Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Nimmmm kirjoitti:
Kristitty mystikko, kannattaako minun hyväksyä, toisinsanoen olla välittämättä välillä jopa tuomitsevista ajatuksista muita ihmisiä kohtaan, ja pitää ne ajatukset vain omana tietonani? Kysyn tätä siksi, koska toisinaan olen hyvin uupunut tiettyjen ihmisten tapaamisten jälkeen, kuin joutuisin olemaan heidän seurassaan vastoin tahtoani. Välillä mietin että me kaikki ihmiset olemme jumalan eri piirteitä, jumala on ns. pirstoutunut ja siitä on tullut me, eri ihmiset erilaisine luonteinemme, meissä näkyy kaikki jumalan puolet. Tämän ajatuksen voimalla "kestän" näitä ihmisiä joiden seurassa uuvun. Jos olen yksinäni tai läheisten kanssa, ei tällaista oloa ole, en esim ärsyynny ja ala riidellä samanlaisista asioista kuin ennen.En pidä itseäni parempana vaan tiedostan omat heikot puoleni, ja olen työstänyt näitä puolia.. toivoisin rukousta sinulta, että tuntisin ja tajuaisin konkreettisesti että olemme kaikki samaa, ei ainoastaan ajatuksen tasolla, niinkuin tällä hetkellä ajattelen. Tämä on suuri pyyntö/ rukous mutta niin pitkään olen saanut olla tyynen veden päällä, että kestän kyllä aallokossakin, olenhan saanut tässä matkan varrella oppia ja vahvistua.
Ei luonnolliset ihmiset, jotka tekevät pahaa ole sellaisena kuin heidät nähdään, Jumalan ilmentymiä. Heidän hengellinen todellinen olemuksensa on, heidän ikuinen olemuksensa, heidän ytimensä, mutta olisi jumalanpilkkaa sanoa Jumalan ilmentymäksi sitä, joka esim. valehtelee, huijaa tai tekee muuta pahaa. Jumala on rakkaus, Jumalassa ei ole sellaisia puolia. Ihmisten kollektiivisen mielen tuottamissa vääristymissä Jumalan lapsista sen sijaan on.
Tosiaan on oikein pyytää rukousta siihen, että näkisi mitä nämä päältä päin usein kieroon kasvaneet ja pahaa tekevät ihmiset ovat todelliselta, hengelliseltä olemukseltaan. Kun heidät näkee heidän tosiolemuksessaan ja käyttäytyy heitä kohtaan siitä lähtien, heissäkin herää muutoksen siemen, oivalluksen siemen siitä että ei ehkä olekaan sitä mitä luulivat olevansa. Ainakin niissä, jotka ovat vastaanottavaisia. Niistä jotka eivät ole, herännyt eroaa kuin vesi öljystä - ilman riitoja, ilman taistelua, vain niin että kumpikaan ei halua enää toistensa seuraa ja he hyvin luonnollisesti päätyvät erilleen.
Mutta ennen kuin oikeasti näkee sen mitä ihmiset ovat ydinolemukseltaan, ja voi siksi kohdata heidät ilman sisäistä vastustusta ja omien voimien menemistä, on usein syytä vain välttää tietynlaisia ihmisiä silloin kun se on mahdollista. Silloin kuin ei ole, niin tosiaan usein on viisainta pitää omat tuomitsevat ajatukset omana tietonaan, silloin jos ne eivät ole asiallista rakentavaa palautetta jonka toinen todennäköisesti voisi ottaa vastaan ja muuttaa käytöstään. Ne lopulta ovat vain ihmisajatuksia, ja se jota arvostellaan, on väärin nähty Jumalan pyhä lapsi (eikä sitä muuta se, että hän itsekin näkee itsensä väärin). Rukoilen että saisit nähdä sen hengessäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vähän samasta aiheesta. Mitä voi tehdä kun koko elämäni aikana olen ollut se, jonka oletetaan ratkaisevan toisten ongelmia. Ei riitä että kuuntelen ja osoitan sympatiaa, kyllä minun odotetaan tekevän asioille jotain. Menevän puhumaan kiusaajalle, jonka kanssa läheinen ei itse voi/pysty asioita selvittämään. Toinen juo kun on typerässä riidassa ja minä sitten soittelen ja yritän selvittää asiaa. Voisin tietysti lopettaa, mutta toistaiseksi olen jollain keinolla pystynyt auttamaan ja avun epääminen olisi tässä vaiheessa iso teko. Tämä on ollut roolini aina, jo hyvin nuoresta lähtien.
Ja nyt olen kyllästynyt ja vihainen. Vaikka miten yritän ajatella että kaikki on sillä tavalla harhaa, kuin tässäkin keskustelussa on kuvailtu, niin tämä arkielämän taso joka on pelkkää ongelmaa, saa minut väsytettyä. En pysty näkemään mitään hyvää kiusaajissa ja kohta en muissakaan. Usein tuntuu siltä, että minua ei auta kukaan. Ei ainakaan sillä käytännön tasolla. jota tässä maailmassa tarvitaan.
Sinun ei ole mikään pakko jatkaa tuota roolia, ei ainakaan yli voimiesi. Se on aika tavallinen kuvio, että poikkeuksellisen auttavainen ihminen päätyy toisten hyväksikäyttämäksi, mutta sitten jos tämä itse tarvitsisi apua, kukaan ei auta vaan kaikki kääntävät selkänsä. Useimmiten ne toistuvasti avun tarpeessa olevat ihmiset eivät vaan ole kykeneviä auttamaan, koska heillä on niin paljon omia sisäisiä ja ulkoisia omia ongelmiaan. Ei siitä oikeastaan heitäkään voi syyttää, että he ovat tällä hetkellä sellaisessa tietoisuudentilassa. Täytyy vain katsoa, ettei anna heidän imeä itseään kuiviin.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten käsittelisin omaa haavoittuneisuuden tunnetta. Minulla on ollut paljon vaikeita kokemuksia lähisuhteissa ja olen jäänyt mieleni sisällä hiukan kiipeliin niiden tiimoilta. Skenaario, jossa minut tuomitaan puutteideni perusteella ja rankaistaan esimerkiksi eristämisellä tai hylkäyksellä on toistunut elämässäni usein. Lapsuudenkodissani jouduin toistuvasti sijaiskärsijäksi tilanteissa, jossa oikeaan kohteeseen ei uskallettu kohdistaa vihaa.
Usein olen näkevinäni ohimenevissä tilanteissa ihmisten silmistä jotain pahantahtoista itseäni kohtaan, vihaa tai piilotettua aggressiota jolloin koetan tolkuttaa itselleni, että kuvittelen vain. Pohjimmiltani en usko sitä, koska usein tällaisten varoitusmerkkien jälkeen "kuvittelemani" viha on pian muuttunut avoimeksi. Syynä on aina se että olen ärsyttävä tai tahattomasti loukannut. Kimppuuni ovat hyökänneet niin tutut kuin vieraat.
Lapset, vanhukset ja eläimet sentään hyväksyvät minut. Ja kehitysvammaiset sekä muuten vain syrjään vahvojen maailmasta ajautuneet. En edes tiedä miksi kirjoitan tätä nyt tähän, paitsi että toivon lohtua ja rohkaisua koska tänään yleensä tuttu ja turvallinen sisäisen yksinäisyyden olotilani tuntuu raskaalta, ihmiset pelottavilta ja maailma vaikealta.
Ei näin vaikeaa ole useimpina päivinä onneksi :).
Ei se toki ole kuvitelmaa, että tässä ihmisten maailmassa voi olla vihamielisiä ihmisiä ja että joku voi olla sellainen johon poikkeuksellisen useat purkavat katkeruuttaan, vihaansa tms. Itsekin olin sellainen, koulussa jo koulukiusattu ja sittemmin vähemmän päällekäyvästi vain syrjään työnnetty ja ehkä takanapäin paneteltu, mutta ei enää päin naamaa koska 'fiksut' aikuiset ei yleensä tee niin.
Itselleni tämä kaikki muuttui voimavaraksi, koska se katkaisi pakolla henkisen riippuvuuden toisiin ihmisiin. Yleensähän ihmisille on tärkeää että ihmiset hyväksyvät heidät tai pitävät heistä, mutta koska minä olin joka paikassa syrjitty, kiusattu ja inhottu, minun piti hakea lohtuni sisältäni ja hengellisistä, en voinut riippua ihmisissä. Ja lopulta löysin sen mitä kaipasin, ja sen myötä muuttui myös ulkoinen. Mutta siinä vaiheessa minulle oli ihan täysin sama vaikka koko loppuelämäni koko maailma olisi minua vastaan. Ja tiedän, että jossain vaiheessa tulen kokemaan suurta vastustusta ja siihen minut on valmistanut kaikki ne kiusatuksi ja hyljätyksi tulemiset joilla minut on karaistu.
Ei yksinäisyys ole enää surkeaa sen jälkeen, kun lopettaa ihmisissä sisäisesti riippumisen, heiltä jotain odottamisen.
656. Illuusion näkökulmasta toki keho on pelkkä kulkuneuvo, jota vaihdetaan tarpeen mukaan toisiin kulkuneuvoihin, kunnes oivalletaan mikä on todellisuus kaikkien kulkuneuvojen ytimenä. Absoluuttisesta, ikuisuuden näkökulmasta kuitenkin keho on ikuinen Jumalan heijastuma tai ilmenemä, ajan ja paikan ulkopuolella, ja kaikki ne erilaisten elämien "kulkuneuvot" ovat vain erilaisten tietoisuuden tilojen ja tasojen tuottamia vääristymiä tai tulkintoja siitä. Samoin kuin koko kokemus ajasta ja paikasta tai muista muuttuvaisista systeemeistä. Eli kyllä, puhuin ajattomuuden ja perimmäisen näkökulmasta.
Tuosta tulevaisuuteen lokalisoitumisesta. Kyllä, voin tehdä sen meditaatiossa, mutta todellisuus (tai siis illuusioiden "todellisuus" ;) ) on monipuolisempi kuin ihmiset yleensä ajattelevat. Ihmiset ajattelevat, että on olemassa tämä yksi lanka menneestä tulevaan, ja sillä on yksi lopputulos. Mutta minä näen kokonaisen rinnakkaistodellisuuksien kimpun jossa kaikki vaihtoehdot tulevat tutkituiksi. Tästä hetkestä lähtee loputon haarautuva puu mahdollisuuksia, joista kaikki toteutuvat, ja kaikki niiden poikimat mahdollisuudet. Tietämättään ihmiset valinnoillaan hyppivät todellisuuksista toiseen, luovat uusia todellisuuksia, ja siksi ei ole jotain yhtä ihmiskunnan tulevaisuutta. Sinun tulevaisuutesi voi olla aivan toinen rinnakkainen tai todennäköinen todellisuus kuin jonkun toisen (ja tämäkin on yksinkertaistus, sillä sinä ilmenet monissa niistä todellisuuksista etkä vain yhdessä).
Vain lopputulos on varma, sillä se on aina ollut ja on aina kaiken taustana ja ytimenä: ikuinen ykseys ja rauha ja illuusiottomuus. Siihen kaikki lopulta palaavat, seikkailtuaan unissa ja illuusioissa kunnes heräävät. Itse asiassa kaikki ovat siinä jo, mutta eivät vielä tiedä sitä, kuten unen näkijä ei unessa tiedä olevansa sängyssään nukkumassa, vaan kokee elävästi olevansa unimaailmassa. Mutta unia ja illuusioita on rajattomasti, ja jokainen seuraa lankoja mielensä mukaan, ja tutkii useampia vaihtoehtoja. Tätä juuri on rinnakkaiset olemassaolot tai kuten ajan näkökulmasta tulkitaan, jälleensyntymät: sama sielu tutkimassa lukemattomia maailmankaikkeuksia ja olemisen tasoja.
Muistan itse joskus alussa hämmentyneeni siitä, että kun kohtasin ihmisen, aistin paitsi hänet sellaisena kuin hän tämän maailman mielestä on, myös monia muita olemassaoloja joissa hän on. Samoin itseni suhteen: tiedostin sellaisia olemassaoloja, jotka tämän illuusion näkökulmasta ovat hyvin kaukana tulevaisuudessa, ja jo hyvin lähellä absoluuttista, kaikkien illuusioiden häviämistä - sellaisia, joissa aikaa ja paikkaa ei enää ole, joissa ajatukset materialisoituvat välittömästi tämän maailman ainetta vähemmän kiinteiksi konstruktioiksi jotka toiset aistivat, joissa maailman tukiranka on sen asukkaiden mielen assosiaatioiden verkko eikä itsestä erilliseksi koettu ajan kuluminen ja fyysisen avaruuden tila. Mutta minä opin aika pian pitämään eri langat erillään silti vaikka tiedostin ne, joten sallin itselleni usein tietoisen monen olemassaolon seuraamisen yhtä aikaa vaikka se ei ole tällä illuusion tasolla jonka jäsenenä kirjoitan tänne, ollenkaan tavallista (eikä ihmisaivoille kevyttä). Ajan näkökulmasta se tuntuu siltä, kuin alkeishiukkasten värähtelyn aikajänteellä eri todellisuudet välähtelisivät päälle ja pois, ja jokainen niistä muodostaisi oman ketjunsa, kukin systeeminsä mukaan.
Miksi-kysymyksiä en kysele koskaan. Jotta voi kysyä miksi, ei voi olla unionin tilassa, vaan täytyy olla jonkin verran erillisyyden illuusiossa, jossa kokee että on erillinen Jumala tai Henki, joka johdattaa ja ihminen, joka kuuntelee johdatusta. Mutta siitäkin tilasta minä valitsen aina kuunnella kyselemättä.
Vuosikaudet on toisaalta lyhyt aika. Itselläni meni yli 20 vuotta hengellisistä asioista kiinnostumisesta ja uskoontulosta uudestisyntymiskokemukseen, ja siinä välissä ei tapahtunut mitään ihmeellistä positiivista elämänmuutosta. Ajoittain meni paremmin, ajoittain huonommin, mutta samojen perusongelmien kanssa tappelin aina, parannusta tehden ja uudelleen langeten, kunnes kaikki muuttui hetkessä.
Toisaalta on odottamista ja on odottamista. Sellainen passiivinen odottaminen, jossa vain eletään luonnollista elämää ajatellen että kyllä se sisäinen ohjaus tulee ajallaan, vaikka keskitytäänkin vain ulkoiseen elämään, ei ole usein kovinkaan tuottavaa. Useimmiten sisäisen ohjauksen kuuleminen vaatii opettelua, aktiivisempaa odottamista, sisäisen hiljaisuuden harjoittamista muodossa tai toisessa. Sillä jos mielen täyttää vain oma luonnollinen ajattelu ja oma sisäinen puhe, ei välttämättä edes huomaa hengen pientä hiljaista ääntä, joka ei koskaan huuda eikä vaadi huomiota muiden äänien yli.
Joka tapauksessa ulkoisen elämän muutos on sivuasia, jota ei erityisemmin hengellisellä tiellä tule tavoitella. "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki tämä annetaan teille". Se tulee sitten kun on löytänyt sen mitä etsii, mutta jos alkaa etsimään "kaikkea tätä", jää usein Valtakunta löytämättä.