Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta, en halua eroonkaan siitä paremman todellisuuden kuvasta jota pidän sieluni silmissä, vaikka se kuinka epärealistinen onkin, sillä se estää minua vajomasta pysyvästi merkityksettömyyteen. Vaikkei minulla olisi mitään, minulla on kuitenkin salainen hyvä todellisuus ja itse asiassa minulle se on aivan yhtä todellinen kuin ulkoinen todellisuus. Se on oikeastaan kuva taivaasta.
Merkityksettömyys... Se on sitä mitä ihmiset eniten pelkäävät. Ja kuitenkin henkisellä tiellä on joskus syöksyttävä siihen päätä pahkaa silti, vaikkei tiedä selviääkö siitä hengissä. Lopulta ei enää edes välitä, koska koko tämä ihmiselämä sellaisena kuin se koetaan tuntuu liian merkityksettömältä että olisi mitään väliä kuoleeko vai elääkö. Tähän tilaan ei tosin kenekään pidä pyrkiä tai "ennen aikojaan" itseään hoputtaa, se tulee kyllä ajallaan ilmankin.
Itsekin muistan kuinka ahdistava oli ajatus, että en ole tyytyväinen mihinkään tässä maailmassa. Minua inhotti se, että mikään ei koskaan ollut täydellistä: katsot kaunista puuta, mutta kun menet katsomaan lähempää, sen lehtiä järsivät toukat tai lehtien seassa on kuolleita lehtiä. Kukaan ihminen ei ole täydellinen, mikään olosuhde ei ole koskaan täydellinen. Ja kaikki tuntui perustuvan kuolemaan, jopa elämä itsessään, sillä elävän organismin elämän jatkuminen perustuu ohjelmoituun solukuolemaan, ja olentojen on syötävä toisiaan voidakseen elää. Ja mitä oli oma ihmiselämä? Merkityksetöntä tuskan ja nautinnon vaihtelua, ajan kuluttamista toivoen että ei olisi kovin paljoa sitä tuskapuolta, mutta miksi? Mitä merkitystä oli minun elämälläni, tai koko ihmiskunnan elämällä? Eikö sellainen tarkoitukseton rimpuilu olisi parempi lopettaa, sanoa että minäpä kuolen mieluummin kuin osallistun tähän farssiin enää!
Ja niin se on, että siltä tasolta jolla on fyysisiä kehoja ja objekteja, ei koskaan löydä rauhaa. Se on illuusio joka syntyy rauhan puutteesta, dualistisesta tietoisuudentilasta. Sitä ei tarvitse rakastaa, ja oikeastaan on parempi jos ei rakasta, sillä silloin on pakko etsiä taivasten valtakuntaa, joka ei ole tästä maailmasta. Siellä ei ole ihmisiä, ei hyviä eikä pahoja, sillä sanalla "ihminen" me yleensä tarkoitamme fyysis-psyykkistä kokonaisuutta, mutta taivasten valtakunnassa on vain ikuisia henkiä, Jumalan lapsia. Toki, mitä enemmän ihmiset löytävät sen todellisuuden, sitä paremmaksi heidän projisoimansa illuusio muuttuu. Mutta sillä ei ole juurikaan enää väliä sille, joka näkee taivasten valtakunnan joka on sisäisesti itsessä ja meidän keskellämme (missä ei ole mitään eroa, sillä Minä on yhtä Jumalan kanssa ja sisältää kaiken ja on kaikki).
Vierailija kirjoitti:
Hei.
Minun vaiheeni tässä hengen yössä on nyt semmoinen että maailmassa ei kiinnosta enää mikään. Ei mikään. Itkeskelen usein ja ihan vain siitä syystä että minun on vielä oltava täällä. Niin hyvä kuin huonokin on menettänyt merkityksensä ja makunsa. Kaikki häviää yhdentekevyyteen tai on jopa vastenmielistä. Fyysisiä kipuja minulla on edelleen paljon, ne raastavat hermojani ja toivosin vaan voivani nukahtaa olemattomuuteen. Minkäänlaista työkykyä minulla ei ole. Tällä hetkellä tuntuisi kaikista piinallisimmalta että minun olisi aloitettava tämä typerä taaperrus täällä vielä uudestaan muodossa tai toisessa. Sanoit Mystikko että me olemme yhtä aikaa monessa paikassa tutkimassa eri todellisuuksia. Joudunko minä siis ihmiskuoleman jälkeen heitetyksi vaan toiseen todellisuuteen tai inkarnaatioon vai saanko ikinä levätä?
En ymmärrä hengen todellisuutta mutta maallista en kestä.
Sinänsä tuollainen vaihe on prosessissa tavallinen, että mikään tässä maailmassa ei enää kiinnosta eikä ihmiselämä itsessään, eikä mikään tässä näkyvässä maailmassa, tunnu elämisen arvoiselta. Useimmille prosessi tosin ei tule kerralla noin rajuna, mutta silläkin on varjopuolensa vaikka siinä tiessä tuskan huiput ovat lievempiä: yleensä herääminen myös tuntuu kestävän pidempään.
Perimmäisestä näkökulmasta sinä elät juuri nyt niissä toisissa todellisuuksissa, ilmenet muissa muodoissa, sillä nykyhetki sisältää kaikki hetket. Siksi Jeesus sanoo englanninkielisessä Raamatussa: "before Abraham was, I am". Suomeksi tämä on valitettavasti "järkeistetty" ja sanotaan että ennen Aabrahamia minä olin, mutta uskon että alkuperäinen tarkoitus oli juuri se ihmismielen näkökulmasta epälooginen ajatus, että Jeesus on, eikä oli, ennen Abrahamia, koska kaikki ajat ja paikat ovat tässä ja nyt, ja kokemus siitä että näin ei ole, on pelkkä ihmisten konstruktio, illuusio.
Ihmisten ajan näkökulmasta toki on niin että sitten kun tämä muoto lakkaa, otetaan toinen muoto, vaivutaan toiseen uneen, kunnes herätään kaikista unista minkä jälkeen luominen ja ilmeneminen on tietoista eikä mikään enää tuota kärsimystä. Lepoakin kyllä ihmiset saavat matkallaan, joskus jopa kokonaisen olemassaolon unen tai useampia sen jälkeen kun on lopetettu äärimmäisen haastava olemassaolo. Sen jälkeen kuitenkin kun on toivuttu, sielun loputon luovuus varmistaa sen ettei kukaan oikeastaan halua jäädä pysyvään lepoon siinä mielessä, että kaikki toiminta lakkaisi. Sielu on Jumala yksilöllisesti ilmenemässä, ja sen luonne on ääretön luovuus, ääretön moninaisuus itsensä ilmentämisessä. Toisenlainen lepo, se että oivaltaa ykseytensä Jumalan, kaiken-mitä-on, kanssa, on kyllä jokaiselle tulossa, ja sen jälkeen kun sen on oivaltanut, ei ole enää kärsimystä.
Vierailija kirjoitti:
Muutenkin elämän yksi taso on ollut henkisten ilmiöiden odottelua. Minulle on tosi haasteellista olla kohdistamatta odotuksia johonkin ihmiseen tai jonkin tietyn asian ratkeamiseen. Ja sitten aina huomaa, kun lopetan kohdistamisen, jotain alkaa tapahtua. Eli kiinnittyminen johonkin itse valittuun onkin usein se mikä pitää minua tavallaan pysähdyksissä.
Tämä on hyvin tavallinen kokemus. Henkisyyden ydinasioita kun on se, että todellisuudessa kaikki on nyt, että lineaarinen aika on illuusio. Odottaminen kohdistuu yleensä tulevaisuuteen, niin että oletetaan jossain tulevassa hetkessä olevan jotain mikä nyt puuttuu tai tapahtuvan jotain mitä kaivataan, ja näin odottaminen itsessään luo psykologista aikaa, syventää illuusiota.
Jeesus opetti paljon tästä, kuinka ihminen ei voi murehtimisellaan muuttaa yhtään hiustakaan valkoisesta mustaksi, ja että tulisi enemmän etsiä taivasten valtakuntaa kuin mitään mitä on tässä maailmassa. Taivasten valtakuntaa voi taas etsiä vain tässä hetkessä, sillä menneisyys on pelkkiä muistoja ja tulevaisuus pelkkä ihmismielen projektio tai ennuste - jos Jumala olisi näissä, Jumala olisi ihmisen aivoissa ja mielessä, ihmisen luomus. Niinpä ainoa mahdollisuus on hiljentyä nyt, olla vaan, rukoilla nyt.
Huonoin mahdollinen skenaario jonka seuraukset voivat olla henkisesti hyvin raskaita: henkilö joka jollain tasolla uskoo pahojen henkivaltojen olemassaoloon, silti vaikka ehkä yrittäisikin vakuutella itseään ettei sellaisia ole, ja sitten lähtee spiritismin kaltaiseen toimintaan hakeakseen jännitystä, samassa hengessä kuin missä kuunnellaan iltanuotiolla kummitusjuttuja tai katsotaan kauhuelokuvia - odottaen kauhua ja pelkoa.
Se voi hyvinkin olla että se mihin uskotaan toteutuu, ja sitten ei ole enää yhtään hauskaa, kun koko sen maailmankuvan pohja, että ei oikeasti mitään henkiä olekaan ja tuo nyt on sellaista jännää leikkiä vaan alkaa horjua. Pahimmassa tapauksessa pian kokee joka paikassa henkiä ja niiden vaikutusta, tulkitsee ihan kaiken niin, ja pelkää yhä enemmän. Herkät ihmiset ovat joutuneet jopa psykoosiin tuollaisen takia.
Jos spiritismiä aikoo harrastaa niin se tulisi tehdä vakavassa mielessä, ei huvina, kunnioittaen niitä joita kutsuu. Ja todellakin olla varma että ei mene ns. vellit housuun sitten jos joku vastaa... Jos siitä ei ole varma on parempi olla kutsumatta ensinkään.
Pelko on tosiaan hyvin tavallinen kokemus tuollaisessa vaiheessa. Sinulla on sentään se helpotus, että olet jo osin nähnyt uudella tavalla. Monilla koko hyppy tyhjyyteen joka saattaa tuntua esim. hulluudelta, on otettava täysin sokkona: ei ole kokenut itse minkäänlaista todistetta, ei sisäistäkään, siitä että sitä on edes olemassa sitä mitä tavoittelee. On vain sielun palo, epätoivo nykyiseen olemassaoloon, ja jonkinlainen horjuva luottamus siihen että esim. pyhät kirjoitukset eivät voi olla väärässä, että jotain sellaista mitä etsin on oltava olemassa kun niin monet lähteet siitä kirjoittavat. Mutta useimmat eivät ikinä pystyisi pakottautumaan ottamaan viimeistä irtautumisen askelta, jos eivät olisi jo niin loppuun asti väsyneet nykyiseen olemassaoloon joko siinä olevien kärsimysten kautta, tai vain siihen kyllästymisen kautta vaikka olosuhteet inhimillisesti olisivatkin ihan ok.
Mutta tärkeintä aina on se sisimmän kaipuu, se vetää aina takapakkienkin jälkeen kyllä uudestaan eteenpäin henkiselle tielle. Pinnallisempi mieli voi kyllä ajoittain sanoa että minulle riitti mokoma vaikea ja mahdollisesti hyödytön etsintä, palaan luonnolliseen materialistiseen elämään ja lopetan haihattelut henkisyyden parissa. Mutta aina niille joiden sieluun on se kaipuu syttynyt, tulee myös paluu tielle ennemmin tai myöhemmin.