Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Mun kuulumisia. Olen joku meistä pimeän yön kulkijoista. Viime päivät olen ollut valtavissa fyysisissä hermokivuissa. Kipu on niin inhottavaa että minulla on mennyt koko elämänhalu. Aiemmin joku minussa vielä roikkui kiinni kontrollin viimeisistä rihmoista, vaikka tätä ennen menetin jo mm. rakkauteni ja työni ja taloudellinen tilanne ajautui kaaokseen. Näiden asioiden suhteen aloin jo olla jokseenkin välinpitämätön, mutta tätä kipua on vaikea ohittaa samalla tavalla. Alan olla oikeasti valmis vaipumaan vaikka olemattomuuteen.
Fyysinen kipu tosiaan on äärimmäinen haaste niin kauan kuin ihminen on, kuten useimmat ovat, samaistuneita fyysiseen kehoonsa. Haasteen äärimmäisyyden takia ei voi moittia ketään, jolta välillä kyseinen haaste menee yli sietokyvyn niin että ei jaksa miettiäkään mitään henkisiä vaan haluaa lähinnä kirota koko olemassaolon.
Toisaalta jos voimia on, kipu voi olla merkittävä herättäjä, jos onnistuu löytämään siihen vastustamattoman, tarkkailevan asenteen. Sellaisen, jossa ei mitenkään kiellä kipua eikä yritä pehmennellä sitä, mutta ei myöskään sisäisesti vastusta sitä ja valita siitä. Katselee vain, antaa sen olla rauhassa yhtenä kokemuksena tietoisuuden avaruudessa. Mutta tämä on useimmille mahdollista vain suhteellisen lievien tai ainakin ei-pelottavien kipujen kanssa. Esim. kipu johon liittyy pelkoa vakavasta sairaudesta tai kuolemasta on jokaiselle kehoonsa samaistuneelle niin mielen valtaava asia että ei siinä kauheasti tyynesti katsella kivun tulemista ja menemistä tarkkailijana.
Nro 14 kirjoitti:
Viimeisimpien traagisten käänteiden jälkeen olen nimittäin havahtunut huomaamaan, että olen koko ajan uskonut asioiden todella menevän juuri niin kuin ne ovat menneet. En välttämättä ole tiedostanut asiaa, mutta jälkikäteen asiat ovat tuntuneet menneen juuri kuten oletinkin. Olenpa saattanut ajatella tai sanoa ääneenkin ennen manifestaatiota, mitä pelkään/tunnen/uskon. Ja kaikki on todella käynyt toteen juuri kuten pelkäsin/tunsin/uskoin. En ole tehnyt tietoista ajatustyötä uskomusteni muuttamiseksi tai positiivisen ajattelun vahvistamiseksi, koska olen ajatellut sen olevan turhaa ja universumin/Jumalan/jne. järjestävän asiat niin kuten on tarkoitus.
En nyt tiedä, miten tästä oikein jatkaisin eteenpäin, mutta ymmärrän nyt kuitenkin paremmin, mistä tämä myrsky oikein on lähtöisin. En tiedä, onko tarkoitukseni työstää vielä asioita illuusion tasolla vai luopua siitä. En oikeastaan edes välitä, koska uskon, että tie näytetään minulle vielä. Koetan hyväksyä nämä koettelemukset osaksi polkuani, vaikka jälkikäteen ajateltuna ne olisivat voineet olla vältettävissä tietoisen luomisen "keinoilla". En kuitenkaan olisi tässä nyt heräämässä, jos en olisi niitä kokenut. Olisin vieläkin syvemmällä unessa.
Hieno herääminen tiedostamiseen tuo, että omakohtaisesti saa kokea sen miten itse luo henkilökohtaisen todellisuutensa. Niin kauan kuin se on kirjoista luettua tai toisilta kuultua, sitä kohtaan on aina jonkinlainen epäilys ja sisäisiä vastaväitteitä, mutta sitten kun sen kokee itse, se on todella Tiedostettu, osa omaa aktiivista tietoisuutta.
Tällä tapaa sitä juuri useimmat ihmiset vähitellen heräävät universaaliin tietoisuuteensa tai Kristus-tietoisuuteensa. Se ei ole jokin erillinen mieli tai mielen taso johon pitäisi saada yhteys, vaan se on se sama tietoisuus joka on läsnä jokaisena arkisena hetkinä, mutta puhdistettuna ihmiskunnan kollektiivisista harhoista. Puhdistumista tapahtuu juuri kuvatun kaltaisten syvien oivallusten kautta asteittain ja se muuttaa sen millainen todellisuus mielen kautta manifestoituu, heijastuu niin sanottuun ulkoiseen.
Vierailija kirjoitti:
Mystikko, oletko sinä aina ollut aseksuaali vai putosiko seksuaalisuus sinusta pois kun valaistuit? Moni joogihan suosittelee selibaattia, sillä jos seksuaalienergia on vaan viettitasolla, ihminen jahtaa sitä eikä malta keskittyä hengellisyyteen.
Olen ollut sitä aikalailla aina, tosin oli aika jolloin olin niin kiinni tämän maailman näkemyksissä siinä millainen pitäisi olla, että yritin piilottaa tämän asian jopa itseltäni. Halusin niin kovasti olla normaali, että etsin suhteita miehiin ja harrastin seksiä siinä missä muutkin. Osin jopa liioitellusti, koska minulle se oli jonkinlaista roolileikkiä, ikään kuin olisin näytellyt kurtisaania elokuvakohtauksessa. Olen ihan varma että kukaan ei aavistanut yhtään, että minä en oikeasti nauttinut seksistä ollenkaan itsessään.
Kolmenkympin iässä uskalsin myöntää itselleni että en oikeasti pidä seksistä enkä kaipaa sitä. Ja palata siihen lapsuuden ajatukseen, että minä tulen olemaan vain Kristuksen morsian, eikä minulle tule koskaan aviomiestä eikä lapsia. Pidän aseksuaalisuuttani omaa tietäni ajatellen lahjana, koska tosiaan, minunlaiseni on helppo pitää huomio ja energia kohdistettuna hengellisiin, on yksi hajottava ja aineelliseen sitova asia vähemmän. Toisaalta sanon nimenomaan että omaa tietäni ajatellen, sillä hengellisillä etsijöillä ja löytäneilläkin on erilaisia rooleja ja tehtäviä, ja joidenkin niihin voivat kuulua esim. perhe-elämä ja seksuaalisuus. Monet valitsevat paljon maanläheisemmän elämän siinä mielessä kuin minä, eikä se ole millään tapaa vähempiarvoinen kuin oma tapani, sillä jokainen Hengen johdossa valittu tie on pyhä yksilöllinen kutsumus.
Valaistumiskokemuksen myötä minulle tuli se, että en koe enää olevani mitään sukupuolta. Koen olevani Henki, kaikkiallinen Tietoisuus, ja erilaiset muodot ovat vain kuin rooliasuja. Mutta minä en ole kovin samaistunut mihinkään niistä, en mihinkään aineelliseen tai puoliaineelliseen kehoon. Sellaisen, jonka tie vie hyvin vahvaan samaistumiseen hengelliseen olemukseen, on yleensä vaikea sisäisesti ajatella olevansa mitään sukupuolta (tai edes ihmisten määrittelemää olentojen lajia kuten ihminen), vaikka hän voikin edelleen pukea joka aamu päälleen hyvinkin naisellisen (tai miehisen) rooliasun ja käytöksen ilman että tuntuu että tekee itselleen sisäistä väkivaltaa kuten jotkut ei-sukupuoliset kokevat jos joutuvat pukeutumaan ns. biologisen sukupuolensa rooliasuun.
Vierailija kirjoitti:
mitä voi tehdä, kun on jo valmis antautumaan mutta kärsimys vain jatkuu?
Antautua kärsimykselle, olla enää vastustamatta sitä. Ei siitä tarvitse alkaa teeskennellä pitävänsä, mutta voi täysin hyväksyä sen, että tällä hetkellä se on olemassa sen tämänhetkistä olemassaoloa muuta mikään sisäinen vastustus. Niinpä voi antaa sen vain olla, tarkkailla sitä, tiedostaa se, pyrkimättä mitenkään eroon kärsimyksestä. Paradoksaalista kyllä, se on tie kärsimyksestä pääsemiseen.
Mutta on syytä olla tarkkaavainen mielensä kanssa, sillä helposti mieli sanoo kyllä pinnallisesti että joo joo, kyllä minä antaudun tälle kärsimykselle, mutta sitten aika pian sivulauseessa lisää "mutta eikö se jo pian loppuisi?". Sekin on yksi vastustuksen muoto, sillä kärsimys on edelleen leimattu pahaksi ja siitä halutaan eroon, eli pidetään yllä mielessä dualismia hyvän ja pahan välillä, ja näin projisoidaan omaan maailmaan edelleen myös pahaa.
Rukoilen, että oppisit näkemään hengellisin aistein, ihmisten illuusioiden taakse. Sillä kaikki mitä luonnolliset aistit näkevät, hyväksikin tulkitut asiat, ovat vain vääristymiä ja kuvia, ja niiden takana on Todellinen, jossa ei ole aikaa eikä ainetta, ei hyvää eikä huonoa, vain Olemista, ikuista ja ääretöntä Olemista.