Kristitty mystikko

Tavallisesti ihminen ajattelee, että se on vain ruoka-aine, fyysinen aine, joka saa vaikutuksen aikaan. Missä määrin ulkoinen objekti, kuten ruoka toimii vain "maagisena apuvälineenä" omien voimavarojemme valjastamisessa? Onko ruoalla ylipäätään olemassa itsenäisiä käyttäjästä itsestään riippumattomia vaikutuksia? Ruokaahan ei ole edes olemassa ilman sen havaitsijaa.

Me tosiaan annamme itse kaiken vaikutuksen aineelle, myös ruoalle. Perimmäisesti sekin on Minä ilmenneenä muodossa, osa minua, osa Jumalaa, eikä siinä ole mitään "pahaa". Mutta niin kauan kuin tätä ei nähdä täysin, tosiaan ihmiset käyttävät aineellista todellisuutta luoviakseen uskomustensa mukaan tässä maailmassa. Jos uskoo tiettyihin sairausriskeihin mutta toisaalta tiettyjen ruokien näitä sairauksia torjuviin vaikutuksiin, ruokaa käytetään uskonvahvistuksena toista uskomusta vastaan. 

Nykyihmiset pitävät naurettavana joidenkin menneiden kulttuurien tapaa käyttää taikakaluja, mutta samaan aikaan he käyttävät koko ajan taikakaluja, vieläpä luullen niitä objektiivisen todellisuuden asioiksi joilla on itsenäinen vaikutus. Sellaiset perinteiset taikakalut, jotkut esineet joihin ladataan uskoa sen voimaan, muuten voivat sinänsä olla hyvinkin hyödyllisiä joissain tietoisuuden kehitysvaiheissa, joissa ei vielä täysin nähdä todellisuuden illuusioluonnetta mutta joissa uskotaan ettei todellisuus ole täysin materialistinen ja objektiivinen.

Kun syömme jotain, jonka vuoren varmasti uskomme edistävän terveyttä, tapahtuuko meille aina uskomme mukaan ja päin vastoin?

Ei käy, koska tämän maailman uskomuksiin sisältyy vahvasti myös oletus tietynlaisesta satunnaisuudesta, siitä että toisinaan terveellisesti elävä sairastuu kun taas epäterveellisesti elävä porskuttaa terveenä. Toisaalta on kyllä niinkin, että toisinaan ajatukseen terveellisestä syömisestä itsessään liittyy taustavire joka kutsuu luokseen sairautta: jonkinlainen huoli terveydestä tai tunne siitä että terveys on hauras ja herkkä asia. Tämä uskomus saattaa hyvinkin toteutua henkilön elämässä. 

Kuinka selität tapauksen, jossa henkilö syö valkoisen kärpässienen uskoessaan sen olevan jokin toinen syötävä lajike ja saakin siitä vakavia fyysisiä oireita? Johtuuko tämä siitä, että hänen uskonsa sienen turvallisuudesta ei ollut tarpeeksi vahva ja sisälsi ehkä alitajuisen epäilyksen? Vai voittiko kollektiivinen uskomus yksilön uskon? Voiko yksilöä edes erottaa kollektiivista, olemmehan viime kädessä yhtä?

Sienen syöjällä on perususkomus maailmasta, jossa kehot ovat fyysisiä ja niihin vaikuttavat fyysiset aineet. Ja tähän uskomukseen kuuluu se, että on hyviä aineita ja pahoja aineita, että vaaroja on kaikkialla. Joku sieni, tai vaikka turvallisena pidetty lisäaine, voikin osoittautua pahaksi aineeksi, se on osa todellisuutta jonka ihmisten kollektiivinen, dualistinen tietoisuudentila luo. Hyvän ja pahan taistelua ja riskejä joka puolella, pahaa verhoutuneena hyvän kaapuun. 

Tuo on olennainen kysymys, että voiko yksilöä erottaa kollektiivista. Tietyssä mielessä ei ole mitään muuta kuin yksilö (yksi, joka Minä olen). Mutta ihmisen kokemuksen tasolla on useita yksilöitä jotka jakavat sekä suoran viestinnän että tiedostamattoman telepaattisen viestinnän kautta osin yhteisen todellisuusnäkemyksen. 

Eikä oikeastaan ole mitään erillista ihmistä, vaan ihmisen kautta toimii aina joko kollektiivinen lihan mieli, eli tämän maailman uskomukset joiden synty on dualismissa, tai sitten Todellinen, Jumala. Erilliseksi itsensä kokeva ihmisyksilö poimii asioita molemmista. Välillä hän on kanava Jumalalle, toimii Jumalan kätenä maailmassa vaikkei edes uskoisi Jumalaan. Välillä taas hän on, yleensä tiedostamattaan, tämän maailman uskomusten ja halujen uhri, kollektiivisen tietoisuuden uhri. Mutta ei ole mitään syyllisyyttä eikä mitään palkittavaa, sillä jos tekee hyvää, tekijä on Itse, Jumala, Tietoisuus, ja jos tekee pahaa, tekijä on kollektiivinen lihan mieli. Eikä sellaista kokonaisuudesta erillistä ihmistä edes ole, joka ihminen kuvittelee olevansa, tempoillessaan lihan ja hengen taistelun pyörteissä.

Mikä suhde kristityllä mystikolla mahtaa olla syömiseen? Tarvitsetko fyysistä ruokaa elintoimintojen ylläpitämiseen vai syötkö vain muodon vuoksi seurassa, jotta et saisi tarpeetonta huomiota "erityisenä ihmisenä"?

Fyysinen todellisuus, niin keho kuin ruoka, on minulle vain inhimillisen kollektiivisen tietoisuudentilan tuottama vääristymä Todellisuudesta, joka on hengellinen ja jossa aineeton ja ikuinen keho ei tarvitse ruokaa. Mutta jos haluan ottaa osaa tähän "leikkiin", jossa kehot ovat fyysisiä, katoavaisia, ulkopuoleltaan asioita (kuten ruokaa) tarvitsevia, pääosin koen halua elää kuten muutkin. Tämä on syvältä sisältä tuleva intuitio, halu olla heittämättä hengellistä todellisuutta tai sen manifestaatioita valmistautumattomien tai siitä kiinnostumattomien silmille.  Vain niille, jotka itse etsivät hengellistä totuutta ja todellisuutta, voin asteittain paljastaa sen mitä Minä olen (ja mitä hekin ovat) ja mikä on maailma kuten minä sen näen (taivasten valtakunta meidän keskellämme).

Miksi eri ruoka-aineilla on erilaiset vaikutukset ihmiseen? Jos tietoisuus ylläpitää koko illuusiota, luommeko vaikutukset kollektiivisesti? Noudattaako kiinteä aine vain kollekiivisia uskomuksia? Kun näemme selvästi näiden uskomusten illuusioluonteen, meille on luultavastikin mahdollista kumota esim. pari pulloa kossua kurkusta alas tulematta humalaan.

On kyllä mahdollista. Itse olen joskus kokeillut tuota LSD:n avulla kuten aiemmin tässä ketjussa kerroin. On siis mahdollista ohittaa yksilöllisellä hyvin vahvalla uskomuksella kollektiivinen uskomus, mutta pääosaa ihmisistä hallitsevat kollektiiviset uskomukset jotka he ovat hyväksyneet myös omiksi uskomukseen, koska omatkin havainnot näyttävät vahvistavan ne todeksi.

Vahvasti kollektiivisia uskomuksia ja omia aistihavaintoja vastaan meneminen yleensä vaatii jonkinlaista syvempää näkemystä todellisuuden luonteesta ja oman tietoisuuden suhteesta siihen kuin vain sen, että yrittää muuttaa yksittäistä uskomusta. Esim. jos joku haluaisi testata voiko oikeasti juoda kossua tulematta humalaan, ja yrittäisi vaan uskotella mielelleen kovasti hokemalla uskonvahvistusta, että koska olen henki, ei sellaisella aineellisella asialla kuin kossulla ole minuun vaikutusta, se ei kovin todennäköisesti onnistuisi, koska pohjimmiltaan mieli kuitenkin uskoisi edelleen että todennäköisesti se aine vaikuttaa. Ja kokeen epäonnistuttua ihminen sanoisi, että niin, ei uskomuksillani ole vaikutusta. Mutta näinkin radikaalissa asiassa uskomisen täytyy perustua näkemiseen ja syvempiin tämän maailman perusoletuksista poikkeaviin näkemyksiin jotka on oikeasti sisäisesti oivallettu, ei vain älyllisesti opittu.

liitu kirjoitti:

Olen nyt täysin vakuuttunut siitä että ulkoinen todellisuuteni vastaa sisäistä tilaani ja asioiden muuttamiseksi ei tarvitse kuin hiljentyä ja syventyä sisimpäänsä.

Näin se on. Ihmiskunnan tietoisuudentilan suurin tragedia on se, että siinä tehdään loputtomasti työtä jotta saataisiin muutettua tavalla tai toisella virheelliseksi ja huonoksi koettua ulkoista todellisuutta, näkemättä että se ulkoinen todellisuus on vain sisäisen projektio. Ja kaikenlainen vastustamisen, taistelun, haluamisen, energia vain luo lisää vastustettavaa ja haluttavaa (puutteen kokemusta). Mutta niin kauan kuin ihminen uskoo todellisuuden olevan objektiivinen, hän ei oikein voi muuta kuin taistella olemassaolostaan ja paikastaan maailmassa sattumanvaraisen ulkomaailman armoilla.

Asian voi muuttaa juuri noin kuten olet tehnytkin: tekemällä työtä oman tietoisuutensa kanssa. Moni lukee erilaisia hengellisiä kirjoja joissa kerrotaan tavalla tai toisella tuo, että me itse luomme oman todellisuutemme, tai jonkun toisten viestien sanoin: vedämme maailmankaikkeudesta puoleemme niitä asioita jotka värähtelevät kanssamme samalla taajuudella, mutta loppujen lopuksi aika harva kokeilee käytännössä, että mitä jos oikeasti kokeilisin ajatella niin, hiljentyä, alkaa toimia oman tietoisuuden muuttamiseksi? Useimmat jäävät siihen, että toteavat että voi olla että on noin, voi olla ettei ole, en tiedä kun ei minulla ole sellaisesta kokemusta. Kokemusta saadakseen täytyy tavalla tai toisella heittäytyä, ainakin sen verran että suostuu kyseenalaistamaan uskomuksiaan aistein havaitun maailman ehdottomasta objektiivisuudesta, ja/tai hiljentämään ajoittain mielensä.

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaisi, tunsitko Mystikko koskaan ketään valaistunutta, ennen kuin tämä tuli pysyväksi tilaksesi? Tai oliko sinulla ketään gurua? Miten näet, onko gurun seuraaminen hyödyksi  (jos hän on oikea mestari)? Mietin tässä lähtisinkö Moojin asramiin joksikin aikaa. 

En tuntenut ketään valaistunutta. Ainoat opettajat olivat jo edesmenneitä, kirjojen kautta opettavia. Millä ei sinänsä tosin ole paljon merkitystä, sillä lopulta ainoa Mestari on Minä olen, oma tietoisuus, eikä se ole niin kovin merkityksellistä että manifestoiko Minä olen vielä valaistumattomalle ihmismielelle syvintä tietoaan elävän opettajan vai esim. kirjoitusten kautta. Joka tapauksessa Minä opettaa itseään, tietoisuuden syvyydet opettavat pintatietoisuutta.

Mutta jos oma sisin tuntee vetoa johonkin elävään guruun tai opetuksen suuntaan, sitä kannattaa yleensä noudattaa. Tietoisen ihmisen läheisyys kyllä auttaa ihmistä pääsemään samalle tietoisuuden tasolle helpommin kuin yksinään etsiessä, ja opettaja voi myös auttaa lyhentämään tietä perille, huomaamalla ja auttamalla välttämään harhapolkuja joille yksikseen etsivä usein välillä päätyy. Minunkin piti käydä pitkä tie mm. perinteisen uskonnollisuuden ja karismaattisen uskonnollisuuden parissa siksi, että ei ollut missään tarjolla oppia tai opettajaa joka olisi opettanut suoraan mystiikan tietä. Jouduin tyytymään hengellisessä janossani sellaiseen, mikä ei lopulta ollut minulle tyydyttävää vaikka monelle muulle onkin.