Kristitty mystikko

Kirjoittajalle Soul Dilemma. 

 Hieman tässä herättää kysymyksiä se, että älyllinen taso on kuitenkin eri kuin kokemuksellinen taso, joka on nähdäkseni se perustavanlaatuisin ja moniulotteisin taso, joka antaa asioille lopullisen omakohtaisen varmuuden. Ilmeisesti älyllisen tason oivalluksetkin manifestoituvat lopulta kokemuksellisellekin tasolle?

Ehdollistunut mieli on se ongelma, joka vääristää todellisen todellisuuden, taivasten valtakunnan, siksi maailmaksi minkä ihmiset näkevät. Ehdollistuneen mielen uskomuksia tutkimalla ja muuttamalla voi siksi muuttaa sitä mitä maailmassa näkee, ja vakuuttua siitä että "ulkoinen" maailma on vain oman mielen heijastus. Mutta se miten hyvin tällainen lähestymistapa toimii vaihtelee vahvasti henkilöittäin. Jotkut juuttuvat noin vain ikuisesti vatvomaan mielensä sisältöä, pääsemättä ikinä mielen tason yli. Joillakin se voi toimia. Kannattaa noudattaa omaa sisäistä intuitiotaan ja olla tarvittaessa myös valmis vaihtamaan menetelmää. Joskus on niin että yksi menetelmä vie sillan ääreen, mutta yli pääsemiseksi tarvitaan muuta.

Uskon intuitiivisesti, etten ole keho, mutta en tiedä sitä varmasti sen enempää kokemuksellisella kuin älylliselläkään tasolla. Tällä tiellä kaikki uskomukset on heitettävä romukoppaan, tässä tapauksessa uskomus, etten ole keho. Vai onko tässä tapauksessa uskomukseni se, että olen keho, olenhan niin samaistunut siihen? Kuinka voin mitenkään tietää tai kokea varmasti, ettei tietoisuuteni ole aivojeni synnyttämää? Eihän maailman etevimmiksi katsotut filosofit tai tiedemiehetkään ole kyenneet asiaa lopullisesti ratkaisemaan?

Koska ulkoinen on sisäisen heijastumaa, tapahtuu muutos juuri niin päin, että ensin muuttuu uskomukset, sitten näkeminen. Tavallinen prosessi on juuri sellainen, että ensin tuntuu intuitiivisella tasolla, että minä tiedän että tuo on totta, mutta ei vielä mitenkään koe sitä käytännössä, eikä älyn tasolla välttämättä usko. Intuition tason uskomus on kuin siemen, joka on jo kylvetty mutta on vasta idullaan. Kun se kasvaa, tulee kokemus, mikä ei välttämättä ole järjen tasolla. On esim. perimmäisen todellisuuden oivaltaneita, hyvin tietoisia ihmisiä, jotka ovat älyllisesti agnostikkoja tai ateisteja. Ei niin, etteivätkö he kokisi sitä mitä enemmistö kutsuu Jumalaksi, mutta älylle se on liian muodoton, liian abstrakti, liian hengellinen kokemus että äly voisi tarttua siihen ja sanoa siitä mitään, edes että se on tai se ei ole. Äly on kuitenkin tässä aineen maailmassa toimimiseen tarkoitettu kyky, ja se on aika avuton spirituaalisen maailman kanssa. 

kesäteologi kirjoitti:

Keskustelu on hyvin mielenkiintoinen, mutta kiinnostaisi tietää, miten esimerkiksi Mystikon näkemykseen kristinuskosta liittyy pelastus, sovitus ja synnin käsite? Onko niillä mitään sijaa tai merkitystä? Entäs koko kolmiyhteinen Jumala?

Voi olla, että näitä on jo käsitelty jossain kohtaa keskustelussa, en ole sitä kokonaan käynyt läpi.

Kolmiyhteinen Jumala - ymmärrän ihmisen näkökulmasta hyvin miksi tällainen käsite on järkevä, mutta en ole yleisesti kovin opillinen: uskon että ihminen voi löytää taivasten valtakunnan tietämättä mitään kolmiyhteisyydestä, tai ajattelemalla siitä niin persoonallisella tavalla että se olisi kaikkien seurakuntien mielestä harhaoppinen käsitys. Itse ajattelen niin, että Isä on absoluuttinen luova periaate: kaikkialla läsnä oleva, kaikkivoipa, kaikkitietävä; Poika on tämä periaate ilmentyneenä muodossa (henkisessä tai aineellisessa muodossa) ja Pyhä Henki on välittäjä näiden välillä. Mutta nämäkin ovat vain käsitteellistyksiä joista jossain yhteydessä voi olla hyötyä, jossain toisessa ei. Ja jossain tietoisuuden tiloissa ykseys on niin vahva että kaikkien näiden rajat häviävät käytännön kokemuksesta. 

Pelastuksesta, synnistä ja sovituksesta ajattelen sen verran ei-traditionaalisesti että siitä syystä usein en edes kutsu itseäni kristityksi. Minä kun en usko ihmisen absoluuttiseen syyllisyyteen tosiolemuksessaan, enkä veriuhrin tarpeeseen jotta ihminen pelastuu. Minulle Jeesuksen kuolema oli enemmänkin osoitus siitä, että myös kuolema, kuten esim. sairaus tai aika (Jeesushan keskusteli Kirkastusvuorella ajat sitten kuolleidenkin kanssa) on illuusiota, vain ihmisten uskomuksia. Ja että Jumalan lapsen, joka ihminen pohjimmiltaan on, olemus on ikuinen eikä ole sidottu koettuun kehoon. 

Synti ja kuolema ovat toki ihmisten näkökulmasta totta, mutta ajattelen että tärkeämpää on tulla näkemään sen näkökulman yli kuin keskittyä niihin. Sillä synti on "lihan mielessä", siinä ihmisessä joka ei ole Jumalan luomus vaan dualismin, hyvän ja pahan tiedon mädätyksen synnyttämä illuusio. Se harhakuva ei koskaan pelastu eikä näe taivasten valtakuntaa, mutta ihminen "pelastuu" kun näkee mikä on siinä kirkkaudessa miksi Jumala on hänet luonut. Omassa itsessä ilman mielen ehdollistumia ja niiden tuottamia eksternalisoituja illuusioita nähtynä. Synnillä sinänsä on kyllä hyväkin merkityksensä, koska harva haluaisi etsiä mitään enempää kuin tätä luonnollista ihmisyyttä, katoavaista ja häilyväistä, jos ihmiselämässä ei olisi kaikenlaista vikaa ja kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

Miten kristinusko tai mystiikka liittyy loppujen lopuksi henkiseen kehittämiseen? Kysymys on tieteellisesti katsoen ihmisen psykologiasta ja ihmisen aivojen toiminnasta (neurotieteistä). Myös jako egoon ja sieluun jne. buddhalaisiin juttuihin on loppujen lopuksi täysin epätieteellistä (toki suosittua nykyään). Ns. egon toimintaan liittyy sekä hyviä että huonoja asioita, parhaimmillaan se saa ihmisen ponnistelemaan tavoitteiden eteen. Kuinka moni huippu-urheilija muka toimii ilman egoa? Tai minkä tahansa alan huipputekijä? Kyse on ihmisen järjen ja emootioiden kokonaisuudesta. Miksi ns. henkiset opettajat hakevat oppinsa ja esikuvansa jostain tuhansien vuosien takaa eivätkä modernista psykologiasta tai yleensä tieteestä? Pitäisikö ihmisen vain "leijua" meditaatiossa tuntikaudet päivittäin jossain Intian vuorilla tai istua tuntikaudet puiston penkillä "tietoisena"? Mindfulness psykologisena taitona on toki hyödyllinen tietysti. Jotkin "opettajat" liittävät näihin opetuksiinsa selkeän yliluonnollisia ja uskomuksellisia elementtejä (esim. tietoisuuden olemuksesta, esim. Eckhart Tolle) mikä tekee koko hommasta erittäin kyseenalaista välillä. Tiede sen sijaan pystyy jo nykyisin hyvin kuvaamaan ihmisten aivojen toimintaa ja sitä miten ihminen voi myös itse säädellä omien aivojensa toimintaa ja käsitellä asioita. Kyse on myös valtavasta bisneksestä "henkisen kasvun" markkinoilla ja mystiikka kiehtoo ihmisiä. Tieteellisyys on monien mielestä tylsää, vaikkei sitä tietenkään ole pohjimmiltaan.

Siksi, koska se mitä nämä ihmiset etsivät ei ole mielen tai kehon tasolla. He kaipaavat hengellistä, ihmisen ajallisen olemassaolon ylittävää, eivät esim. tasapainoisempaa psyykeä tai terveempää kehoa tai parempaa ihmiselämää. 

Eihän tiede sinänsä tylsää ole. Itsellänikin on akateeminen luonnontieteellinen koulutus. Mutta kyllä kieltämättä nykyisin, koska näen maailman kuten näen, tiede ei kovin syvästi jaksa kiinnostaa. Se on illuusion sisällä tapahtuvaa illuusion (pohjimmiltaan ihmisten itse luomien) sääntöjen tutkimista ja hyödyntämistä. Minusta kiinnostaa enemmän se perusta, joka ihmisessä saa meidät luomaan juuri tämän kaltaisen maailman, jossa on nykyisen kaltaiset perusoletukset ja lait. Silti arkielämässäni toki "leikin tämän maailman leikin säännöillä", olen kuin muutkin, keskustelen heidän maailmankuvastaan käsin, jopa kävelen tai autoilen paikasta toiseen vaikka pohjimmiltani tiedänkin olevani Henki, jolle mikään sellainen ei ole tarpeen, ei perimmäisessä todellisuudessa - vain tässä näytelmässä jota maailmaksi sanomme. Ja monessa muussa maailmassa joissa on erilaiset säännöt ja perusoletukset.

Vierailija kirjoitti:

Olen aikanaan saanut lähinnä ateistisen kasvatuksen ja koko tämä hengellisyys on sikäli uutta. Ajattelen että on helpompaa uskoa että Luoja on oma erillinen ja tukeutua. On vaikeaa ajatella itse olevansa jumaluus, kun yleensä hetket jolloin asiaa ajattelee, ovat niitä kun on heikko ja peloissaan. Kannattaisiko siis vaikka aloittaa perinteisellä tavalla, missä pyytää apua rukoilemalla Jumalaa?

Kyllä niin voin hyvin tehdä, kun kerran selvästi kokee hetkellä erillisyyttä siitä, joka on oma Itse pohjimmiltaan. Jos pystyy uskomaan sen verran että siitä saa tuollaisessa tilanteessa lohtua, niin se on harmitonta. 

Lopulta on kuitenkin useimpien helpompi uskoa siihen että Minä olen on se joka on Luoja. Kuten vanhassa hindulaisessa tarussa, jossa munkille luvattiin esitellä Jumala. Hänet vietiin hienoon koristeltuun rakennukseen, ja huoneessa oli kultainen patsas. Hän sanoi heti, ei, tämä ei ole Jumala. Sitten hänet vietiin isompaan huoneeseen, jossa oli vielä hienompi, kukkasin ja jalokivin koristeltu kultapatsas jonka sanottiin tekevän ihmeitä. Mies hämmentyi kunnioituksesta, mutta lopulta totesi, että ei, tuo ei voi olla Jumala, se on vain symboli. Lopulta vaativaiselle vieraalle luvattiin esitellä todellinen Jumala, ja hänet päästettiin huoneeseen johon harvat pääsevät. Miestä pelottikin mennä sinne, koska hän ei ollut aina elänyt puhtaasti tai hyvin eikä Jumala ehkä olisi häneen tyytyväinen. Hän astui huoneeseen, ja se oli täysin tyhjä. Hän jäi sinne mietiskelemään, ja yhtäkkiä hän ymmärsi: mikä oli ainoa elävä tietoisuus tässä huoneessa? Mikä oli ainoa elävä tietoisuus niissä edellisissäkin huoneissa - se oli hän itse! 

Itse päädyin samaan oivallukseen huulluutta hipovan tyhjyysahdistuksen kautta. Katselin kukkia ja luontoa, ja totesin että mikään tästä ei ole sitä miltä se näyttää, että minun näkemykseni on vain yksi tulkinta, ei todellisuus. Että mikrobi, jonka mittakaava on erilainen, ei tunnistaisi minun maailmaani. Eikä ultraäänellä "näkevä" lepakko. Mutta kyllähän kai siinä taustalla on sama kiinteä todellisuus silti? Ei, siinä oli vain molekyylejä ja atomeja, joiden välissä ja sisällä oli paljon tyhjää tilaa, ja ehkä sekin oli vain tulkinta, ehkä oli vain energiaa tai jotain vielä hienovaraisempaa. Mahanpohjaa kouristi kun tajusin että mitään siitä mitä näen ei ole sellaisena olemassa, vaan kaiken näkemäni luoja olen minä: minä olen se joka määrittää että tuo tuossa on keltainen, tuoksuva kukka. Toisenlaisen olennon tietoisuudessa sellaista kohdetta ei olekaan vaikka se olisi samassa paikassa. Yritin hakea tukea siitä, että näkiväthän muut ihmiset ja monet eläimetkin melko samoin kuten minä, mutta siitä että illuusio oli massailluusio ei ollut suurta iloa minulle, joka kaipasin Perimmäistä, tietoa siitä onko mitään edes olemassa kaiken takana ja jos on, niin mitä.

Lopulta tämä johti sen näkemiseen, että Minä olen universumini Luoja. Kunnes alun ilon pilasi se, että miksi minun universumissani sitten on puutteellisuutta, kuten toukkia järsimässä sen kasvin lehtiä, tuhoa ja kuolemaa ja kipua - ei Jumalan valtakunnan pitänyt sellainen olla! Lopulta päädyin näkemään sen, että hengellisellä näkökyvyllä ja ehdollistumattomalla mielellä todellisuus on hengellinen, ei aineellinen, ja jotain mistä ei voi sanoin puhua. Tulkittuna ehdollistuneen ihmismielen läpi se kuitenkin näyttää siltä maailmalta jonka tunnemme: aineen, ajan ja paikan maailmalta, jossa on paitsi kaunista ja hyvää, niin myös rumaa ja pahaa. Silti ei ole kahta todellisuutta vaan vain yksi - illuusio on vain vääristymä siitä mikä oikeasti on. Todellisuus väritettyjen ja vääristävien lasien läpi nähtynä.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Tuli tässä vielä mieleeni tuosta illuusion vahvistamisesta ja oman voiman antamisesta itsensä ulkopuolelle: minä teen päivittäin lukemattomia pieniä tekoja, joilla kerron itselleni, että kokemus "minusta" ja "muista/ muusta" on todellinen. Esimerkiksi kun syön ravintolisiä paremman terveyden takia tai popsin suklaata huonoa omatuntoa potien, kerron itselleni, että jokin itseni ulkopuolinen voima voi vaikuttaa minuun positiivisesti tai negatiivisesti. Minulla onkin viime kuukausina herännyt voimakkaita ristiriitoja esimerkiksi juuri näiden terveellisten elämäntapojen tavoittelun suhteen, sillä koen, että ne voivat itse tarkoitukseksi muuttuessaan toimia esteenä Itsen todellisen luonteen oivaltamisessa. Ei terveellisissä elämäntavoissa siis sinällään mitään vikaa ole, mutta jos uskoo, että ne ovat välttämättömiä, niin silloinhan tämän maailman illuusiota vain vahvistaa entisestään. Ja jos tavoitteena tosiaan on valaistuminen, niin silloin lienee parempi, jos lakkaa antamasta maailmalle merkitystä. Omaa voimaa ei tarvitse "kierrättää" jonkin ulkoisen kautta, kun oivaltaa, että kaikki on jo Itsessä.

Tämä on aivan totta ja tärkeä pointti. Moni etsijä sanoo uskovansa hengellisiin totuuksiin, jotka esim. korostavat että voima on Itsessä, Jumalassa sen muodon sisällä jota minäksi kutsuu, ja että ei ole muita voimia kuin tämä Jumala. Moni myös sanoo että he ovat pohjimmiltaan aineettomia sieluja. Mutta samaan aikaan nähdään valtavaa vaivaa aineen tasolla, huolestutaan terveydestä jollei syödä tietyllä tavalla ja harrasteta tiettyjä harjoitteita. Se vain osoittaa, että kovin syvällä uskomus yhteen voimaan ei ole, ja täytyy vielä harjoitella, muistuttaa itseään siitä. 

Tästä tulee mieleen Joel Goldsmithin kirjasta tapa jolla hän auttoi alkoholistia. Tämän vaimo tuli hänen luokseen ja sanoi, että nyt hän ei enää kestä, että mies on lopettanut työnteonkin ja vaan juo aamusta iltaan viskiä. Hän olisi halunnut parantajana tunnetulta Goldsmithiltä rukousta, että mies lopettaisi juomisen ja parantuisi alkoholismista. Mutta ei, Goldsmith tiesi että koko ongelma on illusorinen, eikä uskonut viinan eikä alkoholismiksi kutsutun tilan voimaan. Niinpä hän vaan totesi naiselle, että ehkä sinä oletkin se alkoholisti, koska sinuahan se alkoholi kiusaa eikä miestä - miehen mielestä se on hyvä asia, sinun mielestä paha asia. Ja kehotti naista antamaan miehen juoda viskiä niin paljon kuin haluaa, suorastaan pyytämään anteeksi että on yrittänyt rajoittaa tämän vapautta juoda. Nainen suuttui ensin mutta kun mikään muukaan ei ollut auttanut, tuli takaisin ja sanoi että ok, hän tekee näin. Goldsmith selitti hänelle sen periaatteen, että ei viinassa ole mitään muuta voimaa kuin ihmisuskomusten antama voima, ja että jos hän ja vaimo tietävät tämän, se vaikuttaa kyllä mieheenkin ilman mitään saarnaamista tai rukoilua. Alkupäivinä ohjeen noudattamisen jälkeen mies joi kuten ennenkin, mutta aika pian hän totesi, että tekevät nykyään huonoa viinaa, ei tämä mene edes päähän eikä tämän juomisesta ole mitään iloa enää. Mies lopetti liikajuomisen ja palasi töihin, ja vain siksi että jotkut hänen lähipiirissään näkivät että häntä vallassa näennäisesti pitävällä aineella ei oikeasti ole mitään voimaa.