Kristitty mystikko

Vierailija kirjoitti:

Mitä voi tehdä, kun tunnistaa oman virheellisen ajatusmallinsa ja oman uskomuksensa? Uudehko oivallukseni on, että kaikki ajatukset kulminoituu muutamaan perususkomukseen, johon kaikki negatiiviset tunteet voidaan jäljittää. Eli aina kun se järjetön negatiivinen tunne tulee, niin jäljet johtavat aina samalle sylttytehtaalle.

Tämä perusajatus tietysti manifestoituu tavalla tai toisella.

Jos tämä perusajatus omassa tietoisuudessa on - miten sen pystyy ylittämään, ettei se enää projisoituisi elämään?

Tarkoitan perusajatuksella esim: olen pieni ja avuton, en ole tärkeä, minut aina hylätään, olen huono ja epäonnistun aina, aina minua potkitaan päähän, olen syyllinen kaikkeen jne.

Olen tunnistanut oman perususkomukseni, en luokittele sitä pahaksi, ole hyvin tietoinen siitä. Olen oppinut katselemaan sitä, ja hieman olen oppinut olemaan samaistumatta siihen. Tai sanoisinko, että jos tunne iskee, osaan jo paremmin etäännyyttää itseni siitä, koska näen selvästi sen taustalla olevan ajatuksen ja tajuan, että kyseessä on vain ajatus, ei totuus.

Yritän olla suorittamatta tätä prosessia. Silti en ole siitä päässyt eroon vielä. Se on sitkeä.

Ap

Tähän on kaksi tietä. Joko lopetat kokonaan siitä eroon yrittämisen, koska se on vastustusta ja ylläpitää ongelmaa. Annat sen vain olla ja hyväksyt sen täysin. Ihan sama vaikka jatkuisi loppuelämän, sinä aiot ottaa sen mitä tulee hetki kerrallaan, vastustamatta. 

Toinen vaihtoehto on se, että aktiivisesti "aivopeset" itseäsi, muistutat itseäsi totuudesta, väittelet oman mielesi kanssa jos se esittää noita ajatuksia hylätyksi tulemisesta, merkityksettömyydestä jne. 

Itse olen aikanaan käyttänyt eri asioiden kanssa molempia. Esim. paniikkihäiriöstä josta kärsin aikoinaan nuorena pääsin ensin mainitulla tavalla. Se meni ohi vasta, kun hyväksyin sen niin täysin, että minulle olisi aivan rehellisesti ollut täysin sama vaikka saisin lopun ikääni paniikkikohtauksia. Ei ollut enää mitään pyrkimystä etsiä siihen apua tai hoitoa, ei rukouksen eikä lääketieteen keinoin. Mikä on, saa olla, en vastusta.

Toisaalta on ollut esim. hengellisiä totuuksia joiden sisäistämiseksi olen sisäisestä kutsumuksesta käyttänyt aktiivisempaakin asennetta. Muistan ajan jolloin jokin syvällä sisäisyydessä sanoi, että on totta, että minä ja Isäni olemme yhtä, mutta en vielä kokenut sitä vaan koin itseni erilliseksi, kuolevaiseksi ihmisolennoksi. Otin tavaksi aamuisin ja iltaisin, aina päivälläkin, muistuttaa itseäni siitä, että minä ja Isäni olemme yhtä, eikä siis esim. kuva kyvyiltään rajoittuneesta tai vaarassa olevasta olennosta ole totta. Mitä siitä että aistit näyttivät että se on totta: sisäinen intuitio sanoi että ei ole, ja minä uskoin sitä enemmän. Mieli otti tämän prosessin niin vahvasti omakseen että usein heräsin yölläkin unesta ja huomasin mielessäni toistavani: "Minä ja Isäni olemme yhtä", ennen kuin palasin nukkumaan. Se oli aktiivisempaa mielen puhdistamista virheellisten ajatusten kuonasta, ja se sopi minulle siinä tilanteessa ja sen asian kanssa. Oma sisin sen lopulta tietää mikä sopii milloinkin ja kenellekin.

Hieno kokemus, jonka toivoisi nykyäänkin useamman kokevan. Mutta tosiaan, kuten tässäkin ketjussa ilmenee, nykyään moni pitää tilaa jotenkin psykoosin kaltaisena, sairaalloisena. Siinä ollen voi kuitenkin elää tavallista elämää ja toimia aivan normaalisti, edes puhumatta useimmille siitä mitään koska he eivät kuitenkaan ymmärtäisi.

Ongelma meillä kaikilla lienee ne kokemukset. Kaikkihan me olemme pieninä lapsina uskoneet hyvään lopputulokseen. Jatkuvien pettymysten jälkeen on vaikea uskoa. Miten uskoa hyvään, jos kokemukset puhuu toista?

Tämä tosiaan on kaikkien ongelma, sillä ihminen syntyy luonnostaan tietoisuuden tilaan jossa aistii sen maailman, jonka ihmiset ovat tietoisuudellaan rakentaneet. Maailmaan, jossa on hyvän lisäksi pahaa, rakkauden lisäksi vihaa, nautinnon lisäksi kärsimystä, elämän lisäksi kuolemaa. 

Hengellinen tie onkin paljon radikaalimpi kuin jokin askeesi, jossa itseltä kiellettäisiin esim. ruumiillinen nautinto. Se on koko aistimusten maailman kieltämistä ja epäilemistä. Niin, minä näen sairauden tai pahan, mutta Sana sanoo, että kaikki mitä Jumala loi on hyvää, ja mitään mitä Jumala ei ole luonut ei ole olemassa. Vian pitää siis olla minun aistimisessani. Ei siinä voi muuta kuin pyytää sisintä sieluaan tai Jumalaa (jotka ovat sama asia) tulkitsemaan kuva oikein, näyttämään asian hengellisten aistien kautta siinä missä aineelliset aistit näkevät vääristäen. Olla hiljaa ja odottaa parempaa tulkintaa. 

Tosin myös aineellinen ns. hyvä on yhtä lailla illuusiota. Kun näkee kauneutta tai terveyttä tai vaurautta, on helppo ajatella että siinä näkee jumaluuden puhtaasti ilmenemässä, kun taas sairaudessa, rumuudessa tai köyhyydessä vääristyneenä. Mutta kaikki aineellisuus on katoavaista ja siksi pimeyttä ja illuusiota. Hengellinen todellisuus on jotain aivan muuta kuin edes täydellisimmät aineellisen todellisuuden muodot.

Mitä tulee itseensä luottamiseen, niin niinhän meitä ihmisiä opetetaan, että minä on pieni ja avuton, ja pitää tukeutua yleiseen mielipiteeseen, vanhempiin, puolisoon, tieteen senhetkiseen näkemykseen, uskonnolliseen auktoriteettiin, milloin mihinkin. Oma oppini on täysin päinvastainen: Minä on yhtä Jumalan kanssa, joten Minä on ylin auktoriteetti jonka rinnalla ihmisviisaus on mitätöntä. (Toki kaikki tätä lukevat tietävät, että Minä ei ole yhtä kuin pieni ego ailahtelevaisine ihmishaluineen, vaan se ikuinen ja jumalallinen jokaisessa ihmisessä)

Ei kellekään kysyneelle erikseen, mutta sisäisestä intuitiosta, haluan kirjoittaa jotain ihmisestä ja ihmisen todellisista kyvyistä, erityisesti niille jotka kokevat olemuksessaan tai oloissaan rajoitteita.

Ihminen, joka ei tiedä todellista ykseyttään Lähteen kanssa, on kuin vesiputous, joka kokee koko ajan olevansa vaarassa ehtyä. Se tiedostaa että sen muoto ja virtauksen voima vaihtelee, eikä se voi mitenkään olla varma milloin virtaus loppuu kokonaan. Eihän se tiedä mistä virtaus tulee ja mikä on sen olemus. 

Mutta ykseyden tiedostava on kuin putous, joka tietää että sen lähteenä on valtava järvi, jossa kyllä vettä riittää, niin ettei sen tarvitse pelätä virtauksen loppua. Mitä on järvi? Se on vettä, seisomassa näennäisen paikallaan laaksopaikassa. Mitä on putous? Samaa vettä, liikkeessä painovoiman jyrkänteeltä alas vetämänä. Molemmat ovat samaa vettä, yhtä, vain erilaisessa toiminnassa tai liikkeessä. Samoin on ihmisen ja Jumalan laita: ihminen on Jumala ilmenemässä yksilöitymänä, Jumala tietynlaisessa toiminnassa tai olemisessa. Yhtä kaikki: Jumala.

Niinpä ei ole mitään syytä pelätä, sillä kaikki mikä on Isän, on myös minun, sillä me olemme yhtä olemusta. Ainoa, mikä on estänyt ketään kokemasta tätä konkreettisesti on se, etteivät ihmiset tiedä ja usko, että näin on. He uskovat päinvastoin olevansa tässä maailmassa melko sattumanvaraisesti jaettujen geneettisten lahjakkuuksien, fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien, tai kasvu- ja elinolosuhteidensa luomia ja armoilla. Koskaan ei voi tietää milloin nämä ominaisuudet eivät riitä tilanteesta selviämiseen. Mutta jokainen voi nyt ja tässä murtaa uskomustaan tähän maailman illuusioon ja vahvistaa uskoaan Ykseyteen, josta virtaa kaikki tarvittava juuri sillä hetkellä kuin sitä tarvitaan. Ja mitä enemmän uskomus vahvistuu, sitä enemmän se manifestoituu henkilökohtaiseksi todellisuudeksi, jossa mitään ei koskaan puutu ja kaikki tarvittava tulee luokse - toisinaan arkisesti ja luonnollisesti, toisinaan ihmeellisesti, ilman omaa ponnistelua ja murehtimista.

.