Kristitty mystikko
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Mistä johtuu mielen vastustus hiljentymistä kohtaan? Tiedän ja ymmärrän että hiljentyminen tai meditaatio on tämänhetkisessä elämäntilanteessani parasta mitä voisin tehdä, mutta sen "tekeminen" tai siihen ryhtyminen on silti todella vaikeaa. Varsinkin lomalla, kun minulla on runsaasti vapaa-aikaa, minkäänlaisen hiljentymisen ajatteleminen aiheuttaa voimakasta ahdistusta. Toisaalta haluaisin käyttää loma-aikani lepäämiseen ja erilaiset rentouttavan viihteen muodot tuntuvat juuri nyt liialliselta hälinältä, eli hiljaisuudessa lepääminen saattaisi olla juuri sitä mitä kaipaan.
Se on tavallista, että mieli vastustaa hiljentymistä ja toimettomuutta. Usein sitä enemmän, mitä enemmän "kierroksilla" se käy ennestään. Mutta muutenkin: mieli haluaa ihmisen uskovan että se on Minä. Että se sisäinen ääni joka käy monologejaan ja keskustelujaan on ihmisen todellinen, syvin olemus. Hiljaisuudessa on mahdollista että paljastuu ettei se olekaan, että se on vain yksi ääni tietoisuudessa, joka Minä olen. Mutta mieli ei tiedä mitään siitä syvemmästä, se kokee olevansa kaikki mitä ihminen on, ja pelkää kuolemista jos ihminen hiljentyy.
Joskus voi olla tosiaan niin, että on aivan liikaa vaadittu itseltä istua meditaatioon. Se vaan tuntuu liian repivältä, mielen esittäessä koko ajan vastalauseitaan siitä miten se on turhaa toimettomuutta, omituista hörhöilyä, ei johda mihinkään jne, ja kaikenlaisten olojen tunkiessa päälle ilman mahdollisuutta lievittää niitä sijaistoiminnoilla tai lohdutuksilla. Silloin voi olla parempi vain tarkkailla mielensä ja tunne-elämänsä toimintaa kuin ulkopuolelta. Ei edes yrittää istua johonkin hiljaa meditoimaan vaan kävellä luonnossa, tehdä asioita, mutta samalla seurata levotonta mieltään ja olojaan.
Toisaalta jos siihen on halua ja pystyy, niin erilaisista stressitiloista ja tunne-elämän häiriöistä voi päästä nopeammin jos pakottaa itsensä kohtaamaan ne silmästä silmään, ilman lievitystä, ilman mitään pakoon juoksemista. Istuu vaan meditoimaan tai menee mökille luonnon hiljaisuuteen miettimään, ja sanoo mielelleen, antaa tulla vaan: tervetuloa ahdistukset ja pahat olot ja hullut ajatukset ja pelot ja kaikki. Sitten vaan antaa niiden tulla, miettimättä niitä ollenkaan, mistä syystä ne tulee, miten niistä pääsee eroon tai mitään. Pilviä taivaalla, tulevat ja menevät, ei niitä tarvitse pelätä tai estää. Ahdistukseen ei yleensä kuole ja on ihan turvallista vain antaa sen tulla ja kohdata se. Lähinnä jos olo on niin paha että epäilee elämän mielekkyyttä tai tuntuu että sekoaa jos kipua on yhtään lisää, tällainen voi olla psyykelle liian rankkaa eikä siihen ole hyvä itseään pakottaa.
Etsivä löytää kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten omat kysymykset: Jos valaistuminen tuntuu liian suurelta tehtävältä yhteen ihmiselämään, ja/tai matka siihen jää kesken kuoleman takia, jatkuuko etsintä jossain toisessa muodossa? Voiko henkisellä tiellä edetä ilman etenemisestä aiheutuvia fyysisen maailman vaikeuksia? Esim. säilyttää terveyden ja läheiset ihmissuhteet. Moni täällä on kirjoittanut romahduksista eri elämänalueilla, samoin toki tilanteiden kohenemisesta.
Kyllä, etsintä jatkuu toisessa muodossa. Lopulta kaikki palaavat kotiin, todellisen Minänsä tuntemiseen, sen tuntemiseen että ovat yhtä Jumalan kanssa. Raamatussa se ilmaistaan niin, että kaikki polvet notkistuvat Jumalan edessä. Se voi kuulostaa hyvin epämiellyttävältä, jos ajattelee sen niin että joku ulkopuolinen Jumala pakottaa helvetin, tuskan, ahdistuksen tms uhalla polvilleen, mutta prosessi on hyvin erilainen. Kaikki ovat vapaita luomaan sellaisia elämä-kokemuksia kuin haluavat, niin kauan kuin haluavat.
Mutta ihminen joka ei tunne yhteyttään ikuiseen Lähteeseensä, on kuin puusta irti leikattu oksa, ja on väistämätöntä että tällaisessa kokemuksessa tulee myös erilaista kärsimystä ja lopulta sen muodon kuolema. Yksi uni loppuu, ja toinen alkaa, kunnes ihminen tavalla tai toisella väsyy kaikkiin uniin, kauniisiinkin, ja tahtoo palata tietoiseen ykseyteen Itsensä kanssa, kaiken kanssa.
Henkinen tie ja vaikeudet... Ennen vanhaan oli niin, että oikeastaan ei ollut muuta tietä kuin ristin tie. Ihmiset eivät kiinnostuneet henkisestä tiestä, ellei fyysiset ja/tai psyykkiset tuskat heitä siihen pakottaneet. Nykyään ihmiskunnan tietoisuuden tila on kuitenkin kohonnut sen verran paljon, että on mahdollista herätä etsimään ilman mitään erityistä tuskaa ja ongelmia ulkomaailmassa. Itsekin olin tällainen kummajainen: agnostikkovanhempien lapsi, joka jo pienenä tiesi ettei mikään muu tässä maailmassa kiinnosta minua paitsi Jumalan tunteminen. Ei minua siihen pakottaneet mitkään hirvittävät olot, vaan vain sisäinen sielun tunne siitä että olen syntynyt tähän muotoon vain yhtä tarkoitusta varten, etsimään sitä mitä en ollut ennen aivan löytänyt.
Henkisellä tiellä etenijöillä on hyvin erilaisia teitä. Ei kaikille tule mitään erityisiä menetyksiä ja dramaattisia vaikeuksia. Se riippuu paljon siitä millainen oma ehdollistunut ihmispsyyke on, kuinka paljon se vastustaa, kuinka kärsimätön tai haluavainen on. Useimmat joutuvat kyllä jollain tapaa kokemaan vähintään sisäisesti "lihan ja Hengen taistelun", mutta aika usein siitä ei tiedä kukaan muu kuin henkilö itse. Olen itsekin ollut tilanteessa missä sisäiset olot olivat aivan hulluuden partaalla, mutta kävin töissä, elin normaalia elämää, olin tekemisissä niiden ihmisten kanssa kuin ennenkin (onnistuin jopa näyttelemään entistä huoletonta itseäni)... Hengellinen etsintä oli minun salaisuuteni, ei ollut ketään kenelle siitä puhua, ei tässä maailmassa jossa yleinen ajatus on että etsintä on sitä, että kuulee Jeesuksesta ja sitten "antaa elämänsä Jeesukselle", ja sen jälkeen taivaspaikka onkin kuitattu... Harva ymmärtää sellaista kilvoitusta joita mystikon tielle kutsuttujen täytyy käydä läpi saavuttaakseen Taivaan tässä ja nyt.
Onpa mielenkiintoinen "sattuma", että puhut tästä "lihan ja Hengen taistelusta". Olisiko mitään vinkkejä siihen? Elämässäni on tapahtunut kaikenlaista, ja olen pystynyt suhtautumaan siihen luottavaisesti, sillä minulla on ollut sisäisesti sellainen olo, että asiat menevät juuri kuten niiden täytyykin mennä. Nyt kuitenkin eteeni on tullut jotain täysin odottamatonta ja kaiken järjen vastaista, ja sisäiset ristiriidat ovat palanneet. Tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin sydän ja mieli olisivat tukkanuottasilla siitä, kumpaa kannattaa kuunnella. :D Tiedän kyllä jo "oikean" vastauksen, mutta olen kyllästynyt luomaan vastustusta tässä asiassa. Voinko tehdä muuta kuin vain tarkkailla ja odottaa?
Niin, tiedät jo vastauksen :) Vastustuksen kanssa ei oikein voi muuta kuin antaa sen olla: myöntää sen olemassaolo, sallia sen olla, ja katsella sitä kuin ulkopuolisena, samoin kuin katsella mielessä olevia ajatuksia ja tunteita toiseen suuntaan. Leimaamatta mitään niistä hyviksi tai pahoiksi. Ne ovat vain ajatuksia ja tunteita, mutta Sinä olet taivas jolla ne pilvet kulkevat, et mikään pilvistä... Ja milloin toimintaa tai päätöksiä vaaditaan, niihin voi ryhtyä kun siltä tuntuu, odottamatta että kaikki vastustus sammuu, koska ihmismielen luonne on sellainen että sillä on tapana vastustaa monenlaista ja joskus on parempi sanoa sille, että kiitos varoituksista mutta minä nyt kumminkin toimin näin.
Vierailija kirjoitti:
Kristilliseltä pohjalta tuntuu välinpitämättömältä toisia kohtaan jättää ajattelematta maailman murheita (vaikka syy voikin olla pyrkimys olla vahvistamatta niitä). Vetäytyä vain omaan sisäisyyteensä, kun maailmassa on niin paljon korjattavaa. Vai onko tarkoitus vain ensin löytää sisäinen valaistuminen, jotta sen jälkeen voi tehdä korkeamman voiman ohjauksessa tehokkaammin absoluuttisen oikeita ja hyviä asioita? Ohjaako se voima sellaiseen? Ettei koko juttu jää pelkäksi oman navan tuijottamiseksi - mitä iloa on oman sielun pelastamisesta, jos kavereiden kärsimys jatkuu? Parempi pyy pivossa kuin 10 oksalla?
Jos Jumala tykkää näin näytellä keskenänsä, niin tuleekohan tän "leffan" jälkeen toinen osa, kuten "Maailma 2 - ihmisten paluu" jos nykyisessä on loppuratkaisukin jo käsillä? Ei kai tällainen jumala jaksa toimettomanakaan ikuisuutta kellua.
Tarkoitus tosiaan on löytää valaistuminen, että ei enää olisi oman kovin vaillinaisen ihmismielensä halujen ja kykyjen varassa, vaan voisi olla Jumalan työkaluna tässä maailmassa.
Mutta ihminen ei voi käskeä Jumalaa, ei sanoa millaisen tehtävän haluaa. Ihmiset usein ajattelevat, että arvokasta on ainoastaan konkreettinen hyväntekeväisyystyö tai auttaminen. Ja on totta että sitä tietysti tarvitaan. Mutta se mitä maailma ei näe on, että esimerkiksi rukoukselle tai meditaatiolle omistautunut, varsin erakkomaisesti ja toimettomana eläväkin voi olla valtavan hyödyllinen tälle maailmalle. Tämä maailma on sitä parempi paikka, mitä korkeampi on sen kollektiivinen tietoisuudentila, ja jotkut ihmiset erityisesti kutsutaan tavallaan kannattelemaan valaistuneen tietoisuuden taajuutta, auttamaan maailmaa omistautumalla elämään itse korkeimmassa mahdollisessa tilassa johon pystyvät. Itsekin omistan päivittäin tietyn ajan tällaiselle työlle, ja tiedän esim. auttavani muita heidän rukouksissaan tällä. Jos joku ei vielä saa itse suoraa yhteyttä Jumalaan Itsessään, hän voi saada yhteyden toisteen rukoilijaan edes tietämättä tästä, ja saada helpotusta asioihinsa ja tulla askeleen lähemmäs valaistumista. Ja monet valaistuneet päättävät ihmiskehon muodon jätettyään jatkaa tällaista työtä edelleen.
Mitä tulee maailmaan, niin se ilmenee jo lukemattomissa muodoissa. Kaikki mitä on ollut, on, tulee olemaan on nyt, ikuisessa nykyhetkessä. Ja sen maailman lisäksi mitä joku meistä ihmisenä kokee, on tästä maailmastakin olemassa rinnakkaisia maailmoja, sillä Luojan luovuus on sellainen, ettei yksikään vaihtoehto jää kokeilematta, ei yksikään tie kulkematta. Jos minä käännyn nyt risteyksestä oikealle, niin on myös rinnakkainen maailma jossa kuljin siitä vasemmalle, ja nämä loputtomat versiot kaikista maailmoista muodostavat omia Elämän puun oksiaan ja oksien haaroja. Mutta lopulta ne ovat kaikki illusorisia, ja perimmäinen todellisuus on hengellinen, Yksi, Ikuinen, Ääretön - mutta siitä on lukemattomia erilaisten tietoisuuksien tulkintoja, ja näin on tarkoitettu. Jumalan unet ovat paljon ihmeellisempiä kuin ihmisten käsittämä maailma.
Voiko valaistuneelle käydä niin, että lähtee seikkailemaan muissa maailmoissa vähän liian pitkäksi aikaa, ja maallinen keho löytyykin kuolleena kun yrittää palata?
Se riippuu valaistumisen asteesta. Juuri valaistunut, ensimmäisen elävän koetun yhteyden Sieluun, Itseen, Jumalaan (sillä nämä ovat yksi ja sama), saanut on monella tapaa kuin vastasyntynyt vauva. Hän jopa kokee pääosin olevansa sama ihminen kuin ennen, mutta saavansa nyt ohjausta Jumalalta tai Itseltä, miten sitä nyt kukin kutsuu. Eikä sitä ohjaustakaan saa aina luotettavasti, vaan helposti voi olla niin että ihmismielen stressit, huolet, halut jne ajoittain peittävät Jumalan näkyvistä, ja ihminen kokee olevansa ihan oman voimansa varassa. Tässä tilanteessa on mahdollista että liian rohkeat kokeilut juuri esim. meditaatiivisen toisten olemisen tasojen tai maailmojen kokemisen tai ruumiistapoistumiskokemusten kanssa johtavat vaarallisiin lopputuloksiin.
Olen itsekin ottanut oppia tästä kantapään kautta. Menin ja projisoin itseni hyvin toisenlaisten olentojen asuttamaan maailmaan kuin mitä ihminen on. Mutta kauhistus kasvoi, kun tajusin että siellä mielelläni ei ollut minkäänlaisia totuttuja kiinnekohtia joiden perusteella määritän itseni. Ihminen on niin tottunut siihen, että hän on tietyssä paikassa, tietyssä ajassa, mutta entä jos olet maailmassa jossa ei ole aikaa ja paikkaa sellaisena kuin me sen tunnemme... Se on ihmismielelle kaaosta ja kauhua, joka voi johtaa hulluuteen tai todellakin, pahimmillaan (mutta onneksi hyvin harvoin) kuolemaan. On myös ihmisiä jotka ovat seikkailleet liikaa ja tulkinneet ihmisehdollistumisensa läpi eri maailmojen olentoja esim. demoneiksi tai muiksi vahingollisiksi olennoiksi, ja heidän oma pelkonsa on luonut kuvat jotka ovat heitä vahingoittaneet. Siksi itse aina varoittelen näiden juttujen harrastajia, että ei kannata alkuun mennä kovin kaukana omasta systeemistämme oleviin maailmoihin ja olemisen tasoihin. Kun kauhu iskee ihmismieleen, aloittelijan voi olla mahdotonta tyynnyttää itseään edes kysymään apua siltä tasolta Itsessään, johon sai yhteyden valaistuessaan, tai jos kysyykin niin vastaus ei kuulu mielen hätääntyneen kaaoksen läpi.
Mutta siinä vaiheessa kun kokee olevansa Kaikki-mitä-on, spirituaalisen unionin hetkellä, ei ole mitään vaaraa missään. Kaikki universumit ja maailmat ovat Minun ruumistani, Minä olen kaikkialla ja ilmenen kaikkena. Mutta silloin ei ole enää niin, että ihminen "Käyttäjä102" olisi projisoituneena johonkin - sellaista ihmistä ei ole, ei mitään Jumalasta erillistä tahdollista olentoa joka sanoisi "no menenpä nyt tuonne aikaan tai maailmaan". Niin kauan kuin haluaa elää ihmisten joukossa ihmisenä, tuossa tilassa ei voi olla koko aikaa. Mutta sen kerran koettuaan ei ole edes ihmisenä vaarallista seikkailla missä vaan, koska tieto Itsen tosiolemuksesta on niin vahva, ja kaikkia illuusioita ymmärtävät hengelliset aistit ovat hereillä helposti hätääntyvän ihmismielen sijaan.
Minulla oli jossain vaiheessa ennen lopullista oivallusta hyvin ahdistunut ja vaikea kausi, jolloin harrastin kaikenlaista tällaista. Lievempiä muotoja olivat levoton kuljeskelu ja pakkomielteinen kotitöiden tekeminen sekä yksin ollessa ääneen höpiseminen, yleensä itsesäälistä tai valittavaa monologia. Saatoin kulkea yksin huoneesta toiseen ja voihkia "oih, voih, sattuu, mä en jaksa, mä en kestä". Joskus söin itseni ähkyyn ihan vaan siksi että ähkyssä henkinen tuska ei niin tuntunut. Alkoholin, josta en ollut koskaan oikein ennen välittänyt, löysin sitten lopulta helpottajaksi. Ei se mulle tehnyt koskaan sellaisia bilefiiliksiä kuin monille tuntui tekevän, mutta ahdistusta turrutti.
Se on jotenkin koomistakin oikeastaan, että sekä minä itse että varmasti ulkopuoliset tarkkailijat olisivat sanoneet että nyt tuo ihminen menee kyllä huonoon suuntaan hengellisellä tiellään, kun olisivat nähneet tyypin joka oli lähes lopettanut rukoilemisen ja meditoinnin kun ei pystynyt rauhoittumaan, hääräsi kaikkea levotonta vähän väliä ja vieläpä illat tissutteli kaljaa pahaan oloon. Ja sittenkin, tuon kauden päätteeksi tapahtui lopulta täysin kuin salama kirkkaalta taivaalta oivallus siitä kuka Minä olen, kuka on se Jumala jota olin etsinyt. Olisi se luonnollisesti ollut hienompaa kestää vanhan minän murtumisen tuskat ilman noita lohdutuksiani, mutta niiden käyttäminenkään ei estänyt sitä prosessia kulkemasta onnistuneesti loppuun, jonka olin aiemmalla toiminnallani ja etsinnälläni käynnistänyt.