikoislääkäreillä.
Siis tosi outoa. Miten minun pitäisi suhtautua näihin? Taas vain tarkkailla ja olla tavoittelematta mitään?
Outoa on myös se, että olen sisäisesti seesteisempi, osaan tarkkailla itseäni aina vain paremmin. Miksi tämä sisäinen ei heijastu ulospäin?
Ap
Niin. Käy vain lääkäreillä ja hoidata vaivojasi, koska kerran maailmankuvasi on nyt sellainen että niihin uskot (itse asiassa, jos et uskoisi aineellisen todellisuuteen, et uskoisi lääkäreihin, mutta et sairauteenkaan ja siksi sairautta ei olisi). Mutta henkisesti on hyvä olla pyrkimättä mihinkään, edes terveyteen. Kaikki vastustaminen vain vahvistaa vastustettavan todellisuutta. Tämä on se syy miksi on hyvä olla varsin passiivinen, esim. käydä vaan lääkärissä, ottaa hoidot jotka määrätään, mutta olla murehtimatta enempää.
Sisäinen rauha heijastuu usein ulkoiseen vähän viiveellä erilaisissa henkisen kasvun vaiheissa. Näin on joskus siksi, että materialistisen tietoisuuden ja egon jäänteitä voi olla vielä jäljellä, ja ne aiheuttavat sisäisen aineen ja hengen sodankäynnin silti, vaikkei se tietoisuuteen asti pääsisikään. Toisaalta siinä vaiheessa kun koko materialistinen maailmankuva joutuu kyseenalaistetuksi, on myös hyvin tavallista että tuntuu että fyysinen keho jotenkin "hajoaa". Itse myös koin hyvin monenlaisia terveysongelmia ennen valaistumiskokemusta, mutta minä sanoin kaikille niille "antaa mennä, mitä minä välitän olenko kivuissa vai en, kuoleman rajan tällä vai tuolla puolen, koska on vain yksi asia mitä haluan, ja se on tuntea Jumala elävästi kokemuksena, eikä vain teorioina, ja jos en sitä saa, kaikki muu on merkityksetöntä".
Itse asiassa en ole itse hakeutunut näihin hoitoihin. Minulla on aivan älyttömän hyvä työterveys, eli sieltä minua juoksutetaan nyt spesialisteilla. Tuo mitä kirjoitat hämmentää minua entistä enemmän:
Olen ollut näiden oireiden takia passiivinen, näitä on jo jatkunut pitkään. Olen vain ihmetellyt verenpainetta ja käsien tärinää ja päättelin, että kilpirauhaseni on luonnostaan parantumaan päin, ja koska syön thyroksiinia, niin olen luiskahtanut liikatoiminnan puolelle. Siitä kaikki oireet. Siksi ajattelin, että hyvä mennä lääkäriin, mitata arvot, jotta tiedän paljon voin vähentää thyroksiinia.
Ja pum, kaikki onkin pahemmin pielessä työterveyslääkärin mukaan. No, pitää jatkaa ajattelua, että ihan sama... oikeasti en pudä itseäni mitenkään "sairaana", kunhan ihmetyttää.
Ap
Minä tiedän mitä itse olisin tehnyt tuossa tilanteessa: käskenyt työntämään ne tutkimukset ja hoidot sinne minne aurinko ei paista ja kieltäytynyt niistä :D Mutta en koskaan suosittele sitä toisille, koska tällaisissa asioissa yleisesti hyvänä pidetystä poikkeamisia pitää tehdä vain syvästä omasta vakaumuksesta.
Itse tosiaan jo kauan ennen valaistumiskokemusta lopetin kaikenlaisten lääketieteellisten palveluiden käytön. Pidin elämää sellaisena kuin sen koin liian merkityksettömänä että haluaisin sitä mitenkään pitkittää keinotekoisesti. Lisäksi minua ahdisti ajatus, että lääketiede perustuu niin voimakkaasti eläinkokeille, eli jotta minä voisin elää, täytyy uhrata lukemattomia eläimiä. Ajattelin, että minäpä mieluummin kuolen kuin vaadin eläinuhreja edestäni.
Sitten taas kun valaistumiskokemus tuli, näkeminen muuttui niin erilaiseksi, että vaikka enää ei ollut sellaista kuolemanhinkua ja uhmaa, niin eipä ollut enää uskoa koko materiaaliseen maailmaan ja sen lakeihin, ei sairauden lakeihin, ei lääkehoitojen lainalaisuuksiin. Jos jossain oli sairaus, näin sen ikään kuin kiusauksena: tuossa on Jumalan lapsi, hengellinen olento, joka on sellaisen harhan vallassa että hän on aineellinen olento jolla on sairaus. Kiusauksena uskoa Jumalasta erilliseen olemassaoloon, sillä Jumalassa ei voi olla vikaa eikä sairautta. Kiusaukseen taas lääke ei ollut korjata materiaalista, jonka näin illuusioksi, vaan omaa näkemistään, keskittyä enemmän hengelliseen näkemiseen ehdollistuneen aineellisen sijaan. Eli taas olin tilanteessa jossa en käyttäisi lääketieteellistä hoitoa, mutta eri syistä kuin aikoinaan.
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, taas kysymyksiä:
Minä olen ollut suht terve, mutta viime aikoina on tullut kaikkea outoa. Verenpaine heilahtelee aivan älyttömästi, niin korkealle ettei elämässäni ole niin korkeita arvoja ole, kilpirauhasarvot pomppivat yhtäkkiä huonommiksi, silmissä sattuu enkä enää oikein näe....minusta otetaan verikokeita ja juoksen erikoislääkäreillä.
Siis tosi outoa. Miten minun pitäisi suhtautua näihin? Taas vain tarkkailla ja olla tavoittelematta mitään?
Outoa on myös se, että olen sisäisesti seesteisempi, osaan tarkkailla itseäni aina vain paremmin. Miksi tämä sisäinen ei heijastu ulospäin?
Ap
Niin. Käy vain lääkäreillä ja hoidata vaivojasi, koska kerran maailmankuvasi on nyt sellainen että niihin uskot (itse asiassa, jos et uskoisi aineellisen todellisuuteen, et uskoisi lääkäreihin, mutta et sairauteenkaan ja siksi sairautta ei olisi). Mutta henkisesti on hyvä olla pyrkimättä mihinkään, edes terveyteen. Kaikki vastustaminen vain vahvistaa vastustettavan todellisuutta. Tämä on se syy miksi on hyvä olla varsin passiivinen, esim. käydä vaan lääkärissä, ottaa hoidot jotka määrätään, mutta olla murehtimatta enempää.
Sisäinen rauha heijastuu usein ulkoiseen vähän viiveellä erilaisissa henkisen kasvun vaiheissa. Näin on joskus siksi, että materialistisen tietoisuuden ja egon jäänteitä voi olla vielä jäljellä, ja ne aiheuttavat sisäisen aineen ja hengen sodankäynnin silti, vaikkei se tietoisuuteen asti pääsisikään. Toisaalta siinä vaiheessa kun koko materialistinen maailmankuva joutuu kyseenalaistetuksi, on myös hyvin tavallista että tuntuu että fyysinen keho jotenkin "hajoaa". Itse myös koin hyvin monenlaisia terveysongelmia ennen valaistumiskokemusta, mutta minä sanoin kaikille niille "antaa mennä, mitä minä välitän olenko kivuissa vai en, kuoleman rajan tällä vai tuolla puolen, koska on vain yksi asia mitä haluan, ja se on tuntea Jumala elävästi kokemuksena, eikä vain teorioina, ja jos en sitä saa, kaikki muu on merkityksetöntä".
Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:
Täytyy vielä lisätä, että toisaalta tämä muutos (siis tunteiden "latistuminen") myös mietityttää minua. Olen parisuhteessa, jossa koen usein, ettei rajojani kunnioiteta. Siinä missä aiemmin vaadin muutosta (eli pariterapiaa tai eroa), nykyään en jaksa oikein edes yrittää tehdä asialle mitään. En halua olla kenenkään kynnysmatto, mutta kun näitä epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamia tunteita ei enää tule samassa mittakaavassa, ei minulla myöskään ole energiaa muuttaa asioita. Tilannetta on vielä sekoittamassa yhteinen lapsi, jonka hyvinvointi ajaa omani edelle. Olen ihan pihalla siitä, mikä tässä tilanteessa olisi parasta kaikille, mutta jotenkin en jaksa enää pyöritellä ja vatvoa näitä asioita mielessäni. Mitenpä helkutissa minä voisinkaan tietää, mikä olisi parasta? En osaa ennustaa tulevaisuutta enkä voi nähdä asioiden kerrannaisvaikutuksia, joten olen sitten jämähtänyt tähän. Aiemmin olen luottanut "sydämeni ääneen", mutta tässä asiassa sekin tuntuu olevan täysin mykkä. Tekisi mieleni kuvainnollisesti vain istua alas, nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tämän tilanteen ratkaisu menee yli kykyjeni. Ja niin minä olen pitkälti tehnytkin: lakannut kuvittelemasta, että tähän asiaan tulisi mitään muutosta ajattelemalla. Eikä tietämättömyys ole edes mikään tila, mistä jaksaisin nyt kovin aktiivisesti pyrkiä pois. Täytyy vain hyväksyä se, että minä en tiedä, ja se on ihan ok nyt.
Niinpä. Sinä tiedät kyllä sitten, jos tai kun on aika toimia. Juuri nyt ei selvästikään ole, sillä jos olisi, sinulla olisi sisäinen inspiraatio tehdä jotain.
Omasta näkökulmastani sellainen keho, jona useimmat kehona pitää: kiinteä, materiaalinen, rajallinen, vanhenevainen, kuolevainen, on illuusio. Tämä ei tarkoita ettei kehoa ole, mutta keho on perusolemukseltaan hengellinen, ei aineellinen - ikuinen, ei kuolevainen.
Olemmeko me riippuvaisia illuusiosta? Olemmeko koskaan siinä illuusiossa? Emme, vaikka aikamme niin luulemmekin olevamme se tai siinä.
Mutta ne jotka päättävät jäädä tänne toistaiseksi huolimatta siitä että ovat nähneet perimmäisen todellisuuden ihmisten vääristymän takana, yleensä palvellakseen tällä tietoisuuden tasolla olevia olentoja, valitsevat useimmiten elää varsin pitkälle illuusion "sääntöjen" mukaan. Esimerkiksi itse tajusin jossain vaiheessa, että minä voin itse päättää omaksunko säännön ulkoisesta vanhenemisesta. Ja minä päätin omaksua sen - en tahtoisi olla kummajainen joka näyttää viisikymppisenä 25-vuotiaalta. Jos minuun joku kiinnittää huomiota, haluan sen tapahtuvan hienovaraisempien ja hengellisempien asioiden takia kuin että tekisin jotain tämän maailman mielestä ihmeellistä aineen tasolla.
Oma kokemukseni on että nautinto syvenee kun aineelliseen kiintyminen vähenee, sillä näkee paitsi asioiden muodon, ja aistii kaikki inhimilliset aistimukset, niin samaan aikaan vaistoaa pyhän, hengellisen todellisuuden muodon ytimenä, ja sen kauneus ylittää kaiken mitä ihmisen luonnolliset aistit voivat aistia. Esimerkiksi itse eilen tapasin tuttavan koiranpennun. Nautin minä ennenkin suloisista koiranpennuista, mutta nyt minä näin sen Jumalan ilmentymänä, hengellisenä olentona, ja yhteys on paljon syvempi kuin silloin kun näin vain suloisen muodon ja hassunhauskan käytöksen.