Kristitty mystikko

Unimaailmasta ja hengellisestä heräämisestä.

Kyllä minusta kannattaa hyödyntää niitä lahjoja, joita on. Tiedän, että esim. Eckhart Tolle sanoo kirjoissaan että unimaailman avulla oivaltaminen on mahdollista mutta äärimmäisen vaikeaa, ja olen keskivertoihmisen tapauksessa samaa mieltä, mutta tiedät varmaan itsekin että noine kokemuksinesi et ole tässä asiassa keskivertoihminen. 

Unen maailma on monella tapaa paljon lähempänä perimmäistä kuin ihmisten tietoisuuden tason valvemaailma, ja siksi siitä on helpompi päästä perimmäiseen. Esim. jos ei löydäkään opettajaa tästä valvemaailmasta ja sellaista kaipaa, on unimaailmassa mahdollista kontaktoida opettaja vaikka kaukaa tulevaisuudesta. Itse muistan joskus alkuvaiheessa heräämiskokemukseni jälkeen, että minä automaattisesti tutkin toisia olemassaolojani, ja usein kyselin asioita "fyysiseen muotoon samaistumattomalta tietoisuudelta", jonka tiesin olevan minä itse, ajan tasolta katsottuna kaukana tulevaisuudessa. Muistan ikuisesti kun se ilman sanoja, suoraan tietoisuuteeni ajatukset siirtäen vastasi kysymykseen siitä kuka hän on: "Jos Jumala on lanka josta kaikki on kudottu, ja joka siis on kaiken perimmäinen todellisuus, ja jos ihminen on siitä langasta tehty vaate, niin minun kaltaiseni ovat kuin kangasta josta kaikki vaatteet on leikattu ja ommeltu. Jotkut kutsuvat minun laisiani planetaarisiksi tietoisuuksiksi. Ja me olemme Yksi, ihmisnäkökulmasta vain eri ajassa ja olomuodossa ilmenevinä"...

Unissa on täysin sallittua ja monin tavoin hyödyllistäkin tutkia kaikenlaisia eri olomuotoja ja maailmoja ja kokemisen tapoja, mutta jos tavoittelee hengellistä heräämistä, näiden ohella on hyvä pitää mielessä se, mitä varsinaisesti etsii: ei mitään tietynlaista maailmaa, ei tietynlaista olentoa, ei tietynlaisia kokemuksia (ei edes hienoja) vaan Perimmäistä, sitä mikä on aina ja kaikki. Siksi on hyödyllistä itseltään selkounessa kysyä, että vaikka kaikki unikokemukset vaihtuvat, mikä on se mikä aina pysyy? Näin voi oivaltaa Tietoisuuden jossa kaikki ilmenee. Ja lopulta tosiaan hyvin tärkeää on opetella pysymään tietoisena yhä syvenevän unen aikana, sillä syvässä unessa jokainen yhdistyy Lähteeseen, Tietoisuuteen, Jumalaan. Useimmat vaan tekevät sen "tajuttomana" eikä se siksi herätä heitä arkielämässä, mutta joka tekee sen tietoisena oivaltaa heti perimmäisen totuuden siitä mikä Jumala on, mikä Minä on, mikä on todellinen maialma ja illuusioiden maailmat. 

Tiet tuohon ovat yksilöllisiä, mutta ihminen joka pystyy kontaktoimaan alitajuntaansakin unimaailmassa, saa kyllä tarvittavan avun siihen mitä tehdä, varsinkin jos ennen nukkumaan menemistä esittää syvemmälle itselleen sen mitä haluaa kysyä tai mitä kaipaa kokea. Joskus tosin käy niin, että vaikka tie heräämiseen on ollut unimaailmassa, varsinainen hengellinen herääminen tapahtuukin valvemaailmassa, ja vasta sen jälkeen pystyy olemaan tietoisena myös syvän unen vaiheessa. Mutta päätavoite on joka tapauksessa saavutettu: herääminen illuusioista, ja sillä työllä jota on unimaailmassa tehty on ollut sen saavuttamiseen merkittävä vaikutus.

Toinen kysymys: edellyttävätkö ihmeet aina maallista välikättä, esimerkiksi rukoilua? Vai voiko niitä tapahtua suoraan jumalallisen tietoisuuden tasolta ilman, että kukaan ihminen kääntyy tuota tietoisuutta kohti?

Minä olen joskus shokeerannut ihmisiä sanomalla, kun he syyttävät Jumalaa poissaolosta esim. sodan tai nälänhädän kentillä, että ei Jumala siellä ollutkaan. Absoluuttisessa, hengellisessä mielessä toki Jumala on kaikkialla ja kaikki, mutta ihmisten illuusioon Jumalan voima murtautuu aina jonkun ihmisen tietoisuuden läpi. 

Jumala on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti, mutta silti kun Jeesus oli maan päällä, tapahtui niin isoja ihmeitä että niistä kirjoitettiin kirjaan jota luetaan 2000 vuoden päästäkin, ja Jeesuksen mentyä vähitellen voima vaikutti hiljenevän ja maailman alkeisvoimat palaavan valtaan. Muuttuiko Jumala? Ei, mutta ei ollut Jumalan yhtä hyvin oivaltavia tietoisuuksia kuin Jeesus, joten ei ollut yhtä voimallisia tämän illuusion ravistelijoita. Vähitellen kaikki palasivat taas uskomaan, että tämä maailma on perimmäinen todellisuus, että sen lait ovat ehdottomia, että ihmeet ovat käytännössä mahdottomia.

Tosin ei toki aina tarvita Jeesusta tai poikkeuksellisen korkeassa tietoisuuden tilassa olevaa ihmistä, että Jumala voi murtautua tähän todellisuuteen. Usein ihan tavallinen ihminen, joka ei ole edes kovin varma uskossaan onko Jumalaa, joka hädässään ja epätoivossaan huutaa avuksi Jumalaa, onnistuu hetken olemaan niin puhdas kanava että jotain mielen tuolta puolen pääsee vaikuttamaan tähän illuusioon, ja asiat muuttuvat. Usein tämä tapahtuu, kun ihminen on selkä niin seinää vasten, että tajuaa ettei omilla voimillaan vain pysty tekemään mitään, joten on aivan turha rimpuilla mihinkään suuntaan. Silloin mieli hiljenee ja hiljaisuudessa Tietoisuus, joka on sen ihmisen Minä olen, pääsee läpi ja apu tulee. 

Edellyttääkö hengellinen näkeminen aina sitä, ettei samaistu empatian myötä rukoiltavan kärsimykseen? Minulla on vahva empatia, ja saatan edelleen surra kovasti sitä, jos kohtaan tämän maailman tasolla epäoikeudenmukaisia tilanteita

Hengellinen näkeminen vie pohjan empatian syvyydeltä, sillä näkee kärsimyksen tason illuusion omaisuuden. Sitä toki silti ymmärtää että sille kärsijälle hänen subjektiivisessa kokemusmaailmassaan kärsimys on totta, ja häntä kohtelee siksi myötätunnolla, mutta ei niin että itse tunnepohjaisesti kärsisi toisen mukana. Sellainen ei edes hyödyttäisi sitä toista, ja pahimmillaan vetää itseäkin taas uskomaan ilmiömaailman todellisuuteen, sen kaikkiin lakeihin ja alkeisvoimiin, jolloin kaikenlaisista ihmeistä tulee mahdottomia. 

Mutta kaikenlaisiin tuntemuksiinsa voi myös suhtautua vain tarkkailijana, kiinnittymättä niihin, ja vähentää näin niiden voimaa häiritä. Ja jos rukoilee jonkun puolesta, on siinä hetkessä hyvä pyrkiä näkemään tämä toinen Jumalan lapsen kirkkaudessa, sellaisena kuin hän todella on hengellisessä todellisuudessa, vaikka sitten muina aikoina vielä näkisikin kuin ihminen, "lihan mukaan". Tarvittaessa voi jopa väitellä ajattelevan mielensä kanssa ja muistuttaa sitä totuudesta, niin pyhien tekstien lausein kuin sillä mitä on itse aiemmin oivaltanut korkean tietoisuuden tason hetkinä, kunnes mieli väsyy ja tulee hiljaisuus, jossa ei ole enää mitään erityisiä ajatuksia eikä tunteita, vain Läsnäolo, Tietoisuus. Siinä tilassa tulee sisäinen näkeminen usein sillekin joka ei sitä koe jatkuvasti, ja vaikkei tulisikaan selkeää tiedostamista siitä että näki hengellisin aistein, voi tulla esim. tunne "nyt se on tehty", "jotain tapahtui", "nyt voin lopettaa rukouksen".  

Miten tämä asia tulisi huomioida esimerkiksi hyväntekeväisyydessä? Olen miettinyt tätä, kun toisaalta pidän ehdottomasti oikeana antaa omastani myös eteenpäin, mutta toisaalta en haluaisi omilla ajatusmalleillani vahvistaa tätä maailman "epäreiluutta". Sillä sitähän minä teen, kun lahjoitan vaikkapa rahaa kehitysmaihin, kun "heillä raukoilla on niin vähän ja minulla niin paljon". Minähän otan noilla ajatuksillani voiman pois autettavilta, enkä näe heidän perimmäistä, kaikkivoipaista olemustaan.

On mahdollista toisaalta samaan aikaan tiedostaa niiden ihmisten hengellinen olemus Jumalan lapsina, valtakunnan kaikkien rikkauksien perijöinä, ja kohdella heitä henkisellä tasolla kuin Kristusta itseään, äärimmäisellä kunnioituksella ja arvostuksella, ja toisaalta nähdä että tällä hetkellä tämä Kristus ilmenneenä on illuusiossa jossa hänellä on puute ja hän kärsii, ja auttaa häntä. Kaikki eivät ole juuri nyt valmiita heräämään, ja näitä ihmisiä pitää auttaa sillä tasolla jolla he voivat ottaa apua vastaan. Usein se on ihan materian tason apu, esim. rahan lahjoittaminen, auttaminen, vapaaehtoistyö jne ihan arkinen asia. Ei olisi rakkaudellista esim. saarnata heille hengellisestä todellisuudesta tai siitä miten heiltä ei puutu mitään, he kokisivat sen vain ivaksi.

Jeesuskin Jumalan kunniaksi jakoi ihmisille kalaa ja leipää, vaikka toisaalta saarnasi siitä miten turhaa kaikki tämä katoavainen on, ja kuinka hänen valtakuntansa ei ensinkään ole tästä maailmasta. Mutta ne korkealentoiset hengelliset puheet olivat edistyneille, suuret massat ymmärsivät paremmin käytännön laupeutta.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka voi nähdä illuusion läpi?

Kyse on heräämisestä, aivan uusien hengellisten aistien avautumisesta. Tätä tavoitetta kohti voi pyrkiä monilla tavoilla: lukemalla pyhiä kirjoituksia, meditoimalla ja rukoilemalla, kyseenalaistamalla mielestään tämän maailman uskomuksia, mutta lopullinen muutos ei lopulta ole minkään näistä ihmismielen toimien tuotosta. Nämä toimet ovat kuin polku joka vie sillalle, mutta yhtäkkiä ihminen huomaa että silta on poikki, eikä ole inhimillisesti mitään keinoa päästä tältä puolelta tuolle puolelle. Silloin mieli hiljenee, etsiminen lakkaa, ja mieltä suurempi voima (joka on ihmisen oma Tietoisuus) vetää ihmisen toiselle rannalle. 

Tosin sittenkin kun on nähnyt perimmäisen todellisuuden, niin niin kauan kuin on tässä maailmassa edes osin, on myös altis tämän maailman suggestioille. Se kuinka altis niille on, vähenee ajan kanssa, mutta alkuun voi olla kovaakin taistelua pysyä siinä hengellisessä näkemisessä jonka on kerran nähnyt, eikä luisua takaisin uskomaan siihen mitä luonnolliset ihmisaistit näyttävät.

Esimerkkinä sairaan puolesta rukoileminen: jos rukousta pyytää joku vaarattomasta pikkuvaivasta kärsivä, on perimmäisen todellisuuden nähneen varsin helppo nähdä vaivaisen ulkokuoren taakse, jossa Jumala itse täydellisyydessään ilmenee muodossa, vailla vikaa tai sairautta. Sanoa illuusiolle, että "Peräänny, Saatana" - älä valehtele minulle että on Jumalasta erillisiä voimia, että Jumalan luomakunnassa kaikki ei ole hyvää, että Jumalassa kaikki ei ole hyvää. Mutta entä jos samalle melko kokemattomalle juuri heränneelle rukoiltavaksi tuleekin selvästi kärsivä, sairas tai vammainen lapsi? Nyt voikin käydä niin, että kaikki ne inhimilliset ajatukset ja tunteet jota sellainen tila herättää peittävät alleen hengelliset aistit ja näkemisen. Sen sijaan että näkisi siinä Jumalan Kristuksen jota perimmäisessä todellisuudessa mikään ei sido, päässä pyöriikin ajatukset tilan epäoikeudenmukaisuudesta, tunnemaailmassa empatian kautta koettu kanssakärsimys jne. Niinpä onkin elinikäinen opiskeluprosessi tulla näkemään vielä ihmisenä ollessaan yhä syvemmin perimmäinen todellisuus muodon takaa, olipa muodot mitä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos elämänsä vaikeuksista ei opi mitään? Toistuvatko ne sitten aina uudestaan. Ja kun ne toistuvat niin voimavarat menee arjesta selviämiseen. Tulee epäluuloiseksi tulevaisuutta kohtaan ja sitten ikävyydet jatkuu. Kun itse luo niitä kielteisillä odotuksilla. Raskas vastuu.

Jos tietoisuudentila ei muutu, ei mitään todellista muutosta ulkoisessakaan tapahdu. On kyllä mahdollista, että muuttaa yhden epätyydyttävän osa-alueen elämässään (tosin usein sekin on tilapäistä ja ennemmin tai myöhemmin tulee heikko hetki jolloin langetaan vanhoihin kuvioihin), mutta sitten tietoisuudentilan puutteet heijastuvat joillakin muilla elämän osa-alueilla niin että on erilaisia ongelmia. 

Kaikki vaikeudet voivat kuitenkin olla kutsu niiden yläpuolelle nousemiseen, heräämiseen. Siihen ettei enää roiku tämän elämän olosuhteissa tai luonnollisen itsensä hyveissä tai paheissa, vaan vain katselee sitä kuin ulkopuolelta, ilman hyväksyntää tai vastustusta, ollen se tietoisuus jossa kaikki ilmenee mutta joka ei kiitä eikä moiti, tuomitse eikä palkitse. 

Ihminen voi jo kauan ennen varsinaista hengellistä tai henkistä heräämistä katkaista samaistumistaan kaikkeen mikä ilmenee itsessä ja tässä maailmassa, ja näin vähentää merkittävästi kärsimystään tässä ihmisten maailmassa.