Kristitty mystikko

 Välillä koen suurta ahdistusta siitä, kuinka ihmiset ovat yksin kaiken tämän vihan kanssa, ei ole ketään "suurempaa" joka auttaisi ja lohduttaisi.

Se on totta, ei ole ketään ulkopuolista joka tulisi auttamaan ja lohduttomaan. Ihmisen tragedia on, että hän itse on Se jota etsii, eikä voi koskaan löytää koska uskoo itse olevansa voimaton ja pieni, jonka täytyisi saada apua toiselta persoonalta, Jumalalta jossain tuolla taivaissa. Jumala itse on hypnotisoitu uskomaan että hän on voimaton ja pieni, eikä ole toista jumalaa auttamaan. Se on kuin Jumala olisi näyttelijänä näytelmässä, jossa roolissa hän olisi ongelmainen, avuton ja heikko, mutta jossain vaiheessa olisi unohtanut oman tosiolemuksensa kokonaan, luullen täysin olevansa roolihahmonsa.

Mitä jos onkin olemassa Jumala, joka on jotain paljon suurempaa kuin olen ikinä osannut kuvitella. Mitä jos Jumala onkin elämä itsessään, tai tämä koko ääretön pienhiukkasten joukko. Että olisimme vain Jumalan osasia, kiinni hänessä. Näiden mitä jos-ajatusten takia olenkin välillä lukenut tätä ketjua. Välillä taas luovun toivosta ja totean, että kuinka mitään sellaista kuin Jumala voisi olla olemassa.

Itse en osaa sanoa että Jumala olisi olemassa. Olemassa oleminen kun tarkoittaa niin selvästi jonkinlaista erillisyyttä, jonkinlaista "kappalemaisuutta". Sellaista että voisi sanoa, että tuo tuossa on nyt se jumala, se sijaitsee tuolla ja sillä on tuollaiset ominaisuudet. Myös henkiolentoa voidaan ajatella tuolla tavalla kappalemaisesti, esim. ihmiset jotka kokevat edesmenneiden henkiä näkevät niitä tietyissä paikoissa, tietyn näköisinä tai tietyn tunnelman tuottavina tms. Mutta Jumala ei niinkään ole olemassa, vaan Olemassaoleminen itse: se materiaali josta kaikki mikä on olemassa on muovattu, ei koskaan erillinen mistään. Olemassaoleminen, Tietoisuus, Elämä, Kaikki-mitä-on... Niinpä ihminen joka etsii Jumalaa ei etsikään jotain olentoa vaan olemisen ja olentouden perusolemusta itseään, kaiken alkulähdettä ja ylläpitäjää.

Eilisen tunnekokemuksen jälkeen jäin pohdiskelemaan, että mitä jos Jumala ei olisikaan unohtanut minua. Ehkä hän vain tahtoo, että olen itselleni rehellinen, eikä vaadi minulta mitään hurskasta uskoa.

Jumala ei koskaan unohda ketään, koska Hän on jokaisen syvin olemus. Kyllä se syvin olemus aina tahtoisi murtautua esiin ennemmin tai myöhemmin. Ihmiselämän tuskat tai tyhjyys tai merkityksettömyys on usein kokemuksia, jotka aktivoivat taas etsinnän, kun tuntuu että on oltava jotain muuta tai elämä ei ole elämisen arvoista. Se on vaisto johon kannattaa luottaa. 

Hurskaudella ei ole niinkään mitään tekemistä löytämisen todennäköisyyden kanssa. Itse asiassa Jeesus jo kovasti moitti aikansa hurskaita ja sanoi syntisten olevan usein lähempänä Jumalan valtakuntaa. Tarvittava määrä hurskautta seuraa sitten, kun elää Hengen johdattamana ja aktivoimana, mutta ei sitä voi luonnollisesta ihmis-itsestään väkisin puristaa. Se olisi kuin olisi huonoa hedelmää tuottava puu, joka yrittäisi peitellä huonouttaan nyppimällä pois omat luonnolliset hedelmänsä ja liimaamalla toisen puun hedelmiä tilalle, saadakseen kiitosta hedelmien syöjiltä tai puun luojalta. Ei ole ihmisen tehtävä tehdä itsestään parempaa, vaan etsiä ja löytää ja syntyä uudesti ylhäältä.

Tunne, että en voi etsiä vastauksia muilta, vaan luotettava omaan kokemukseeni.

 

Luota tähän kokemukseen. Se ei ole yleisluontoisesti, aina ja kaikille totta, sillä on aikoja jolloin on hyvä etsiä siitä mitä muut ovat löytäneet. Mutta kun sisin sanoo että on aika jolloin vain oma sisäinen kokemus voi tyydyttää, niin silloin ei enää mikään ulkoinen kirja tai opettaja voi auttaa.

En ole sulkenut pois sitäkään vaihtoehtoa, että aivoni ovat kehittäneet nämä tunteet vain suojaamaan minua liialta ahdistukselta, eikä tässä olisi mitään jumalallista perää.

Ihmismieli esittää aina tämänkaltaisia vastaväitteitä, koska sille Hengen maailma on hölynpölyä. Siksi se haluaa selittää sen tyhjiin, materian tasolta nähden luonnollisesti. Pahoina hetkinä järkeä voi lohduttaa vaikka sillä, että jos sitten onkin niin kuin järki väittää, niin ei tämä etsintä haitallistakaan ole. Korkeintaan vähän tuhlaan aikaani. Toisaalta usein hengellinen jano on niin suuri että vaikka järki sanoisi mitä vastaväitettä, niin syvempi osa itseä huutaa, että jos on niin kuin sinä väität niin minä en halua jatkaa tätä olemassaolemista ollenkaan, joten minun on pakko etsiä.

Todellisuus itsessään on Tietoisuuden, Jumalan mielen heijastusta, tai paremminkin Se ilmenneenä. Ilmeneminenkin on hengellistä, ei ruumiillista, ja niinpä kasvit ja eläimet sellaisena kuin me ne tunnemme, ovat oma tulkintamme jostain, joka on aivan muuta. Voisi jopa sanoa että kasveja ja eläimiä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan olemassa, koska heti kun sanomme kasvi tai eläin, ajattelemme jotain aineellista, ajallista, kuolevaista, ja Todellisuudessa mikään ei ole sellaista. Silti kun näemme kasvin tai eläimen, siinä on todellisuuden ydin tai siemen, sillä se että havaitsemme että jotain ON, on totta. Sen luonnetta emme luonnollisilla aisteillamme pysty  näkemään, koska aistit ja mieli ovat niin dualismin, ajan ja paikan perusoletusten kuorruttamia että näemme kaiken tulkittuna näiden perusoletusten läpi. 

On siis vain yksi Todellisuus, mutta suhteellisesti on monenlaisia todellisuuksia, jotka kaikki ovat erilaisten olentojen tulkintoja todellisuudesta. Ei ihminen ole ainoa olento joka tulkitsee Olemista omalla tavallaan, vaan on lukemattomia tapoja nähdä sama taustalla oleva todellisuus. Tällä planeetalla tosin ihmisen tietoisuus on niin hallitseva, että on totta mitä Raamattu sanoo että koko luomakunta on alistettu ihmisen tietoisuuden alle ja se ikään kuin huokaa synnytystuskissaan odottaessaan että ihmiset heräävät. Sillä me, ihmiskunta, pidämme myös eläimiä ja kasveja kuolevaisuuden ja erillisyyden ikeessä paljon enemmän kuin niiden luontaiseen tietoisuudentilaan kuuluisi. Silti ne eivät ole koskaan kadottaneet yhteyttä täysin, kuten useimmat ihmiset. Ja myös niiden tietoisuus omalta osaltaan manifestoi sitä, mitä maailma kollektiivisesti on. 

Maailman illuusioluonne on jotain, jonka oivaltamiseen auttaa lähinnä hiljaisuus ja odottaminen. Se auttaa paljon, jos mielessään pitää sellaista ajatusta mahdollisena, tai jopa kokee jossain syvällä intuitiossaan että se on totta. Mutta että tästä uskomustason asiasta tulee kokemus, se vaatii kypsymistä ja aikaa. Siemen on kylvetty, mutta kestää aikansa että se itää ja kasvaa täyteen mittaansa. Ravinnokseen tämän lajin siemen tarvitsee sitä, että edes välillä sulkee tietoisuudestaan pois ajattelevan mielen ja aistien tulkinnat, ja vain On.

On oikeastaan turhaa keskittyä illuusion tason asioihin liikaa, koska se on niin helposti manipuloitavissa. Ja kun tuo illuusio riisutaan pois, jäljelle jää se, mitä minä olen ja mitä kaikki on. Minä olen?

Joka voi sanoa näin on jo hyvin pitkällä. Maailman ihmisistähän lähes kaikki uskovat että se mitä ihmiset aistivat on Todellisuus eikä muuta ole, paitsi hörhöjen uskomuksissa. Vaatii aika paljon että edes uskaltaa älyllisesti kyseenalaistaa sen, saati että jollain sisäisellä tasolla vaistoaa sen niin vahvasti että voi todeta illuusion olevan helposti manipuloitava. Niinhän se on! Magia on ihan totta ja mahdollista, koska se mitä manipuloidaan on vain oma eksternalisaatio tai projektio, illuusio. Uni tai hypnoottinen kuva. Mutta suurimman osan ihmisten mielestä illuusio ei ole helposti manipuloitava, vaan sen manipuloiminen on suorastaan mahdotonta. Sellainen olisi ihme ja luonnonlakien vastaista (kieltämättä se, että tämä on tällä hetkellä vallitseva ihmiskunnan kollektiivinen uskomus, tekee illuusion manipuloinnista kohtuu vaikeaa kaikille - siksi moni ei saa millään esim. Vetovoiman lakia toimimaan itsellään). 

Kun illuusiota ei ole, on Todellisuus. Se, josta ei voi sanoin puhua, koska sanat ovat syntyneet kuvaamaan esineitä ja olioita, aikoja ja paikkoja, ja Todellisuus on Henkeä, ikuisuutta, ykseyttä - jotka nämäkin ovat vain viittauksia, ei kuvauksia. Ja Todellisuus on Minä olen ilmenneenä (tai Minä olen todellisuus, sen kaikkeus) - mutta se todellinen todellisuus, ei ihmisten painajaiset ja vääristymät siitä. Se on hauska  kokemus, että sen jälkeen kun oivaltaa mikä Minä on, ja jos päättää pysyä tässä ihmisten maailmassa ja joutuu siten pitämään kiinni osin myös kollektiivisista illuusioista kommunikaation mahdollistamiseksi, myös niissä illusorisissa kuvissa hohtaa läpi niiden ydinolemus, Todellinen. Kollektiivinen mieli voi tuottaa erittäin ahdistavan ja ruman kuvan ja valaistunut on siitä tietoinen, mutta samaan aikaan hengelliset aistit näkevät siinä Kristuksen ilmenneenä, Itsensä (Minä olen) ilmenneenä toisessa muodossa. 

Ei siis niin, että "vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet", vaan ennemminkin että elämä on sitä mitä minä olen. Jos visualisoin vaikka jotain kukkaa, en välttämättä kohtaa tuota kukkaa ns. todellisuudessa vaan se toistuu illuusiossani uudelleen ja uudelleen ja uudelleen jossain muodossa.

Luonnollisen ihmisen ajattelun tasolla noilla ei ole eroa, koska ihmisten näkemän todellisuuden illuusioluonnetta ei tiedosteta. Valtaosa Vetovoiman lain käyttäjistä uskoo ja kokee, että todellisuus jonka he näkevät ja jota manipuloivat on perimmäinen todellisuus, ja että siihen voi vaikuttaa joillakin yliluonnollisilla laeilla tai tekniikoilla. Parhaimmissa tapauksissa tämä voi kyllä johtaa oivalluksiin ja epäilyksiin, jotka johtavat kohti illusorisen luonteen ymmärtämistä. Toisinaan taas ahkera ja kyvykäs Vetovoiman lain käyttö johtaa lähinnä egoistiseen "noituuteen", jossa ego kokee omaavansa supervoimia todellisen todellisuuden yli ja käyttää näitä omiin materialistisiin ja egoistisiin tarkoitusperiinsä. 

Perimmäisen tasolta on totta, että se mitä ihminen eksternalisoi kertoo siitä mikä on hänen tietoisuuden tilansa ja tasonsa. Jotkut itämaiset opettajat sanovatkin, että haluatko tietää nikä on henkisen edistymisesti taso - katso sitten maailmaa jonka luot, sillä se on heijastus sinusta!  Joka tuntee hyvän ja pahan dualismin mielessään näkee maailman jossa hyvä ja paha ja kaikki vastakohdat esiintyvät kaikilla mahdollisilla tavoilla: rumaa ja kaunista, kuollutta ja elävää, rakkautta ja vihaa, moraalista hyvää ja moraalista pahaa.

Lopulta on näpertelyä katsoa tätä ihmisten kollektiiviselle tietoisuudentilalle tyypillistä, sisäistetyn dualismin tuottamaa maailmaa, ja näperrellä Vetovoiman lailla tai vastaavilla tekniikoilla illuusion yksittäisten ilmenemismuotojen kanssa. Hmm, minä en pidä siitä että minulla ei ole tarpeeksi rahaa, minä manifestoin rahaa! Minä olen rumahko ja haluan olla kauniimpi! Minulta puuttuu seuraa, olen yksinäinen, taas manifestoimaan! Mutta hyvän ja pahan tiedon puu versoo aina uusia juuriversoja niin kauan, kunnes "kirves isketään tyveen", itse dualistiseen uskomukseen maailmasta jossa on useita erillisiä olentoja ja eri voimia. Paljon parempi on oivaltaa perimmäinen Minä ja perimmäinen hengellinen todellisuus, ja löytää taivas ilman mielen ponnisteluja.